Ladataan...

Luulin olevani hyvin poikkiväsynyt puolen yön aikaan päästessä lukumaratonmaaliin.  Uni ei tullut ihan heti joten istuskelin vielä parisen tuntia facen parissa.  Ajattelin nukkuvani seuraavana aamuna pitkään mutta eipä sitä koiranomistajana niin vaan nukuta.  Kello 7.00 koiramme päätti että nyt joku nousee päästämään ulos ja antaa mulle ruokaa! No, minähän se olin joka siihen heräsin - muu perhe yhä nukkuu. :)

Olo on kuin olis ollut puoleen yöhön nautiskelemassa kesäyöstä kera muutama siiderin. :) Päässä humisee ja silmät on väsyneet.  Lukumaratonkrapulan hyvä puoli on se että ei mahassa kurni ja kierrä muuta kuin nälkä - pysty hyvin nauttimaan kohta terveellisen aamupalan. :) Palautumiseen menee muutama päivä - taidan olla vasta ensi viikonloppuna oma itseni :)

Kokemus on mahtava - ehkä ensi kesänä uusitaan.  :)

Minkälaisia mietteitä lukumaratonkirjat jättivät minuun....

Tove Jansson: Kesäkirja, WSOY, 1972

suom. Kristiina Kivivuori

päällys: Tove Jansson

Olen tätä kirjaa jo monena kesänä ajatellut että sen vihdoinkin luen.  En ole kuitenkaan aikaisemmin lainannut sitä kirjastosta kun olen ajatellut että ostan sen itselleni.  Yhä kirja puuttuu omasta hyllystä mutta sen sinne hankin mahdollisimman pian.  Lukumaratonia suunnitellessa päätin heti että jos vain paikallisessa kirjastossa on lainattavissa tämä kirja, haluan tällä Kesäkirjalla aloittaa maratonin.

Tove Janssonilta olen lapsena/nuorena lukenut Muumi-kirjat ja omassa hyllyssä on pari Tovesta kertovaa elämäkertaakin.

Heti kirjan ensi sivuilta pääsin tarinaan sisään.  Ihanaa vuoropuhelukuvausta isoäidin ja Sophia-lapsenlapsen välillä. Upeat luonnonkuvaukset.  Toven tapa kirjoittaa ihmisistä on ainutlaatuinen.  Sieluni silmin vaelsin heidän mukanaan saarella haistaen ja maistaen meren tuoksut.  Ymmärrän hyvin ihmisiä jotka lukevat joka kesä tämän kirjan yhä uudelleen.  Ensi kesänä valitsen rauhallisemman hetken nauttia tästä kirjasta - aivan upeata olisi lukea tämä meren äärellä jossakin saaressa.

Veikko Haakana: Suden lauluja, Karisto, 1972

kuvittanut Reino Vihinen

Lausuin tämän kirjan runot eilen aamulla terassillamme.  Huomaan että vuosi kansalaisopiston runonlausuntapiirissä on jättänyt jälkensä. Nykyään tykkään lukea runoja yhä enemmän ääneen.

Kirjan runot olivat aika vanhahtavia - oli paljon sanoja joita en ollut ennen kuullutkaan enkä ole ihan varma mitä ne tarkoittivat.  Lapin luonto välittyy näistä runoista voimakkaasti.  Luontorunot ovat lähellä sydäntäni.  Myös ihmisten tuntemukset Lapin eläjänä kuvastuvat runoista. Jos Janssonin Kesäkirjaa lukisin saaressa niin näitä runoja voisin lausua Lapin tuntureilla.

Henning Mankell: Tähtiin karkaava koira, WSOY, 2003

suom.  Marja Kyrö

Päällys: Patrik Lindvall

Wallander-elokuvista on tullut tutuksi Henning Mankell.  En ole yhtäkään Wallander-kirjaa vielä lukenut  - luen aika vähän dekkareita.  Katson niihin perustuvia elokuvia ja sarjoja mieluiten tv:stä.  Kirjastossa nuortenkirjahyllyssä huomasin Mankelin kirjat.

Näitä kirjoja (ymmärsin että Joel-pojan tarina jatkuu useammassa kirjassa) voin suositella aikuisillekin luettavaksi.  Ihastuin Mankelin tyyliin kirjoittaa pojan ajatuksia kun äiti on lähtenyt ja isäkin on vaihtanut merimieselämänsä metsurin hommiin.  En ole aikaisemmin päässyt muissa kirjoissa tarinaan mukaan kun päähenkilönä on ollut poika  (Poika raidallisessa pyjamassa oli kyllä myöskin poikkeus) - olen aina kyllästynyt lukemaan poikien kepposista ja siitä miten poikien keskuudessa koetellaan kaveruutta ja hyväksyntään. Ehkä Joel-pojan tietynlainen herkkyys ja ajattelutapa että ei haluaisi tehdä kepposia ihmisille jotka ovat muutenkin erilaisuutensa takia ihmisten tuijoteltavana.  Ärsyynnyn (ja huokailen) miesten juttuja kaikenmaailman kepposista ja tappeluista - minun kunnioitukseni saa mies joka pitää suunsa kiinni provosoivien tyyppien kanssa (turha niihin on energiaansa tuhlata ja romukoppaan sellainen miehisyys)  ja jättää turpakäräjät väliin.  Oman hengen puolustaminen ääritilanteissa on ymmärrettävää mutta kaikenlainen pullistelu on niin typerää ja rasittavaa. Ja joo puhukoot äijät keskenänsä niitä juttujaan, ei tarvi mulle selitellä - ei vaan kiinnosta!  Ei kyllä kiinnosta akkojenkaan kissatappelut yhtään sen enempää. Mutta joo, luen varmasti Joelista muutkin kirjat jossain vaiheessa.

Karin Ahnve: On vasta aamu, Karas-Sana, 1996

suom. Tarja Sinervo

Huomasin vasta kirjaa lukemaan aloittaessa että kustantaja on hengellisten kirjojen kustantaja. Siitä onkin parikymmentä vuotta aikaan kun olen viimeksi lukenut uskonnollisia romaaneja. Luin Jaakko Sahimaan ja Tapani Sopasen kirjoja. 

Olinkin hiukan ennakkoluuloinen että miten paljon sitä uskontoa tässä tarinassa tuodaan esille - nykyisin uskonto on minulle laajempi kuin vain pelkästään kristillinen.

Tarinan aihe on koskettava - Linin ja Matsin Gisella-vauva menehtyy kätkytkuolemaan. Kuitenkin tämän kirjan tarina jää jotenkin pinnalliseksi eikä anna sellaisia tunteita mitä itse kuvittelisin lapsen menettämisen tuovan. Yleensä eläydynkin surullisiin tarinoihin mutta tämä tarina ei kosketa niin syvälle kuin haluaisin.  Uskonasiatkin ovat jotenkin niin pinnallisia.  Samoin Linin ja Matsin parisuhdekriisit.  Sain kirjan luettua loppuun mutta tästä jäi jotenkin mitäänsanomaton olo.

12 novellia toim.  Salme Saure, Weilin + Göös, 1982

Kitalaenpuhdistusnovelleja ehdin lukemaan kaksi tästä kirjasta. Ensimmäinen oli Eeva Tikan kirjoittama tarina Anitasta ja epilepsiaa sairastavasta mykästä pojasta nimeltä Joonas.  Novelli on tarina ystävyydestä, läheisyydestä, erilaisten ihmisten hyväksymisestä. Tarinassa eletään aikaa jolloin epilepsia pidettiin mielisairautena ja pelättiin että se tarttuu.  Pidän Eeva Tikan tarinasta kirjoittaa luonnosta sekä ihmissuhteista.

Toinen novelli oli Laila Hietamiehen melko tyypillinen tarina sodanjälkeisestä elämästä kun perheen isä on kaatunut rintamalla ja äiti menee uudestaan naimisiin.  Tarinassa kuvataan Hanna-tytön tunteita isän kuolemaan ja äidin uuteen rakkauteen.  Myös isänisä, pappa on  hyvin tärkeä ihminen Hannalle.  Tarinassa tulee hyvin myös ilmi se miten juorut kulkeutuvat lasten myötä "totuuksina"

Vielä jäi 10 novellia luettavaksi - kirjoittelen niistä sitten myöhemmin kun olen ehtinyt ne lukemaan.

Colin Dexter: Viimeinen bussi Woodstockiin, Otava, 2003

suom. Ilkka Terho

Kannen kuva: Michael Trevillion/Design Ministry

Päätin aloittaa Dexterit ensimmäisellä komisario Morse-tarinalla. Nyt kun ne ilmeisesti on kaikki suomennettu?  Olen katsonut kaikki Komisario Morset tv:stä mutta en saanut kyllä mielikuviini tästä tapauksesta kuin Morsen ja Lewisin ja niihinkin kuitenkin lukiessa sekoittui omiakin mielikuvia.  Katsoinkin noita dvd:tä että tämä tarina oli vasta toisella tuontantokaudella - pitäisi katsoa nyt tämä kirjan tarina uudestaan.   Taidanpa kysyä kirjastosta saisiko sitä kaukolainattua lähipitäjän kirjastosta joka kuuluu samaan kirjastojärjestelmään.

Ihan paras vire ei ollut lukumaratonin jo painaessa hiukan silmiä lukea tätä tarinaa.   Pysyi kyllä murhaaja piilossa minulle viimeiseen lukuun asti - epäilin Morsen ja Lewisin mukana kaikkia muita.  Tykkäsin kun tässä ei mässäilty itse murhalla vaan kerrottiin elämästä yliopiston varjossa  - tuo maailma Englannissa on aina kiehtonut. Olisi upeata kulkea Oxfordissa. 

Eikä tuntunut oudolta lukea tarinaa jonka on jo nähnyt tv-sarjan osana.  Jossain välissä luen varmasti seuraavankin Dexterin komisario Morse-tarinan joka näyttää listan mukaan olevan Palvelus vainajille.

Richard Bach: Kohoa siivillesi: Sydämen ja hengen intiimi seikkailu, Gummerus, 1995

suom. Ritva Lassila

Kannen suunnittelu: Liisa Holm

Viimeinen lukumaratontunti meni Richard Bachin kirjan parissa ja jäikin kesken.  Melko tajunnanvirtainen ja sumuinen olo jäi tästä Richardin ja hänen lapsimielensä Dickien keskusteluista joihin sekoittui myös  Richardin vaimo Leslie. Olen lukenut Lokki Joonatankin jonka tarina silloin jäi myös hiukana utuiseksi. Ehkä luen sen tarinan joskus vielä uudelleen.  Mutta nyt jatkan tämän Kohoa siivillesi-kirjan loppuun.  Tänään taidan kuitenkin pitää lukuvapaan päivän. Kirjoitan myös tästä kirjasta myöhemmin lisää ajatuksia.

 

 

 

 

Ladataan...

Hilary Boyd: Torstaisin puistossa, Karisto, 2013

suom. Auli Hurme-Keränen

Juhannuksena en ehtinyt lukemaan kuin yhden romaanin jota jo aloittelin ennen juhannusta.  Kevyempien rakkaustarinoiden jälkeen oli virkistävää lukea hiukan syvällisempää rakkaus/parisuhdetarinaa.  Tätä kirjaa lukiessani välillä unohdin että kirjan pariskunta on vanhempieni ikäinen. Parisuhdeongelmat tuntuivat tutulta jo nelikymppisellekin, yli 20 vuotta parisuhteessa elävälle. Olisin silti halunnut vielä enemmän lukea Jeanien terveysruokamyymälästä.  Tässäkin kirjassa arvasin miten tarina tulee päättymään mutta matkan varrella oli jännittäviäkin käännekohtia.  Parisuhteesta lähteminen ja omaa itseään arvostaminen silloin kun toinen osapuoli tukehduttaa on vaikea ja arka asia - silti tätä kirjaa lukiessa Jeanien ystävän tavoin ajatteli että jätä se mies!  Tyttären kääntyminen isän puolelle satutti ja tuntuisi itsestä pahalta jos oma tytär tekisi sillä tavoin...

Rakkaustarina Jeanien ja Rayn välillä tuntui uskomattomalta - voiko todellisessa elämässä olla jotakin noin romanttista... vai onko itse jo unohtanut millaista oli rakastua :)

Kirjailijan tyyli kirjoittaa miellytti joten katsotaan minkälainen teos seuraavaksi suomennetaan. Sen verran kurkkasin amazonista että aihe liittyisi adoptiopoikaan joka haluaa tavata äitinsä jolla on kolme lasta avioliitosta.

Tänään vielä työpäivä ja sitten ihanat neljä viikkoa lomaa - katsotaan miten paljon tänä kesälomana luen . 

6294/30 000 30Koetus

 

 

Ladataan...

Kesäloman toinen romaani on luettu, löytyen omasta hyllystä.

Eira Pättikangas: Savilinnun sukua (Karisto, 2007)

Oman maakunnan kirjailijoitten romaanit ovat olleet suosikkikirjailijoitani jo teini-ikäisestä (Mirja Kuivaniemi, Orvokki Autio, Orvokki Kangas, Antti Tuuri, Hellevi Salminen,  Anna-Liisa Tantarinmäki, Kaisa Ikola, Sisko Istanmäki, Salme  Aejmelaus,   Helvi Kuoppala,),  erityisesti vanhasta ajasta (ennen 1900-lukua) kirjoitetut.

Pättikankaalta olen lukenut hänen aikaisempia romaanejaankin mutta muutama on vielä lukematta.

Savilinnun sukua on perinteinen pohojalaasromaani entisajoosta.  Kirjan alku tuntui hiukan kuivahkolta mutta loppupuolella tarinaan tuli sitä kaipaamaani "jännitystä" , miten Sannin käy. Vaikka palijasjalakaanen pohojalaanen olenkin niin tässä kirjassa murre välillä häiritsi sujuvaa kerrontaa. Pidän kyllä pohjalaismurteesta romaanissa mutta jotenkin tässä tarinassa se oli välillä väkinäistä.  Ehkä jotenkin pidän enemmän niistä voimakastahtoosista pohojalaasakoosta jota mielestäni Sanni ei sillä tavalla ollut vaikkei periksikään antanut ja omaansa puollusti.

Odotan silti innolla Pättikankaan uutuusromaanin Jäljet veräjällä (Karisto, 2011) ilmestymistä ja sen varmasti omaan hyllyyni ostan.