Hei maailma

Ladataan...

Tiedän. Sanoin justiinsa, että kännykkäkuvat blogikuvituksena ovat tylsiä. Mutta kuka muka jaksaa kesällä roudata isoa järkkäriä mukana?

En ole kirjoittanut pariin päivään. Tai olen, mutta en tänne. Sen sijaan olen kirjoittanut käsin kukkakuvioiseen muistikirjaan, sivukaupalla tekstiä jota kenenkään ei ole tarkoitus nähdä. 

Olen nököttänyt maalipurkista ja laudanpätkästä kyhätyllä jakkaralla, rapsuttanut maalia ja kuunnellut kuumailmapuhaltimen surinaa korvissa. Se on muuten ääni, joka peittää alleen kaiken, muiden jutut ja radion. Silloin maailmassa ei ole kuin sinä, ajatuksesi ja hitaasti kuplivat maalikerrokset.

Puhelimeni kosahti ja ensijärkytyksen jälkeen huomasin pitäväni siitä. Kun se alkoi taas toimia, jätin sen äänettömälle. Olen ollut internetin ulottumattomissa, antanut sähköpostien kasaantua parin päivän ajan. 

Toisin sanoen olen ollut vähän tavoittamattomissa. 

Ja pitänyt siitä.

Mutta yhtenä iltana huomasin, että makasin kotona yksin ja katsoin elokuvia ihmisistä, jotka makaavat kotona yksin.

Ajattelin, että tämä ei ole ihan oikein.

Napsautin kännykkään äänet päälle. Soitin pari puhelua. Löysin itseni eurooppalaiselta ruokatorilta (juurikin siltä, jolta saa ihan parhaita patonkiin ja merguez-makkaraan tehtyjä hodareita chilikastikkeella) ja sen jälkeen puistosta ystävien ja tuntemattomien ympäröimänä. Hymyilin paljon, mutta ennen kaikkea puhuin. 

Tai oikeastaan huusin, koska korvani olivat edelleen lukossa kuumailmapuhaltimen mökästä. En ollut täysin yhteiskuntakelpoinen.

Tunsin olevani tyyppi, joka on ollut muutaman päivän koomassa ja herää yhtäkkiä maailmaan, joka on täynnä värejä ja ääniä.

Kitaransoittoa puistossa ja hampaaseen raksuvia kirsikankiviä. Turistien räpsähteleviä kameroita.

Riiteleviä pariskuntia ja lapsia, jotka vaativat jäätelöä. Lokkeja. Pahvisia kahvimukeja raapivia muovilusikoita, koska on liian kaunis sää juoda kahvia sisällä.

Siis toisin sanoen,

elämää,

eli sitä kaikkea, mistä jää paitsi, jos kuuntelee vain omia ajatuksiaan kuumailmapuhaltimen pauhussa.

Share
Ladataan...

Kommentit

Anna Karhubear

Ihana viikon aloitus lukea tekstisi Eeva! Tunnistan tosi läheisesti tunteen, jossa on olo kuin olisi herännyt koomasta palatessaan ihmisten ilmoille pitkästä aikaa. Sellainen muikea hello maalima, sähän oletkin aika kiva paikka -fiilis.

-H (Ei varmistettu)

Ihana oli taas tämäKIN kirjoituksesi :) Luin juuri viikonloppuna kirjoittamasi jutun Trendistä ja vaikka itse omistankin jokusen "luksuslaukun", komppaan sinua täysin. Vaikka rakastankin kauniita laukkuja, jotka valitettavasti ovat myös niitä kalliimman puoleisia, niin olen huomannut itsessäni vastareaktion juurikin siitä syystä, että nykyään alle 1000 euron laukkua pidetään edullisena. Suututtaa oikein, miten ihmisten rajat hämärtyvät tällaisissa asioissa. En sitten muista tiedä, mutta itse olen joutunut ja joudun säästämään pitkään, mikäli jotain luksuslaukkua halajan. Nykypäivänä tuntuu, että heti, kun ihmiset bongaavat heidän silmää miellyttäneen yksilön, niin he sen myös "käyvät nappaamassa". Tämän vuoksi olen alkanut itse miettiä sitä, että voi ne rahat todella paremminkin/fiksumminkin käyttää. Tämä ei ole mikään yleistys, vaan vain täysin oma mielipiteeni ja fiiliksiä, joita on herännyt viime aikoina ja etenkin luettuani kirjoituksesi.

Laura Emilia (Ei varmistettu)

Ihana teksti, kiitos! Mulla on nyt juuri tollanen fiilis että haluaisin vain maata kotona ja rypeä itsesäälissä, mutta kiitos kun muistutit ettei se ole oikeastaan ollenkaan hyvä idea! Nyt aion ottaa itseäni niskasta kiinni.

Marita K

Ruokatorin hinnoittelu oli aika törkeä, mutta ne merguez-hodarit olivat ihan parhaita! Turku on jotenkin herännyt eloon viimeisten viikkojen aikana (kuten myös jokirannalla toisilleen huutelevat pultsarit), eikä kotona haluakaan samalla tavalla nököttää kun jossain koko ajan tapahtuu jotain. Tällaista kesällä pitää olla, hodareiden syömistä ja puistossa hengailua. :)

Vierailija (Ei varmistettu)

Yääk ne kylmät väreet ei lopu kun vain luinkin tuon muovilusikka-kahvimuki-kohdan. Terveisin äänineurootikko. :D

somewhere

Hih, minulle käy usein vähän samoin. Unohdun haahuilemaan kotiin ja lukemaan ihania blogeja ja haaveilemaan elämästä. Sitten kun vihdoin lähden ulos tuntuu koko maailma ihan häikäisevän jännältä. Joskus ihan tarkoituksella muhin kotioloissa että saan tuon tunteen aikaan. Se on niin ihana!

Niin ihanan kesäisiä kuvia, ah! Täällä sataa, pöh.

grete (Ei varmistettu)

Hei Eeva. Kaunis kiitos aina ajatuksia herättävästä blogistasi ja varsinkin tästä kirjoituksestasi!

Huomasin äskettäin, että olen pahasti jäänyt koukkuun blogistaniaan. Useimmat lukemistani ovat olleet nuorten naisten kirjoittamia, kiiltokuvamaisia blogeja, joissa vilahtelevat mulberryt, toryburchit, rivieramaisonit jne. Noissa blogeissa on kuvia kauniista kodeista, ihanista lapsista, unelmamatkoista ja ennen kaikkea ostoksista. Pelkkiä pintaraapaisuja elämästa, kuten blogistit itsekin toteavat. Ja se kaikki on ihan ok.

Pysähdyin kuitenkin miettimään, että hei, mitä minun omasta maailmastani oikein puuttuu, kun käytän niin paljon kallisarvoista vapaa-aikaani noiden naistenlehtimäisten blogien lukemiseen. Miten minulla ei ole enää niin paljoa aikaa vaikkapa liikuntaan tai muihin tärkeisiin juttuihin. Ja päätin, että keskityn blogeissa määrän sijasta laatuun ja annan enemmän aikaa kaikelle todelliselle tässä omassa maailmassani. Sinun blogisi jää ehdottomasti niiden muutaman listalle, joiden lukemista aion jatkaa.

Hyvää kesää ja tsemppejä remonttiin (...been there, done that...)

Vierailija (Ei varmistettu)

Joko ihan parissa päivässä noin käy...?

mette (Ei varmistettu)

Voi Eeva. On ilo lukea sun iloisia ajatuksia. Maailma on aina vähän kivempi paikka, kun avaa tän blogin. Tulee hymy naamalle. Kiitos!

Kommentoi

Ladataan...