Ladataan...

Luulin olevani hyvin poikkiväsynyt puolen yön aikaan päästessä lukumaratonmaaliin.  Uni ei tullut ihan heti joten istuskelin vielä parisen tuntia facen parissa.  Ajattelin nukkuvani seuraavana aamuna pitkään mutta eipä sitä koiranomistajana niin vaan nukuta.  Kello 7.00 koiramme päätti että nyt joku nousee päästämään ulos ja antaa mulle ruokaa! No, minähän se olin joka siihen heräsin - muu perhe yhä nukkuu. :)

Olo on kuin olis ollut puoleen yöhön nautiskelemassa kesäyöstä kera muutama siiderin. :) Päässä humisee ja silmät on väsyneet.  Lukumaratonkrapulan hyvä puoli on se että ei mahassa kurni ja kierrä muuta kuin nälkä - pysty hyvin nauttimaan kohta terveellisen aamupalan. :) Palautumiseen menee muutama päivä - taidan olla vasta ensi viikonloppuna oma itseni :)

Kokemus on mahtava - ehkä ensi kesänä uusitaan.  :)

Minkälaisia mietteitä lukumaratonkirjat jättivät minuun....

Tove Jansson: Kesäkirja, WSOY, 1972

suom. Kristiina Kivivuori

päällys: Tove Jansson

Olen tätä kirjaa jo monena kesänä ajatellut että sen vihdoinkin luen.  En ole kuitenkaan aikaisemmin lainannut sitä kirjastosta kun olen ajatellut että ostan sen itselleni.  Yhä kirja puuttuu omasta hyllystä mutta sen sinne hankin mahdollisimman pian.  Lukumaratonia suunnitellessa päätin heti että jos vain paikallisessa kirjastossa on lainattavissa tämä kirja, haluan tällä Kesäkirjalla aloittaa maratonin.

Tove Janssonilta olen lapsena/nuorena lukenut Muumi-kirjat ja omassa hyllyssä on pari Tovesta kertovaa elämäkertaakin.

Heti kirjan ensi sivuilta pääsin tarinaan sisään.  Ihanaa vuoropuhelukuvausta isoäidin ja Sophia-lapsenlapsen välillä. Upeat luonnonkuvaukset.  Toven tapa kirjoittaa ihmisistä on ainutlaatuinen.  Sieluni silmin vaelsin heidän mukanaan saarella haistaen ja maistaen meren tuoksut.  Ymmärrän hyvin ihmisiä jotka lukevat joka kesä tämän kirjan yhä uudelleen.  Ensi kesänä valitsen rauhallisemman hetken nauttia tästä kirjasta - aivan upeata olisi lukea tämä meren äärellä jossakin saaressa.

Veikko Haakana: Suden lauluja, Karisto, 1972

kuvittanut Reino Vihinen

Lausuin tämän kirjan runot eilen aamulla terassillamme.  Huomaan että vuosi kansalaisopiston runonlausuntapiirissä on jättänyt jälkensä. Nykyään tykkään lukea runoja yhä enemmän ääneen.

Kirjan runot olivat aika vanhahtavia - oli paljon sanoja joita en ollut ennen kuullutkaan enkä ole ihan varma mitä ne tarkoittivat.  Lapin luonto välittyy näistä runoista voimakkaasti.  Luontorunot ovat lähellä sydäntäni.  Myös ihmisten tuntemukset Lapin eläjänä kuvastuvat runoista. Jos Janssonin Kesäkirjaa lukisin saaressa niin näitä runoja voisin lausua Lapin tuntureilla.

Henning Mankell: Tähtiin karkaava koira, WSOY, 2003

suom.  Marja Kyrö

Päällys: Patrik Lindvall

Wallander-elokuvista on tullut tutuksi Henning Mankell.  En ole yhtäkään Wallander-kirjaa vielä lukenut  - luen aika vähän dekkareita.  Katson niihin perustuvia elokuvia ja sarjoja mieluiten tv:stä.  Kirjastossa nuortenkirjahyllyssä huomasin Mankelin kirjat.

Näitä kirjoja (ymmärsin että Joel-pojan tarina jatkuu useammassa kirjassa) voin suositella aikuisillekin luettavaksi.  Ihastuin Mankelin tyyliin kirjoittaa pojan ajatuksia kun äiti on lähtenyt ja isäkin on vaihtanut merimieselämänsä metsurin hommiin.  En ole aikaisemmin päässyt muissa kirjoissa tarinaan mukaan kun päähenkilönä on ollut poika  (Poika raidallisessa pyjamassa oli kyllä myöskin poikkeus) - olen aina kyllästynyt lukemaan poikien kepposista ja siitä miten poikien keskuudessa koetellaan kaveruutta ja hyväksyntään. Ehkä Joel-pojan tietynlainen herkkyys ja ajattelutapa että ei haluaisi tehdä kepposia ihmisille jotka ovat muutenkin erilaisuutensa takia ihmisten tuijoteltavana.  Ärsyynnyn (ja huokailen) miesten juttuja kaikenmaailman kepposista ja tappeluista - minun kunnioitukseni saa mies joka pitää suunsa kiinni provosoivien tyyppien kanssa (turha niihin on energiaansa tuhlata ja romukoppaan sellainen miehisyys)  ja jättää turpakäräjät väliin.  Oman hengen puolustaminen ääritilanteissa on ymmärrettävää mutta kaikenlainen pullistelu on niin typerää ja rasittavaa. Ja joo puhukoot äijät keskenänsä niitä juttujaan, ei tarvi mulle selitellä - ei vaan kiinnosta!  Ei kyllä kiinnosta akkojenkaan kissatappelut yhtään sen enempää. Mutta joo, luen varmasti Joelista muutkin kirjat jossain vaiheessa.

Karin Ahnve: On vasta aamu, Karas-Sana, 1996

suom. Tarja Sinervo

Huomasin vasta kirjaa lukemaan aloittaessa että kustantaja on hengellisten kirjojen kustantaja. Siitä onkin parikymmentä vuotta aikaan kun olen viimeksi lukenut uskonnollisia romaaneja. Luin Jaakko Sahimaan ja Tapani Sopasen kirjoja. 

Olinkin hiukan ennakkoluuloinen että miten paljon sitä uskontoa tässä tarinassa tuodaan esille - nykyisin uskonto on minulle laajempi kuin vain pelkästään kristillinen.

Tarinan aihe on koskettava - Linin ja Matsin Gisella-vauva menehtyy kätkytkuolemaan. Kuitenkin tämän kirjan tarina jää jotenkin pinnalliseksi eikä anna sellaisia tunteita mitä itse kuvittelisin lapsen menettämisen tuovan. Yleensä eläydynkin surullisiin tarinoihin mutta tämä tarina ei kosketa niin syvälle kuin haluaisin.  Uskonasiatkin ovat jotenkin niin pinnallisia.  Samoin Linin ja Matsin parisuhdekriisit.  Sain kirjan luettua loppuun mutta tästä jäi jotenkin mitäänsanomaton olo.

12 novellia toim.  Salme Saure, Weilin + Göös, 1982

Kitalaenpuhdistusnovelleja ehdin lukemaan kaksi tästä kirjasta. Ensimmäinen oli Eeva Tikan kirjoittama tarina Anitasta ja epilepsiaa sairastavasta mykästä pojasta nimeltä Joonas.  Novelli on tarina ystävyydestä, läheisyydestä, erilaisten ihmisten hyväksymisestä. Tarinassa eletään aikaa jolloin epilepsia pidettiin mielisairautena ja pelättiin että se tarttuu.  Pidän Eeva Tikan tarinasta kirjoittaa luonnosta sekä ihmissuhteista.

Toinen novelli oli Laila Hietamiehen melko tyypillinen tarina sodanjälkeisestä elämästä kun perheen isä on kaatunut rintamalla ja äiti menee uudestaan naimisiin.  Tarinassa kuvataan Hanna-tytön tunteita isän kuolemaan ja äidin uuteen rakkauteen.  Myös isänisä, pappa on  hyvin tärkeä ihminen Hannalle.  Tarinassa tulee hyvin myös ilmi se miten juorut kulkeutuvat lasten myötä "totuuksina"

Vielä jäi 10 novellia luettavaksi - kirjoittelen niistä sitten myöhemmin kun olen ehtinyt ne lukemaan.

Colin Dexter: Viimeinen bussi Woodstockiin, Otava, 2003

suom. Ilkka Terho

Kannen kuva: Michael Trevillion/Design Ministry

Päätin aloittaa Dexterit ensimmäisellä komisario Morse-tarinalla. Nyt kun ne ilmeisesti on kaikki suomennettu?  Olen katsonut kaikki Komisario Morset tv:stä mutta en saanut kyllä mielikuviini tästä tapauksesta kuin Morsen ja Lewisin ja niihinkin kuitenkin lukiessa sekoittui omiakin mielikuvia.  Katsoinkin noita dvd:tä että tämä tarina oli vasta toisella tuontantokaudella - pitäisi katsoa nyt tämä kirjan tarina uudestaan.   Taidanpa kysyä kirjastosta saisiko sitä kaukolainattua lähipitäjän kirjastosta joka kuuluu samaan kirjastojärjestelmään.

Ihan paras vire ei ollut lukumaratonin jo painaessa hiukan silmiä lukea tätä tarinaa.   Pysyi kyllä murhaaja piilossa minulle viimeiseen lukuun asti - epäilin Morsen ja Lewisin mukana kaikkia muita.  Tykkäsin kun tässä ei mässäilty itse murhalla vaan kerrottiin elämästä yliopiston varjossa  - tuo maailma Englannissa on aina kiehtonut. Olisi upeata kulkea Oxfordissa. 

Eikä tuntunut oudolta lukea tarinaa jonka on jo nähnyt tv-sarjan osana.  Jossain välissä luen varmasti seuraavankin Dexterin komisario Morse-tarinan joka näyttää listan mukaan olevan Palvelus vainajille.

Richard Bach: Kohoa siivillesi: Sydämen ja hengen intiimi seikkailu, Gummerus, 1995

suom. Ritva Lassila

Kannen suunnittelu: Liisa Holm

Viimeinen lukumaratontunti meni Richard Bachin kirjan parissa ja jäikin kesken.  Melko tajunnanvirtainen ja sumuinen olo jäi tästä Richardin ja hänen lapsimielensä Dickien keskusteluista joihin sekoittui myös  Richardin vaimo Leslie. Olen lukenut Lokki Joonatankin jonka tarina silloin jäi myös hiukana utuiseksi. Ehkä luen sen tarinan joskus vielä uudelleen.  Mutta nyt jatkan tämän Kohoa siivillesi-kirjan loppuun.  Tänään taidan kuitenkin pitää lukuvapaan päivän. Kirjoitan myös tästä kirjasta myöhemmin lisää ajatuksia.

 

 

 

 

Share

Ladataan...

Märta Tikkaselta olen  lukenut 80-luvun lopussa omasta tyttärestään kertovan kirjan Sofian oma kirja (Tammi, 1982). Se miten tähän kirjaan törmäsin oli aika jolloin luin paljon tositarinoita erityislapsista.  Myöhemmin luin myös toisen Sofia-kirjan,  Sofia aikuisena (Tammi, 1998).  90-luvulla luin runokirjoja rakkaudesta, luonnosta, eläimistä, uskonnosta. Vuosisadan rakkaustarina (Tammi, 1978) pysähdytti ja kosketti – oma parisuhteeni oli kestänyt muutaman vuoden ja siihen oli sisältynyt tuntemuksia joita Tikkanen kuvasi runoissaan. Vieläkin 23 vuoden yhdessäolon jälkeen kun luin tämän runokirjan jälleen uudelleen tunsin samoja tuntemuksia mutta ymmärsin ne toisin näin neljäkymmentä vuotiaana,  pitkän parisuhteen elävänä kuin parikymppisenä vastarakastuneena.

Alkuvuodesta katsoin sattumalta dokumentin Märta Tikkasesta sarjassa Suomalainen kirjailija YLE TV1:llä. Silloin ajattelin että haluaisin lukea muutkin Tikkasen teokset.  Ja nyt viimeisellä kesälomaviikolla sattui Lilyssä olemaan Märta Tikkanen lukuviikonloppu, päätin osallistua siihen, vaikka itse pidinkin Märta Tikkanen viikon.  Paikallisesta kirjastosta sain lainattua kaikki muut paitsi Miestä ei voi raiskata sekä Kuka välittää Doris Mihailovista.  Viikko on ollut upea lukukokemus ja voin sanoa että olo on samanlainen kun katsoo jotain tv-sarjaa maratonina tai jonkun näyttelijän elokuvia maratonina – henkilöt tulevat uniin ja välillä huomaan että ajatukset liikkuvat päivisinkin kirjojen teemoissa. 

Märta Tikkanen-lukuviikon aloitin hänen runokirjoillaan:

 

Lainasin myös ruotsinkielisen version  Århundradets kärleksaga (Trevi, 1985). Tässä ruotsinkielisessä painoksessa oli vaikuttavammat Henrik Tikkaset kuvat valittuina kuin tuossa pokkarisuomennoksessa. En muista onko muissa suomennoksissa käytetty samoja Tikkasen kuvia vai samoja mitä Trevi-kustantajan painoksessa.  Jokainen runo kosketti syvälle ja pisti miettimään omaa parisuhdetta jälleen kerran, oman mieheni menneisyyttä, lapsuutta, nuoruutta…

 ”Ja kaikki tämä tapahtui enkä minä kuitenkaan lähtenyt”

”-Piru vieköön ettei minun ikinä anneta olla heikko sinä sanoit”

”Aivan matalapaineen keskuksessa ympärillä pitkälliset sateet metsän takaa kohoavat pilvet sade odottaa, se alkaa kohta”

”Kun maa keinuu otan aivan pieniä askeleita miltei täysin huomaamattomia niin ehkä voin pysyä tasapainossa”

”Minä olen arka minä olen niin kauhean arka, sinä huudat ja paukutat rumpuasi. Myöntäkää myöntäkää että minä olen suunnattoman arka.  Raukkamaisin ja surkein mies mitä on ikinä ollut”

Tammi 1981, suom. Eila Pennanen (Mörkret som ger glädjen djup, 1981)

Tämän runokirjan henkilöt Sofia Ulrika Wecksell ja hänen poikansa Julius Wecksell ovat minulle tuntemattomia mutta muistan joistakin romaaneista viitteitä Daniel Hjortiin.  Nyt tiedän hiukan ennemmän kuka Julius Wecksell oli.   Tämä Tikkasen runokirjaan kuvaa runollisesti mielen syövereitä ja koskettaa myös itseäni – olenhan kokenut läheisteni mielen muutoksia ja omakin mieli on toisinaan ollut hyvin ailahtelevainen.

Tammi, 1992 suom. Raija Jänicke (Arnaía, kastad i havet, 1992)

Kolmas runokirja jonka Tikkaselta luin kuvasi kreikan tarustoa –  mutta silti kuvaukset kertovat rakkaudesta, ei sen ruusunpunaisuudesta vaan sen raadollisuudesta, ei sen kaihosta kaipuusta vaan sydäntäpolttavasta ikävästä.  Aikaisemmin olen lukenut enemmän rakkausrunoja jotka ovat kuvanneet sellaista ruusunpunaista rakkautta jota välillä pieninä murusina olen kokenut mutta enimmäkseen rakkauteni on ollut juuri tälläistä mitä Märta Tikkanen runoissaan kuvaa. 

Runokirjojen jälkeen jatkoin Tikkasen romaaneista joista ensimmäisenä luin:

Tammi, 1972 suom. Kyllikki Villa (nu imorron, 1970 & ingenmansland 1972)

Ensimmäisenä kiinnitin huomioni runolliseen kerrontaan. Teksti oli kirjoitettu ilman isoja alkukirjaimia ja pisteitä kirjan alkupuolella. Aluksi tuntui oudolta lukea sellaista tekstiä mutta kun kirjaa olin lukenut muutaman sivun tuntui kirjan tyyli sujuvalta.   Lempikirjakseni en kuitenkaan voi tätä sanoa.  Muutama vuosi sitten olisin jättänyt tällaisen kirjan kesken mutta tänä kesänä olen lukenut jo muitakin romaaneja joissa on kuvattu hiukan samantyylistä parisuhdetta, avioliittoa, taiteilijan olemusta jne.   Ehkä luen tämän kirjan vielä joskus uudelleen ja ymmärrän silloin asioita toisin ja saattaa olla niin että riippuen omasta elämäntilanteesta voivat kirjan tänään koskettavat, pohdituttavat parisuhdekiemurat toisen arvostamisiin tai arvostamatta jättämisiin avautua toisin. Tänään en ihan kaikkea vielä ymmärrä – ymmärränkö täysin koskaan.

Tammi, 1986 suom. Eila Pennanen (Rödluvan, 1986)

Punahilkka-romaani vei mennessään ja tunsin susiteeman sisälläni.   Välillä tosin sain olla tarkkana että pysyin selvillä keistä henkilöistä nyt puhutaan ja missä ajassa.  Upeata kuvausta Punahilkka ja Susi-teemalla, tämän kirjan jälkeen tavanomainen kuvaus parisuhteesta ja ajasta jolloin naisen arvostusta ei ollut siten kuin nykypäivänä – vai onko sitä vieläkään kaikilla naisilla? tuntuu liian suoraviivaiselta.  Märtan tyyli näkyi tässä kirjassa ja hänen elämästään näkyi tässäkin kirjassa kuten Yötäpäivää-kirjassa.  Teema olivat hyvin lähellä toisiaan Punahilkassa ja Yötäpäivää-romaanissa.  Ehkä siksi pidinkin tästä kirjasta ennemmän kun oli jo hiukan tottunut lukemaan Tikkasen tyyliä.

Tammi, 1987 suom. Sirkka Kurki-Suonio (Önskans träd, 1987)

Punahilkan jälkeen oli helpottavaa lukea Tikkasen selkokirja Toiveiden puu.   Tarina nuoresta Mirasta joka on vammainen.  Miten hän kokee hyväksynnän, rakkauden, ystävät.  Kirja jonka soisi jokaisen lukevan – jokaiselle nuorella on oikeus olla oma itsensä, oikeus hyväksyttynä elämiseen, oikeus tuntea ja elää.

Tammi, 1989 suom. Raija Jänicke (Storfångaren, 1989)

Suurpyytäjä oli Tikkasen toinen romaani josta pidin erittäin paljon. Ihastuin grönlantilaiseen kuvaukseen. Tässä kirjassa oli myös hiukan rakkauttakin joskin itselleni se jäi sivuseikaksi ihastellessani kuvauksia inuiiteista ja heidän elämästään sekä Grönlannin luonnosta, kulttuurista,  historiasta.

Tammi, 1992 suom. Raija Jänicke  (Bryta mot lagen 1992)

Toinen Tikkasen selkokirja kertoi pojista jotka joutuivat oikeuteen – miten pienestä voikin tulla suuri juttu, sitä ei nuorena ymmärrä.  Ymmärtääkö aina aikuisenakaan…  Pidin enemmän Toiveiden puusta mutta kyllä tämänkin luki.

Tammi, 1996 suom.  Raija  Jänicke (Personliga angelägenheter, 1996)

Yksityisalue-romaani oli tarinana kiehtova.  Varsinkin AnnaCin isän tarina oli uskomaton mutta kuinka totta tuollainen tarina on voinut ollakaan – ehkä vielä nykyään valitaan joku muu kuin se johon palavasti rakastutaan…   Tässäkin kirjassa pysyi samoja teemoja kuin Punahilkassa ja Yötäpäivää-kirjassa – kirjoituskone, kirjoistuspöytä, naisen asema, alhokoholi.  Kuitenkin nämä kolme kirjaa olivat eri tarinoita. Punahilkassa oli perhe ja samoin Yötäpäivää-romaanissa kun taas Yksityisalue päättyy toisin.

 

Romaanien jälkeen luin ensin Henrik Tikkasesta kirjoitetun muistokirjan Henrik (WSOY, 1986) jossa hänen ystävät ja Märta kirjoittavat ajatuksiaan Henrikistä.  Sen jälkeen aloitin viikon viimeisenä kirjana Märtan elämäkerran:

(Tammi, 2004)

Kirja on vielä hiukan kesken.  Tässä kirjassa kulkevat Märtan ja Henrikin parisuhde, perhe ja taiteilijan elämät  rinnakkain – miten käy kun Märta alkaa kirjoittamaan ja julkaisee esikoisteoksensa, entä miten käy kun Märta julkaisee runokirja Vuosisadan rakkaustarina.    Tämän kirjan jälkeen jatkan lukemista vielä Märtan viimeksi ilmestyneellä kirjalla Emma ja Uno – rakkautta totta kai (Tammi, 2010), sitä en ehtiny tähän lukuviikkooni aloittamaan.

 

 

 

 

 

 

Share