Mikäs se siellä, jollei kasa Henrik Tikkasen osoitekirjoja!

Löysin ne vaunulenkillä siitä Pitkänsillan jälkeisestä antikvariaatista. Mikä ihme sen nimi on? No joka tapauksessa, omistaja on alkanut tunnistaa minut eikä enää ole yhtään niin hermostunut. Uskon saaneeni jopa pienen hymyn.

Mutta asiaan: olen muuttanut nämä kirja-asiat tuonne Ima de la Falaise -blogiin, koska ei ole mitään järkeä kirjoittaa kahteen eri paikkaan asioista, jotka tapahtuvat yhdessä. Menkää siis sinne ja jatketaan harjoituksia.

Juoni: Kolme sisarusta lähtee autolla sukuhäihin, mutta päätyykin kolmannen veljensä luokse hylättyyn linnaan ja ihan toisiin juhliin. Löytävät omalla tavallaan sisäisen lapsensa, sen joka uhmaa vanhempia ja pitää kinoista huolimatta aina siskon tai veljen puolta. Mukana myös uskomattoman hauska hahmo, käly. Ranskalaisella tavalla riemastuttava pikkutarina. (Voi että ranskalaiset kirjoittavatkin niin älykkäitä pikkutarinoita!)

Ajatuksia: Äitini sanoi joskus, että siskoja ei voi valita eikä niitä ole mikään pakko rakastaa. Mutta voi että minä rakastan ja arvostan siskojani, ja toivon että vielä joku päivä päädyn tekemään jotain hullaannuttavaa heidän kanssaan. Ehkä jopa jotain salaista, sellaista mikä jää vain meidän välillemme ja joka korostaa meidän erilaisuuttamme ja yhteistä kokemustamme.

Tekstinäyte: Hän sanoo, että maailma kuuluu aamuvirkuille, minä rukoilen häntä puhumaan hiljempaa. Hän on romanttinen, minä olen pragmaattinen. Hän meni naimisiin, minä hyppään sängystä toiseen. Hän ei voi rakastella ilman rakkautta, minä en voi rakastella ilman kondomia. Hän... Hän tarvitsee minua, ja minä tarvitsen häntä.

Juoni: Vaikkei sitä kovin selvästi kerrotakaan, niin rampa anorektikko Alice ja emotionaalisesti pahoin arpeutunut Mattia vaalivat epätoivoista rakkauttaan läpi vuosikymmenten. On väärinkäsityksiä, perhesalaisuuksia, välimatkoja ja sabotaasia. Muttei tämä mikään harlekiini ole, vaan hyvin tutunkuuloinen rakkaustarina.

Ajatuksia: Lukuajankohdata johtuen kuvittelen koko ajan, että Alice on se Iholla-tv-sarjan italialaissyntyinen nainen. Niin tai näin, tarina on juuri niin epäreilu, matemaattisen vaihtoehdoton ja surun murtama kuin elämä vain voi olla. Jos tämä kirja olisi elokuvakohtaus, se olisi se kohtaus, missä ihminen romahtaa maahan ja itkee äänettömästi niin, että räkä valuu silmistä.

Tekstinäyte: Mattia ajatteli, että hänen päässään ei ollut mitään erityistä. Että hän olisi mielellään ruuvannut sen irti ja vaihtanut tilalle jonkin toisen, tai vaikka keksirasian, kunhan se vain olisi tyhjä ja kevyt. Hän avasi suunsa sanoakseen että itsensä kokeminen erityiseksi on pahin vankila, minkä ihminen voi itselleen rakentaa, mutta pysyi hiljaa.

Ps. Pahoitteluni hiljaisuudesta. Lapsi on nyt kuusi viikkoa vanha ja minäkin olen alkanut taas lukea ja kirjoittaa. Ehkä pääsemme pian jopa vauhtiin kirja per kuukausi!

Olen saavuttanut raskauden viimeisen kuukauden ja aivoni ovat yhtäkkiä lahonneet tilaan, jossa vain äärimmäisen helppolukuinen ja yksinkertainen menee läpi. Jopa naistenkanavien "dokumentteja" on vaikea seurata. Olen tietysti lukenyt nämä pakolliset Bergdorf Blondesit ja The Devil Wears Pradat, mutta chicklit-genre on muuten harmillisen vieras. Se tuntuisi toivottavalta seuralta unettomiin öihin nyt kun oma kirjahylly tuntuu ylitsepääsemättömän vaikealta.

Kiertelin tuossa kirjastoja, divareja ja tavaratalon kirjaosastoja etsien aivot narikkaan -osastoa, mutta mitään mielenkiintoista ei osunut silmään, pari riviä lukemalla pystyi arvaamaan koko juonen. Ihan niin helppoa meininki ei saisi olla, muuten saatan vajota lopulliseen koomaan ja huomaamatta unohtaa synnyttämisen.

Sen sijaan huomasin, että kun katselee kirjahyllyjä, katse löytää helpoiten sellaiset kirjat, jotka on jo (vaivatta) lukenut ja joista on kovasti pitänyt. Bongaan aina ne samat Riikka Pulkkiset, Aravind Adigat, Siri Hustvedtit, Kari Hotakaiset ja Nicole Kraussit. Ja Anne Tylerin sekä Carol Shieldsin, joita en ole koskaan lukenut, mutta joita kohtaan minulla on selittämättömiä, vahvojakin ennakkoluuloja. 

Mistä tämä johtuu? Miten voin enää koskaan löytää mitään uutta luettavaa? Ja mikä olisi hyvä kirja aikaan, jona järki on näyttänyt lopullisesti jättäneen?

Mm. New Yorkerille paljon kirjoittanut toimittaja Sarah Thornton paljastaa etnografisessa bestseller-artikkelikokoelmassaan hyvin pienen taidemaailman sisäpiirin salaisuuksia ja lainalaisuuksia seitsemältä eri kantilta: huutokaupan, korkeakoulutuksen, messujen, palkintojen, kulttuurilehden, yksittäisen nykytaiteilijan ja tämän studion (Takashi Murakami) ja biennaalin.

Teksti on asiantuntevaa ja kiinnostavaa, vaikka periamerikkalaiseen tyyliin monessa kohtaa mennään fiilistelyn puolelle ja numeroita, lukuja ja perusteluja saa hakemalla hakea. Kirjan vahvuus onkin juuri sen herättämässä primitiivisessä tunteessa, että olisi ihana elää kosmopoliitin taideammattilaisen elämää, asua hotelleissa tai kerroksittain sisustetussa loftissa, pukeutua mielenkiintoisiin, ajattomiin vaatteisiin ja kuulua joukkoon, joka ostelee miljoonien arvoisia muoviveistoksia. 

Paras luku on - tämä on erittäin subjektiivinen mielipide - se, joka käsittelee lehteä. Kuulostaa niin tutulta:

When I asked Korner what makes a good art magazine, he was adamant: "The one essential thing - it cannot follow the marke. Nor should it try actively to influence the market. It has to have its own point of view. It has to be honest. After that, clarity of writing, purity of design."

Mielelläni olisin silti ymmärtänyt, miten muuten kuin sisäpiirin päätöksestä hinnat ja trendit muodostuvat korkeakulttuurin ja taiteen maailmassa. Mikähän kirja sen kertoisi kansantajuisesti?

Minä pidän mummoloista, nukkekodeista, posliinieläimistä, hajukumeista, raidallisista mehupilleistä ja sellaisista tytöistä, joilla on ihanat elämät ja ihanat pojat ja kärsivällisyyttä ja kykyjä laitella paikkoja. Uskon vahvasti, että Karin Lindroos on juuri sellainen tyttö.

Blogin lisäksi käytän todisteena hänen pientä ja ilahduttavaa kirjaansa, johon on koottu vinkkejä ja löytöjä. Ei sinänsä mitään uutta sellaisille, jotka muutenkin kulkevat tuolla koluamassa (lasken itseni porukkaan, voi näkisittepä kuusi uutta ihanaa neonkeltaista Tamara Aladin -jälkiruokakulhoani), mutta kaunista on.

Kaunista. Mikähän muuten on tuollaisen mattapintaisen turkoosin lasin oikea nimi?