Ladataan...
Kahvia, kiitos!

Luin hiljattain jostain, että haaveet kannattaa sanoa ääneen. Itse olen aina kuulunut siihen koulukuntaan, joka haaveilee hiljaa ja itsekseen, ehkä siksi, ettei niin kehtaa pitää meteliä itsestään ja omista toiveistaan tai ehkä siksi, että jos ne haaveet eivät sitten toteudukaan, niin ainakin on tullut säilyttäneeksi omat kasvonsa, eikä kukaan pääse sanomaan, että kyllähän se nyt oli päivänselvää alusta asti, ettei tuosta mitään tule.

Mutta sitten mietin, että miksi ihmeessä en kehtaisi sanoa omia haaveitani ääneen! Joten tässä niitä nyt sitten tulee:

Haluaisin kirjoittaa lastenkirjoja. Loruja, satuja ja pidempiä tarinoita. Itse asiassa uskoisin olevani aika hyvä lastenkirjailija, sillä pystyn keksimään omille lapsilleni tarinan mistä vain, milloin vain, ja riimittelemään aika näppärästi lähes mistä tahansa aiheesta. (Joskus jopa niin kauan, että esikoinen pyytää jo lopettamaan.)

Haluaisin kirjoittaa tietokirjoja/asiaproosaa. Olin suunnattoman motivoitunut tehdessäni taustatutkimusta ja muistiinpanoja My Sugar-Free Project -kirjaani varten ja mietin monet kerrat, miten mahtavaa olisi tehdä sellaista työkseen. Olisi tosi mielenkiintoista perehtyä paremmin esimerkiksi kaamokseen ja muutenkin siihen, miten vahvasti sää vaikuttaa mielialaan.

Olisi hienoa tehdä kirjoja yhdessä mieheni kanssa. Minä kirjoittaisin, hän ottaisi valokuvia. Tai sitten olisimme kuin Nicci French (eli Nicci Gerrard ja Sean French) tai Lars Kepler (eli Alexander Ahndoril ja Alexandra Coelho Ahndoril), jännäreitä yhdessä kirjoittava aviopari.

Haluaisin asua ulkomailla. Lähinnä sen takia, että olen sääolosuhteiden armoilla kurjisteleva meteopaatti, joka ihan oikeasti kärsii esimerkiksi juuri kaamosajasta tosi voimakkaasti. Ulkomaille muuttaminen on minun ja mieheni kestohaave, ja ehkä se vielä joskus onnistuu. Oih, ollapa kirjailija-valokuvaajapariskunta ulkomailla...

Haluaisin opiskella kätilöksi. Ennen kuin esikoinen syntyi, kätilön ammatti ei ollut koskaan edes juolahtanut mieleeni. Mutta nyt kun olen synnyttänyt kaksi lasta, olen huomannut ajattelevani tosi usein sitä, miten hienoa olisi toimia kätilönä ja auttaa synnyttäviä äitejä. Työ olisi varmasti raskasta ja uuvuttavaa, eikä todennäköisesti yhtään sellaista, millaiseksi sen omissa mielikuvissani olen ajatellut, mutta uskon kuitenkin, että kätilön työ on myös hyvin palkitsevaa.

Haluaisin opiskella - melkein mitä tahansa. Miksi silloin parikymppisenä, kun minulla oli kaikki aika maailmassa, minua ei yhtään kiinnostanut istua luentosaleissa? Lintsasin aika paljon, ja ne luennot, joille osallistuin, käytin lähinnä seinäkellon tuijottamiseen. Valmistumisestani on jo aikaa, mutta minulla on sellainen hämärä muistikuva, että olisin varsinaisesti kiinnostunut pääaineestani (englantilainen filologia) vasta syventävien opintojen loppumetreillä. Ja viimeinen opiskeluvuosi, jolloin suoritin opettajan pedagogiset opinnot ja tein gradun, oli oikeastaan ensimmäinen sellainen vuosi yliopistolla, jolloin tunsin olevani jonkinlaisessa flow-tilassa opintojen suhteen. (Voi myös olla, että se, minkä nyt muistelen olleen flow'ta, olikin epätoivoista yritystä pysytellä pinnalla kiireisessä opiskelutahdissa.) 

Haluaisin enemmän yhteistä perheaikaa. Tykkään työstäni, mutta kyllä viikonloppu kuitenkin rökittää arkipäivät aika komeasti. Rakastan niitä päiviä, jolloin olemme koko perhe yhdessä ja voimme tehdä melkein mitä vain: kyläillä, lähteä kaupungille, metsään, rannalle, minne nyt mieli tekee. Kaipaisin myös ihan tavalliseen arkipäivään pari lisätuntia lasten kanssa olemiseen. Heillä, varsinkin esikoisella, on minua kova ikävä, ja minulla myös heitä, eikä ne arkipäivän muutamat tunnit työpäivän jälkeen tunnu aina tarjoavan riittävää läheisyystankkausta. 

Ja jos haaveista vastaavat tahot ovat kuulolla, heitetään nyt tämäkin toive linjoille: haluaisin päästä eroon hämähäkkikammostani

Mistä sinä haaveilet?