7 ihan arkista tapaa välittää vähän

Ladataan...
Kaikki mitä rakastin

Oletteko jo kuulleet Kävikö pahasti? -kampanjasta? Kampanja syntyi tämän blogikeskustelun pohjalta ja sen tarkoitus on herätellä ihmisiä olemaan vähemmän välinpitämättömiä kanssaihmisiä kohtaan.

Arkinen välinpitämättömyys on minusta suomalaisen kulttuurin häpeäpilkku, joten olen ehdottomasti mukana.

Mutta jotta tämä ei menisi taas yhdeksi "klikkasin Facebookissa, eikös se riitä" -jutuksi, listasin tähän muutaman hyvin simppelin idean, joilla kampanjaa voi toteuttaa ihan käytännössä.

Ideoita humaaniin ja peruskohteliaaseen kanssakäymiseen:

  1. Sanon kaupan kassalle, bussikuskille ja naapurille "hei" ja "kiitos".
  2. Jos joku seisoo tielläni, sanon ystävällisesti "anteeksi", en huokaile ja pyörittele silmiäni pahantuulisena selän takana. Ihmisillä ei ole silmiä selässä.
  3. Avaan oven lastenvaunujen tai pyörätuolin kanssa liikkuville. Kestää 2 sekuntia.
  4. Jos näen, että joku kaatuu tai itkee, ei ole mitenkään noloa kysyä "sattuiko?" tai "pärjääksä?"
  5. Jos näen maassa tajuttomana makaavan ihmisen, soitan ambulanssi (vaikka se ihminen olisikin "vaan joku spuge"). Jos todistan nakkikiskalla tai naapurissa tappelun, soitan poliisit. 
  6. Jos näen vanhuksen raahaavan ruokakassia portaissa, tarjoudun kantamaan kassin ylös portaita.
  7. Mietin, onko ihan oikeasti niin kiire? Ihmisten huomioinen, hymy, anteeksi pyytäminen tai sen odottaminen, että joku pääsee ensin ovesta sisään tai ulos, ei yleensä vie enempää kuin pari sekuntia.

Kuulostaa itsestäänselvyyksiltä? Niinhän sitä luulisi. Toivottavasti kampanja innostaa mahdollisimman monia ajattelemaan, toimiiko itse oikeasti näin - ja tietenkin myös toimimaan! Liian usein apua tarvitseva saa osakseen vain tuijotusta (tai vielä pahempaa, käännettyjä katseita...)

Minulle on itsestäänselvyys, että kaikkia tervehditään ja kiitetään (aika usein näihin ei kylläkään vastata, hah!) ja että kaatunutta ihmistä jeesataan, mutta minulla on kyllä toisinaan taipumuksena kävellä kaupungilla omiin maailmoihini hautautuneena katse kengänkärjissä, enkä kiinnitä hirveästi huomiota muihin ihmisiin. Nyt lupaan yrittää skarpata, jeesata mummoja ja availla ovia.

Lupaan teille, että mitä kivempi on ja mitä enemmän muita huomioi, sitä helpommaksi se koko ajan muuttuu - ja siitä tulee hyvä mieli paitsi muille, myös ennen kaikkea itselle. Suosittelen!

Kuka on mukana?

Kampanjalla on myös Facebook-sivu, jota kannattaa tietysti jakaa  - mutta ennen kaikkea kannattaa toimia!

Share
Ladataan...

Kommentit

ReetaMari

hyvä kamppis, hyvät ohjeet! laitoin neuvot samantien jakoon (hieman ihmetellen miten voi olla ihmisiä, joille nuo asiat eivät ole itsestäänselvyys). ihanan avuliasta syksyn jatkoa!

Satupauliina
Lankakerällä

Siis on kyllä aivan järjetöntä tuo touhu nykyään! Muutimme juuri Vaasaan, täällä tuntuu olevan jöröjukkia liikkeellä joka puolella. Autoin kerrostalomme vanhemalle Rouvalle pyörsuojan ovea auki että hän sai pyöränsä sisälle, ei kiitosta tai edes katsetta minuun päin saati vastausta tervehdykseeni. Käytävillä ihmiset katselevat pitkin seiniä. huh. :) Mutta kyllä maailmaa onneksi kohteliaitakin mahtuu! 

Tuttua (Ei varmistettu)

Vaasassa valitettavasti aivan jokapäiväinen ilmiö, myös ns. asiakaspalvelijoilta puuttuu sosiaaliset taidot joissin liikkeissä.

Kahvittelija
Kahvia, kiitos!

Hyvä ja toimiva lista, eikä vaadi keneltäkään ihmeitä. Varsinkin ykköskohta on niin yksinkertainen, että on suorastaan outoa, ettei sitä välttämättä aina niin jakseta noudattaa. Itse muistan edelleen, miten lämmin olo siitä tuli, kun aikoinani kassamyyjän hommia tehdessäni joku toivotti vaikkapa "hyvää päivänjatkoa" tai oli muuten vain ystävällinen.

Kolmoskohtaan liittyen olen itse pari kertaa ollut tilanteessa, jossa olen yksin yrittänyt työntää/kiskoa rattaita ovesta sisään ja joku on kärsimättömänä suurin piirtein naputellut kelloaan vieressä ja pyöritellyt silmiään hitaudelleni. Itse olen tajunnut vasta lapsen saatuani, että miten lapsiperheitä on mahtanut aikoinaan ruotsinlaivoilla ärsyttää, kun olen mennyt reteästi hissillä vaikkapa vain kerroksen ylöspäin ja he ovat odottaneet ja odottaneet hissiä, johon mahtuisivat vaunuineen, koska heillä ei ole mitään muuta keinoa päästä kulkemaan eri kerroksiin...mutta joitakin asioita ei vain tajua ennen kuin ne osuvat omalle kohdalle, tai mä en ainakaan tajua :)

Olga (Ei varmistettu)

Hyviä vinkkejä, joista suurin osa tulee minulta ihan luonnostaan, mutta joissakin kohdissa on kyllä petrattavaakin.

Toisin kuin Suomessa, monissa ulkomaissa taitaa olla ihan normaalia moikkailla kaikkia vastaantulevia (vaikka tuntemattomia) ihmisiä eikä pelkästään naapureita, myyjiä tai bussikuskeja. Moni maahanmuuttaja on tervehtinyt minua kadulla täälläkin, mutta viime viikonlopun aamulenkillä oli varsin piristävää, kun pyörätuolilla vastaan tullut suomalaismieskin sanoi ihan muina miehinä, että: "Huomenta!" Toivotin huomenet takaisin vähän pöllämystyneenä, vaikka tilanne oli samaan aikaan tosi luonnollinen ja siitä jai ehdottomasti hyvä mieli. :)

Vierailija (Ei varmistettu)

Mukana ollaan! Tosin yleensäkin noudatan hyviä tapoja ja muiden kommentoijien tapaan ihmettelen, että kenelle nuo asiat eivät ole itsestäänselvyyksiä.

Yksi tuota vähän liippaava juttu on kohteliaisuuksien antaminenen. Siinä olisi minulla paljon skarpattavaa. Ei vaadi paljoa, että sanoo jotain kivaa työkaverille tai kaverille (toki aidosti ja syystä). Itse tietää miten hyvä mieli siitä tulee, mutta harvoin tulee silti kohteliaisuuksia annetta.

Hampaat irvessä

Lisäisin tähän

8. Otan kiittäen vastaan tarjotun avun.

Kevyiden ja ketterien lastenrattaiden kanssa paljon kulkeneena ovista on usein helpompi mennä ilman apua kuin avustettuna. Jos joku kuitenkin säntää ystävällisesti avaamaan oven (vaikka jää sitten hankalasti eteen seisomaan pitäessään sitä auki), vaatii itseltä hieman keskittymistä ottaa "kuinka pärjäisinkään ilman apuasi" -ilme ja kiittää :) Automaattisesti meinaa livetä "kiitos, mutta pärjään kyllä"-kommentti, jollaisia ei itsenikään paljon tarvitsisi saada ennen kuin lopettaisin kokonaan tuntemattomien auttamisen.

Onnellinen materialisti (Ei varmistettu) http://eimittaankummempaa.blogspot.fi/

Kesälomareissusa törmättiin kaverin kans pyärällä kaatuneeseen poikaan. Sääresä avomurtuma ja poika itki. Ehkä kymmenen ikänen, jalkapallotreeneihin menosa. Ei yhteistä kiältä, mut ei siitä ohika voinu mennä. Iteltäkin meinas itku ja oksennus tulla, mut hillitsin itteni ja saatiin kaverin kans poikaki vähä rauhottuun.
Se mikä oli surullista, oli se et vaan yks ihminen mein lisäks pysähty. Ainaki kymmenen meniki sitte ohi, mahdollisimman noppeesti. Lopulta saatiin onneks ambulanssi paikalle ja poika sairaalaan. Kovasti hän oli kiitollisen olonen, eleillä pääsi pitkälle. Piäni järkytys jäi, mut silti myäs hyvä miäli kun autettiin. Voi kun muutkin pysähtyis.
Ja noista seitsemästä tavasta, parhaani yritän niisäki. Ja yritän et saisin lapseniki ne asiat muistamaan. Tekosyitä omalle tökerölle käyttäytymiselle on vaikka kuin, mut ei se lopulta paljoo vaadi. Piäni aika ja piäni ele, ei muuta.

titi (Ei varmistettu)

Toisaalta muut ovat voineet ajatella myös, etteivät viitsi jäädä paikalle "pällistelemaän", kun poika oli kuitenkin saanut jo apua. Itsekin viime kesänä menin ohi, kun kadulla mieshenkilö oli saanut ilmeisesti sairaskohtauksen ja ympärillä oli jo kymmenkunta ihmistä auttamassa/soittamassa ambulanssia. Jos olisin sattunut paikalle ensimmäisenä olisin ilman muuta jäänyt siihen, mutta tuossa tilanteessa se olisi tuntunut enemmänkin tunkeilulta ja mietin asiaa myös potilaan näkökulmasta: ei varmaan ole kiva, jos siinä on iso yleisö paikalla mutta suurin osa ei oikeastaan voi tehdä muuta kuin taivastella.

Onnellinen materialisti (Ei varmistettu)

Totta varmaan toikin, mut olis se kiva et joku paikallinenki olis pysähtyny, edes kysymään et onko kaikki hanskasa. Se apu ku oltas varmasti saatu jonkun paikallisen toimesta noppeemmin, ku mein kahden turistin. Mut onneks loppu hyvin, kaikki hyvin. :)

Onnellinen materialisti (Ei varmistettu)

Siis se ainoo mein lisäks pysähtyny oli turisti kans.

Elma (Ei varmistettu)

Mukana ollaan! Tää on tosi hyvä juttu! Miksi nämä eivät ole kaikille meille itsestäänselvyyksiä!?!?

- Elma -

mörkki (Ei varmistettu)

Joo siis myymälässä työskennellessä huonoimmalle tuulelle tulee siitä kuinka ehkä 2 kymmenestä ihmisestä tervehtii takaisin!
Ja ihmisten välinpitämättömyys jos jollekkin sattuu jotain. Tuntuu etteivät ihmiset halua auttaa ettei heille aiheudu "vaivaa". Muutaman kerran olen nähnyt jonkun kaatuvan ja olen seurueineni ainoa joka on pysähtynyt auttamaan. Kerran jopa itse kesken asiakaspalvelutilanteen löin jalkani ja kaaduin niin pahasti että kyyneleet nousivat silmiin eikä asiakas ollut huomaavinaankaan, jatkoi ostosten tekoa kiittämättä avusta saatika kysymättä miten kävi. Murtumahan siinä oli jalkaan tullut.
Aina tervehdin myyjiä ja lähikaupan myyjien kanssa vaihdetaan jo lomakuulumisetkin! Tulee itsellekkin parempi mieli! Kyllä tuli hyvä mieli pari aamua sitten kun näin salkkumiehen pysähtyvän herättelemään kadulla makaavaa juoppoa! Ja samantien tilanteeseen liittyi pari naistakin!

JuliaJuliska (Ei varmistettu)

Musta on käsittämätöntä, että nämä eivät ole itsestäänselvyyksiä kaikille aina. Mikseivät olet? Mistä se johtuu?

HerttaX (Ei varmistettu)

Itsekin olen kaatunut muutaman kerran sen verran pahsti pyöräillessä, että olisin toivonut jonkun vieressä kävelleen edes kysyneen, että sattuiko. Vaikka pärjäsin hyvin itsekin, tuli itku koska kukaan, ei siis KUKAAN kysynyt, että tarvitsen apua tai sattuiko. Sitä miettiin helposti, että miten suomalaiset käyttäytyisivät suuremman kriisin sattuessa, kuka polkisi ja kenen päälle?
Kauponkassoille, bussikuskeille, työkavereille ja naapureille voi sanoa nätisti hei ja katsoa silmiin, murjottamisesta ei tule kellekään hyvä mieli.
Share the looooove, people!

Tarja L. (Ei varmistettu)

Kun tuota listaa katsoo, niin miettii, että ihanko todella ihmisille pitää kampanjan muodossa kertoa, että miten toimia maailmassa. Niin surullista :( Ja kun näin tuntuu olevan, niin kampanja on kyllä todella tärkeä ja soisin sen saavan yhtä paljon julkisuutta kuin taannoinen "naked truth" -kampanja. Olen itsekin joutunut todistamaan niin monta kertaa kaikenlaista välinpitämättömyyttä ja röyhkeyttä. Kaikista eniten sattuu, kuinka kylmäsydämisesti meistä heikoimmat -lapset, vanhukset, vammaiset - voidaan jättää hädän keskelle ja kävellä ohi. Itse en pysty. Jokainen toisen huomioiva ele, pienikin, on tässä maailmankaikkeudessa tärkeä, sillä hyvällä on tapana kiertää.
Välitetään toisistamme! <3

Elina U.
Lentoaskeleita

Ihanat ohjeet humaaniin ja peruskohteliaaseen kanssakäymiseen Eeva! :) Kiitos että tulit mukaan jakamaan tätä sanomaa! <3 Toivon (ja jotenkin uskon), että jokainen tykkääjä-klikkailija ihan oikeasti ajattelee näitä asioita ja tuo ne myös mukaan arkipäiväiseen kanssakäymiseen. 

Saanko lainata nuo ohjeesi kampanjan fb-sivulle? :)

Eeva Kolu
Kaikki mitä rakastin

Heippa Rosanna, kiitos teille hienosta kamppiksesta! Lainaa toki, mutta linkkaathan tänne :) xx

Fiida (Ei varmistettu)

11-vuotias pikkusiskoni kaatui viikko sitten koulumatkalla pahasti. (Kypärä halkesi, ja mm. Etuhammas katkesi). Koululla joku aikuinen oli todennut, että näki matkalla tienvieressä istuvan tytön, jolla oli naama ihan veressä, ja tuli nyt mieleen, että oliskohan muuten pitänyt pysähtyä... Oli siis ajanut ohi, mutta tajusi vasta parin kilometrin päässä, että hetkinen, oliskohan se tarvinnut apua. Mitä ihmettä?!

Itse olen huomannut, miten valtavan hyvä mieli tulee, kun joku tuntematon ihminen hymyilee vastaantullessaan ihan muuten vaan. Siis ilman että on asiakaspalveluammatissa tai meinaa törmätä. Ihan ilman mitään syytä. Se tuntuu vähän niinkuin saisi hyvän tenttiarvosanan tai mariannekarkin. Ja se kestää oikeasti sen sekunnin ja vaatii parin kasvolihaksen jännittämistä...

Ja mariannekarkeista puheenollen: kuinka ihanaa on, että vielä on mummoja, jotka kadulla vastaantullessa pysähtyvät, kaivavat taskuaan ja tarjoavat lapselle paperikarkkia. (Kyllä, myös yhdeksänkuiselle vauvalleni ;))

JaanaW (Ei varmistettu) http://leuhkatevaat.blogspot.fi/

Mä sain naapuritalon mummolta kaksi Mariannea, kun kannoin hänen kauppakassinsa bussipysäkiltä kotitalon eteen :)

Tervehtiminen on sellainen juttu, jossa ujostelen vieläkin. Olen asunut nyt pari vuotta maalla ja moikkailen vähän kaikkia, mutta välillä taas ujostuttaa enkä moikkaa, vaikka pikkukylällähän "pitää" moikata ihan jokaista ohikulkijaa. Teinejä en moikkaa oikeastaan koskaan, koska he eivät moikkaa takaisin. Pitäisi kyllä, voitaisiin yhdessä tajuta ettei se tervehtiminen niin kamalaa ole. Lapsetkin yleensä pelästyvät, jos heitä tervehtii.

gerttu (Ei varmistettu)

Tosi hyvä lista ihan tuollaisia tavallisia vinkkejä, jotka tosi monelta kuitenkin tuntuvat olevan hukassa. Lisäisin listaan myös istumapaikan tarjoamisen vanhemmille, raskaana oleville tai sitä vaikkapa vamman takia tarvitseville ihmisille.

Olen asunut ulkomailla kolmessa maassa, ja siellä nuoret ovat ihan automaattisesti antaneet istumapaikan vanhemmille, tai ainakin tarjonneet sitä, sillä kaikki eivät aina halua istua. Toisaalta myös vanhemmat ihmiset ovat osanneet pyytää istumapaikkaa, jos joku ei ole huomannut nousta, eikä näistä tilanteista ole koskaan seurannut mitään kalabaliikkia.

Olen jatkanut samaa linjaa Suomessa, ja olen ollut suorastaan yllättynyt siitä, kuinka moni on melkein ylitsevuotavan kiitollinen siitä, että nousen penkiltäni ja päästän heidät istumaan. Jotkut vilkuttelevat vielä bussin tai ratikan ikkunastakin sen jälkeen, kun olen jäänyt pois. Toisaalta kerran olen myös törmännyt tilanteeseen, jossa rouva, jolle tarjosin istumapaikkaani kysyi hyvin tiuskahtaen, että minkäköhän ikäisenä pidän häntä, kyllä hän jaksaa vielä seistä.

Mutta koska minulla(kaan) ei ole silmiä selässä, en aina huomaa tilannetta, että joku kaipaa istumapaikkaa kipeämmin kuin minä. Istun eilen aamulla ratikassa täysin uppoutuneena kirjaani. Kun pyysin vieruskaveriani väistämään, jotta pystyn jäämään pysäkilläni pois, hän kommentoi, että olisin toki voinut nousta paikaltani jo aiemminkin ja antaa istumapaikan edellisellä pysäkillä pois jääneelle vanhukselle. Tuli taas kerran todella hämmentynyt olo. Eikö se vieressäni istunut rouva olisi voinut vinkata minulle, että käytävällä seisoo vanhus istumapaikan tarpeessa sen sijaan, että läksyttää minua vasta kun olen jäämässä pois? Näin vanhuskin olisi päässyt istumaan. Tai eikö vanhus itse olisi voinut pyytää istumapaikkaa?

Onko Suomessa oikeasti niin korkea kynnys "puuttua" toisen ihmisen yksityisyyteen ja omaan tilaan, ettei edes tällaista voi pyytää? Minä olen pyytänyt teiniporukkaa antamaan istumapaikkansa, kun ratikkaan on tullut vanhuksia, eivätkä he ole kommentoineet mitään ikävää. Kun jalkani oli kipsissä, pyysin ihan reippaasti itse istumapaikkaa täydessä ratikassa, jos kukaan ei sellaista tarjonnut, eikä niissäkään tilanteissa tullut vastaan mitää haistattelua tai tuhahteluja.

Tosi pienillä jutuilla saa kaikkien elämän luistamaan vähän mukavammin. Toivottavasti kampanja saa tuulta alleen! :)

mörkki (Ei varmistettu)

Itekkin oon useampaan kertaan saanut joko vihaisen tai hämmentyneen vähättelevän ja tylyn ei-vastauksen tarjotessani ratikassa paikkaa vanhemmalle ihmiselle. Tämän takia olen sitä vähentänyt mikä sekin on ikävä asia mutta kun itselle tulee niin paha mieli :(

Norppa Kuinka purjehtijaksi tullaan (Ei varmistettu) http://skiglari-norppa.blogspot.com

Ehdottomasti mukana! Tai no, olen kyllä toteuttanut jokaista kohtaa läpi elämäni, mutta hengessä mukana nyt ainakin. :) Joku ylempänä lisäsikin listaan sen istumapaikan antamisen sitä enemmän tarvitsevalle. Olen joskus miettinyt, että olenko todella maailman ainoa ihminen, joka tekee niin. Onneksi näköjään en.

Sen lisäisin vielä tuohon tajuttoman kohtaamiseen, että ambulanssin lisäksi tsekkaisi nyt ainakin, että hengittääkö hän ja kääntäisi kylkiasentoon, jos hengittää. Ja jos ei, niin aloittaisi elvytyksen. Nykyään kun ei tarvitse välttämättä edes puhaltaa, niin kynnyksen ei pitäisi olla liian iso. Olen istunut elämässäni niin monta ensiapukoulutusta läpi ja kuullut saman moneen kertaan, että yleensä ihmiset menehtyvät siihen, ettei kukaan avaa hengitysteitä. Ensiavun antamista jotenkin pelätään, luullaan, että tehdään jotain väärin. Ei se niin ole. Ei kaikkien tarvitse olla mitään eksperttejä, mutta tehtäisiin edes jotain!

Hyvä juttu tämä(kin), Eeva! Aurinkoista päivää sinne Turkuun myös!

Riina / Olipa kerran Pariisi (Ei varmistettu) http://pariisistapaivaa.blogspot.fr/

Joskus muinoin lukion psykassa oli puhe siitä, miten ihmisillä on väkijoukossa taipumus sysätä vastuu muille. Väkijoukoissa tyhmyys tiivistyy, kaikin puolin. Mutta kai tähän on juurensa jossain ihmisen evoluutiossa, lainkaan näitä auttamattomia puolustelematta. Suomessa on vielä lisäksi jotenkin vallalla sellainen "ei häiritä muita" -meininki, joka varmaan on alkujaan tarkoitettu kohteliaisuudeksi, mutta joka äärimmillään saattaa ilmentyä myös puhtaana tylyytenä. Ja luonnollisesti maailmassa riittää myös itsekeskeisiä k*sipäitä.

Pariisissa on monta vikaa, mutta ihmisillä on ainakin tapana puuttua täällä asioihin, vaikka miljoonakaupungissa ollaankin. Joskus se reaktiivisuus ärsyttääkin, mutta on siinä hyvätkin puolensa. Kyllä täällä tarjotaan julkisissa vanhoille/sairaille/raskaana oleville istuinpaikkaa ja muutenkin eskaloituviin tilanteisiin puututaan. Joku auttaa aina rattaita ylös metron portaita, ovea pidetään auki ja sanotaan pardon, kun halutaan ohittaa/tönäistään kanssaihmistä.

GoodieFoodie (Ei varmistettu) http://opendoors.homeip.net/thegoodtastediary/

Mitenkään jeesustelematta haluaisin sanoa, että autan aina, jos näyttää siltä, että on käynyt pahasti ja aina kun pyydetään (eräs, vaikkakaan ei iloinen, keissi, löytyy täältä: http://opendoors.homeip.net/thegoodtastediary/?blog_id=159).

Kääntöpuolena myönnän, etten viljele "tarviitko apua" -kysymystä mitenkään laajalti: Esimerkiksi tämä vaunujen nostelu junasta - en tiedä, tarvitseeko vaunujen kanssa kulkeva apua, jos hän ei sitä pyydä, samoin kuin en tiedä kaipaako minua vanhempi ihminen istumapaikkaa julkisissa, jos hän ei sitä pyydä. Eihän se toki aikaakaan veisi, että kysyisi, mutta jotenkin en tule ajatelleeksi sellaisia asioita. Hyi minua?

Olen tullut siihen tulokseen, että ihmiset kyllä haluavat auttaa, kun heiltä sitä pyydetään: silloin he kokevat tehneensä jotain hyvää ja tärkeää. Väkijoukossa monen voi olla vaikea tarjota apuaan ensimmäisenä, sillä se saatetaan kokea jostain syystä kiusalliseksi. Siksi itse apua tarvitsevana (olen esimerkiksi muutaman kerran sutinut kontillani jäisellä asemalla pääsemättä ylös...) yritän suunnata kysymykseni jollekin tietylle henkilölle: hei voitko auttaa? Tähän mennessä täsmäpyyntö on toiminut.

Eevan 7 kohdan lista on hyvä. Yritän noudattaa näitä, välillä onnistunkin :) Koska hei, en ole hyvä ihminen, mutta ihminen kuitenkin.

Vierailija Kate (Ei varmistettu)

Vitoskohtaa en jaksanut noudattaa, kun ulkoilutin koiraa joka päivä Tokoinrannan puistossa. Siellähän niitä makaili tajuttomia pitkin nurmikoita niin paljon, että lenkki ei olisi edennyt ollenkaan, jos olisi alkanut jokaisesta soittaa. Oli pakko kovettaa itsensä. :(

Miiza

Kohtaan 5 lisäisin myös avun hälyyttämisen sellaisen henkilön kohdalla, joka on tajuissaan, muttei pysy pystyssä, puhe voi sammaltaa yms. Vaikka vaikuttaisikin vahvasti juopuneelta, niin kyseessä voi olla myös aivoinfarkti ja avunsaanti ensiarvoisen tärkeää. Toisekseen mielestäni spuget ovat ihmisiä siinä missä muutkin ja vaikka tuntuisi tyhmältä soittaa häkeen juopuneesta, joka ei pysy tolpillaan, niin mielestäni kuitenkin on tärkeää, että ihminen, joka ei pysy tolpillaan eikä siten pysty itsestään huolehtimaan, saisi apua (vaikka se olisikin poliisikyyti putkaan tai kotiin). 

Jaoin jo eräässä toisessa saman kampanjan blogipostauksen kommentissa kokemukseni ihmisten välinpitämättömyydestä, mutta tuli vielä mieleeni eräs tapaus. Tästä ei ole edes kovin kauan, kun jouduimme ketjukolariin mieheni kanssa. Kolari oli onneksi pieni, eikä kukaan menettänyt henkeään, ainoastaan yksi kuljetettiin paikalta sairaalaan ambulanssilla. Mutta mielestäni oli järkyttävää, että ihmiset kerääntyivät tien viereen kuvaamaan kännyköillään tilannetta. Ymmärrän uteliaisuuden, mutta mautonta mielestäni missään onnettomuuspaikalla ruveta kuvailemaan näitä eräiden lehtien perään kuuluttamia "lukijan kuvia". 

Santsa (Ei varmistettu)

Itse olen kulkenut pyörällä nyt tosi paljon, joten olen koettanut parantaa pyöräilykäytöstapojani. Samalla tiellä liikkuvia autoilijoita ja pyöräilijöitä auttaa todella paljon, kun näytän suuntamerkkiä kääntyessäni. Tiedotan ajoissa ennen suojatietä aikeistani ylittää tie, jotta autoilija ehtii reagoida ja antaa minulle tietä (koska minun logiikassani hitaimman kulkuneuvon pitää päästää menemään ensiksi!) Olen opetellut myös käyttämään pyörässäni iät ja ajat tarpeettomana ollutta soittokelloa. Kun soitan sitä ajoissa, kävelijät oikeasti ehtivät väistää ja väistävätkin - poikkeuksetta! Yleensä sanon vielä kävelijöille kiitoksen ohittaessani heidät. Itsekin paljon kävelleenä tiedän, kuinka töykeiltä pyöräilijät saattavat vaikuttaa vain koska pyyhältävät vauhdilla ohi vieläpä soitettuaan kelloa. Jostain syystä kellonsoitto on vaikuttanut tosi röyhkeältä vaikka se on oikeastaan vain tiedote, että "en mahdu ohi, voisitteko siirtyä tien reunaan?"

Parannetaan tapojamme liikkuessamme ihmisten ilmoilla :)

gerttu (Ei varmistettu)

Tuo on muuten hyvä pointti myös, että sitä soittokelloa saa käyttää sen sijaan, että hiostaa jalankulkijan tai toisen pyöräilijän kannoilla ja toivoo, että se huomaa väistää. Vielä kun sen kellon soittamisen jälkeen ei näytä täydellisen kettuuntuneelta ja puhise ohittaessaan, niin ollaan voiton puolella. Kiitoksen huikkaaminen on jo ihan huikeaa, enkä muista sellaiseen törmänneeni ikinä ohitettavana, enkä kyllä itse ohittajanakaan. :)

Siiri E (Ei varmistettu)

Tämä video tuntuu sopivan teemaan:) Ja kukapa ei tykkäisi Noah and the Whale'sta!

https://www.facebook.com/photo.php?v=444782792259697

Just eilen luin tän ja kotimatkalla mies kaatui kun tuli rollaattorin kanssa ulos ratikasta. Juoksin luonnollisesti heti kysymään sattuko pahasti. Yritin auttaa häntä ylös, mutta ongelma oli, että mies oli tosi pitkä ja iso ja minä tosi pieni ja heikko ja vielä tukevasti raskaana. No, horjuttiin hetki ja meinasin tallata miehen kättä ja kaikkee, kunnes muita tuli avuks, mutta näin jälkikäteen olis pitäny jättää nostelut kokonaan muille, musta ei kyllä ollu siinä hommassa mitään apua. Erinomainen kampanja, mutta sai mut ylireagoimaan vähän vastatakseni vaatimuksiin :D Ja herkässä tilassa ratikkaan ite noustuani alko itkettää kun ei pystyny paremmin auttaa :D Mutta tärkeintähän on, että välittää!

Sanzeh (Ei varmistettu)

Muutin Helsingistä Lontooseen kolmisen vuotta sitten, ja täytyy sanoa, että ystävällisyys tuntemattomille on täällä täysin eri luokkaa kuin Suomessa. En ole kertaakaan joutunut kantamaan matkalaukkujani tuben portaita ylös tai alas, sillä joka kerta noin 5-30 sekuntia odoteltuani joku rotevampi mieshenkilö tulee kysymään, tarvitsenko mahdollisesti apua. Jotkut suorastaan repivät matkalaukun kädestäni, sillä heidän mielestään ei tule kuuloonkaan, että nuori nainen joutuisi kantamaan ison laukkunsa ylös. Sama kohteliaisuus pätee esimerkiksi vanhuksien ja muiden liikuntarajoitteisten auttamiseen ja toisen edelle päästämiseen rullaportaisiin samaan aikaan tunkiessa. Kaikki tämä Euroopan hektisimmässä ja kiireimmässä kaupungissa, jossa jalankulkijoiden kävelyvauhti luokiteltaisiin Helsingissä juoksuksi. Jos aivastat bussissa, vieressäsi istuvalla henkilöllä on lähestulkoon velvollisuus todeta "bless you", joka toimii helposti myös keskustelunaloituksena. Kaupoissa myyjiä moikataan. Postimieheltä kysytään kuulumiset. Olen oppinut täällä asuessani, miten mukavaa on tavata kohteliaita ja auttavaisia ihmisiä, ja olen itsekin muuttunut samanlaiseksi. Päiväni piristys on usein se hetki, kun saan pitää ovea auki rattaiden kanssa kulkevalle naiselle tai kantaa vanhuksen kantamukset portaat alas - kiitollisuuden määrän näkeminen heidän silmissään saa maailman parhaalle tuulelle. Tapani eivät tietenkään unohdu Helsingissä vieraillessa, ja vaikka saan siellä lähinnä kummastuneita katseita pitäessäni ovea auki perässäni tulevalle, en vaihtaisi Lontoon tapojani enää mihinkään. Toiminpahan ainakin hyvänä esimerkkinä muille! :)

Nina Enroth
Ninan verkkareissa

Aiheen vierestä, mutta hauskasti toi urli on 8 ihan arkista tapaa valittaa vahan :)

katarii (Ei varmistettu)

itsekin törmännyt tähän ihmisten jöröyteen. kun pitää ovea auki, saa hyvin harvoin kiitosta. myyjänä varsinkin huomannut että jopa takaisin tervehtiminen ja myös silmiin katsominen on joillekin hyvin vaikeaa. etenkin teinit; porukka katsoo ilmeettömästi takaisin mitään sanomatta. tekee mieli aina muistuttaa käytöstavoista, tuntuu typerältä kun toinen huomaa sinut muttei sano mitään.

itse ymmärrän, jos liikenneonnettomuustilanteessa ei pysähdellä kyselemään, jos apua on jo saatu. toki kysyminen on kohteliasta, mutta siinä tilanteessa muu liikenne pysyy sujuvana kun ei jäädä turhaan tukkeeksi.
kerran tosin ihmetytti ihmisten hitaus. oltiin mieheni kanssa syömässä ravintolassa, kun nähtiin ikkunasta jonku spurkun hoippuvan keskellä vilkasta tietä. hän kaatui maahan ja jäi siihen makaamaan. yksikään auto ei pysähtynyt. ajoi vaan ohi hirveellä vauhdilla. jalankulkijatkin katto ihmeissään. mieheni pomppasi heti kaatumisen nähtyään ylös ja juoksi auttamaan. sen jälkeen kyllä porukkaa riitti niin että melkein tukkivat tien.

itse myös lennellyt rähmälleen, harvoin tarjotaan apua tms. en tosin sitä pyydäkään, mut jos oikeesti kävis pahasti, kuinka kauan saisin odottaa apua? se spurkukin ehti jonkin aikaa retkottaa kun ketään muita ei tilanne kiinnostanut.

ite pyrin toimimaan toisin, jospa se hyvä lähtee kiertämään tämän kamppiksen myötä! :)

AvuliasAatu (Ei varmistettu)

Useammin kuin kerran on käynyt niin, että olen yrittänyt arvioida ihmisen tarvetta avulle, avannut esim. oven, (jota teen niin terveille kuin liikuntarajoitteisillekkin), toisinaan ihmiset suuttuu siitä kun heitä auttaa. Metka juttu. Kuulemma aliarvioin heitä. Hups.

Vierailija (Ei varmistettu)

Itselleni tuli kyllä tosi toivoton olo, kun vuosi sitten kaaduin pyörällä ja mursin jalkani. Istuin keskellä pyörätietä jalka ihan vinksallaan ja pyörä makasi vieressä. Noin sadan metrin päässä käveli kaksi ihmistä, he pysähtyivät katsomaan ja jatkoivat sitten vain matkaansa...Luulivatkohan että istuskelin tiellä ihan huvikseni. Silloin tuli kyllä sellainen ikävä olo että ei heillä paljoa kiinnostanut auttaa. Onneksi pystyin itse soittamaan ambulanssin ja myöhemmin paikalle tuli muita ihmisiä kyselemään vointia ja rauhoittelemaan.

Micca (Ei varmistettu)

Voi ei! Oletko tietoinen miten sinua itseä tuolla kaupungilla kuvaillaan? Ehkä olisi joskus syytä katsoa myös sinne peiliin, ystävällisenä neuvona, että pysyy jalat maassa. :/

Kommentoi

Ladataan...