Jeesaa ittees, mut jeesaa ny hei vähän muitakin

Ladataan...

Tammikuu on otollista aikaa itsensä kehittämiselle, ja sen huomaa. Kirjakaupoissa self help -kirjat on laitettu paraatipaikalle, kantistarjouksessa on mindfulness-opas. Lehdet pukkaavat juttua henkisestä kasvusta.

Eikä siinä mitään. Kuten tiedätte, uskon positiiviseen ajatteluun (niinkin paljon, että olen vuosien saatossa saanut kuulla usein kommenttiboksissa olevani "ällöpositiivinen" :D). Luen itsekin elämäntaidonoppaita ja uskon itsetutkiskeluun ja omien ryytyneiden ajatusmallien kriittiseen tarkasteluun. Uskon myös siihen, että ihan jokaisen kannattaisi pitää huolta itsestään. 

Kuitenkin olen huomaavinani vähän huolestuttavan trendin. Nimittäin jos aikaisemmin henkinen kasvu -hippeily oli maailmojen syleilyä, nykyään se tuntuu olevan yhä enemmän oman navan tuijottelua ja hemmoteltujen länsimaalaisten ihmisten vastenmielistä egorunkkausta.

Annan esimerkin. Osallistuin mindfulness-retriittiin (kyllä hei vaan, OLEN IHMINEN, JOKA OSALLISTUU RETRIITTEIHIN, HAUSKA TAVATA). Mindfulness tarkoittaa tietoista läsnäoloa ja hetkessä elämistä. Retriitin vetäjille se tarkoitti sitä, että seitsemän tuntia jokainen tuijotti omaa napaansa ja kuunteli omia ajatuksiaan. Puhuminen oli kielletty myös lounastauolla.

No, minä en halua elää hetkessä oman pääni sisällä. Minä haluan elää hetkessä siinä maailmassa, jossa on muitakin ihmisiä. Myös sellaisia ihmisiä, jotka ovat vähän urpoja ja ärsyttäviä ja joille tekisi mieli vinkata parista hyvästä self help -oppaasta.

Tässä on se ongelma. Ei länsimaista ihmistä kannata opettaa käpertymään päänsä sisälle. Olemme siellä jo ihan liikaa muutenkin.

Toki omaa ajatteluaan kannattaa kehittää. Tiedän kokemuksesta, että hyviä juttuja tapahtuu todennäköisemmin niille, jotka ajattelevat hyviä juttuja kuin niille, jotka valittavat koko ajan siitä kuinka ei ole rahaa ja on kiire ja sääkin on niin huono. Uskon, että jokaisesta, siis ihan jokaisesta tilanteesta voi tehdä vähän helpomman ja paremman omalla suhtautumisella.

Silti tämä ajatus siitä, kuinka kaikki on vain kiinni omasta ajattelusta, on mielestäni myös pikkuisen vaarallinen. Oman elämäni ongelmat ovat omaa tekoani taipuu äkkiä muotoon kaikkien muiden ongelmat ovat heidän omaa syytään.

Tiedän, että omalla ajattelulla voi vaikuttaa dramaattisesti siihen, millaisia ihmisiä tapaa, millaisia mahdollisuuksia elämä eteen tarjoilee ja kuinka onnellisena iltaisin menee nukkumaan. Tämän soisin monen, monen muunkin ihmisen ymmärtävän.

En ole kuitenkaan päässyt vielä sille tasolle, jossa voisin ajatella vaikkapa auto-onnettomuuden tai alkoholistiperheeseen syntymisen johtuvan kyseisen henkilön ajatuksista. Vaikka olisihan se helpompaa ajatella niin - ei tarvitsisi harmitella niidenkään ihmisten kohtaloita, vaan voisi jatkaa omassa hattarassa elelyä ilman mitään ikäviä ajatuksia.

Self help on siirtynyt nolosta hyväksytyksi. Se on hyvä asia. Samalla se on kuitenkin tehnyt hyväksytyksi myös omien ongelmien (tai "ongelmien") loputtoman vatvomisen ja tietyllä tavalla myös itsekeskeisyyden, joka ei mielestäni enää ole tervettä itsekeskeisyyttä. Ajattele positiivisesti on kääntynyt muotoon poista elämästäsi kaikki, joka on vähänkin harmillista.

Annanpa toisen esimerkin. Olin taannoin bileissä, joihin otti osaa myös kaksi self help -kirjallisuuden suurkuluttajaa. Nämä kaksi ennen kovin sosiaalista tyyppiä istuivat koko illan kahdestaan nurkassa eivätkä puhuneet kellekään muulle. Ilmeisesti me kaikki muut kemuissa olimme niitä negatiivisia energioita, jotka self help -oppaiden mukaan kannattaa karsia elämästään pois. Minua nauratti. Siellä ne kaksi gurua istuivat, pimeässä nurkassa keskenään, samalla kun kaikki muut kemuissa juttelivat, nauroivat ja tutustuivat uusiin tyyppeihin.

Kun haluaa sulkea ihanasta hattaraelämästä pois kaiken, mikä hattaran kanssa on ristiriidassa, saattaa vahingossa tulla sulkeneeksi pois koko muun maailman.

Kun kiukustuin iltapäivälehtien oksettavasta tekopyhyydestä, tuttavani tarjosi ratkaisuksi älä lue niitä lehtiä. Tätähän monet self help -gurutkin nykyään opettavat: kun jokin ärsyttää, hymyile ja kävele pois paikalta. Se onkin monessa tilanteessa ihan hyvä ratkaisu.

Mutta mitä jos kuitenkin yrittäisimme välillä kohdata ne maailman epäkohdat? Ehkä jopa muuttaa niitä sen sijaan, että vain kävelemme pois? Jeesata itseämme, toki. Mutta jeesata myös sitä kaveria, joka on muuttunut vähän masentavaksi seuraksi erottuaan ja potkut saatuaan sen sijaan että "eliminoimme tämän negatiivisen energian lähteen elämästämme"? 

Jos aina vain hymyilee ja poistuu paikalta, kun jokin asia pikkuisen ärsyttää, maailma on pian täynnä yksinään hymiseviä ihmisiä.

Minusta sellainen maailma ei kyllä kuulosta kovin kummoiselta mestalta, vaikka jokainen näistä tyypeistä olisikin ihan tosi tietoinen itsestään.

 

kuvat: jillianelena.tumblr.com 

Share
Ladataan...

Kommentit

Vierailija Annika (Ei varmistettu)

Bravo.

Hosuli
Hömppäblogi

Niinpä.

S-S

<3

Riina Pariisista (Ei varmistettu) http://pariisistapaivaa.blogspot.fr/

*aplodeja*

Sattumalta luin juuri toisesta blogista kommentin, joka kirvoitti omat ajatukseni vähän näille kirjoituksesi sfääreille, mutta ilman kirkkaita, sanamuotoisia ajatuksia vielä. Ja sitten osuinkin lukemaan tämän kirjoituksesi, jossa ne päässäni pyörineet ajatusmöhkäleet olivat jo valmiissa sanamuodossa.

Mystillistä suorastaan!

Kanelibasilika

Ihania kuvia, ottaa vatsanpohjasta kun katsoo :) ..ja minäkin luin samasta aiheesta juuri jostakin, ajankohtaista!

Nimetön (Ei varmistettu)

Hyvä teksti, mutta yksi juttu tuli mieleen: eikö mindfulnessissa kyse ole nimenomaan myös hyväksymisestä - siitä, että ne epämukavat ja -miellyttävätkin jutut otetaan pää pystyssä vastaan sen sijaan, että niille käännettäisiin selkä? Mää ainaskii ajattelen sen mieluummin niin kuin siten, että kävelisin vain hymyillen ongelmista poispäin.

Eeva Kolu

Kiitos kaikille kommenteista!

Nimetön, hyvä jos ajattelet noin :) Nämä kirjoituksen ajatukset eivät siis suinkaan olleet kohdistettu pelkästään mindfulnessiin, vaan kaikenlaiseen self helpiin, guruiluun ja kirjoitteluun, johon olen viimeisen vuoden sisällä törmännyt.

Vierailija (Ei varmistettu)

Heippa,

Hyvä kirjoituksesi liippaa sitä, mitä olen tässä viimeisen vuoden aikana ajatellut silloin tällöin. Minusta on alkanut vaikuttaa siltä, että on ihmisiä, jotka tosiaan yrittävät siivota paitsi kaveripiiristään, kotoaan ja mahdollisuuksien mukaan työpaikoiltaan, myös puheistaan, teksteistään ja (ainakin väittämiensä mukaan) ajatuksistaan pois kaiken negatiivisen. "Anna anteeksi", "anna olla", "asettaudu sen/hänen yläpuolelle", "viha ei ratkaise mitään", "älä provosoidu", "suvaitse, salli ja siedä kaikkea ja kaikkia", "terveys, perhe ja ystävät riittävät - kaikkeen muuhun takertuminen on osoitus pikkumaisuudesta"; vastaavan tyyppisiä lausahduksia lentelee nykyään tuiki tiheään. Lakataan käyttämästä kieltosanoja ja ylipäätään muokataan kaikenlainen kommunikointi mahdollisimman positiiviseksi. Yritysjargon on tästä vain yksi esimerkki.

Jos tuossa onnistuu ja se kohentaa elämänlaatua, niin oikein kiva. Tuntuu kuitenkin aika kummalliselta, ettei elämässä saisi olla enää mitään negatiivista. Siitä, ettei enää vihastu, masennu, ärsyynny, saa raivareita, sure, hermostu eikä kiivastu mistään eikä kenestäkään, tulee minulle mieleen 90-luvun muotisana Prozac. Muistatteko? Amerikasta kuului kummia lääkkeestä, joka tekee käyttäjänsä lauhkeaksi hälläväliätyypiksi. Siis täysin särmättömäksi, tylsäksi, persoonattomaksi ja ei kovin kiinnostavaksi ihmiseksi, jolla mikään kielteinen ei tunnu missään. Elämä ilman mitään riitoja, tappeluja ja konflikteja? Ei kiitos.

Ihan kuin negatiivisuus olisi jotenkin todella paha asia. Ihmeellistä nynnyilyä, jos nyt suoraan sanon.

PS. Onneksi tämän blogin lukijat ovat niin fiksua porukkaa, etten koe tarvetta vääntää rautalangasta jokaista lausettani. Jollain toisella foorumilla saatettaisiin virheellisesti tulkita, että Vierailijan täytyy olla ihminen, "jolla on käsittelemättömiä aggressioita", "tosi paha olla itsensä kanssa" ja joka vain tahtoo lietsoa pahaa ympärilleen.

Emma

Halleluja, aamen ja vittu ommm! Paskat asiat ja niiden kohtaaminen kuuluu elämään, onneksi.

Eeva Kolu

Vierailija, kiitos mahtavasta kommentista. Olen kanssasi ihan samaa mieltä. Vaikka uskonkin vahvasti positiiviseen asenteeseen ja siihen, että moni (jopa suurin osa) meidän huolista ja valituksenaiheista on aivan turha, kyllä ihmisen eloon vaan kuuluu se, että välillä saa ärsyttää, harmittaa, surettaa ja vituttaa. Joskus jopa ihan aiheesta :)

Murun kera

Hmm.. Toisaalta kyllähän joku 'Miten saan ystäviä, menestystä, vaikutusvaltaa'-opas on kirjoitettu jo joskus 50-luvulla. Itse olen vaan iloinen siitä, että ne vähän pehmeämmät ja maailmaasyleilevämmät oppaat ovat tulleet sosiaalisesti hyväksytymmäksi ja osaksi ihmisten välistä dialogia, ilman että kenenkään tarvitsee leimautua new age -hörhöksi. Ja kiva on, että näillä kirjoilla on kivamman näköisiä kansia :D

Musta suurempi ongelma on siinä, miten ihmiset lukevat kirjoja. Totta kai osa (ehkä valtaosa) selfhelpistä on omanapa-osastoa, mutta sitäkin voi lukea pehmeällä asenteella tai kylmemmällä karsitaan-löysät-pois-asenteella. Itse olen ainakin hämmentynyt välillä siitä, kuinka eri tavoin kirjoja voi lukea. Jotkut etsivät sieltä yleisiä elämänohjeita ja peilaavat niitä omiin ehkä lukkiutuneisiinkin ajatusmalleihinsa, ja toiset taas etsivät ikään kuin varmistusta omalle maailmankuvalleen ja tiedostavat tekstistä vain osat, jotka puhuttelevat juuri heitä.

No joo, eipä tullut mitään ihan koherenttia vastausta. Olen osin samoilla linjoilla kuin sä, mutta osin en :)

Heidi V (Ei varmistettu)

Ah kiitos! Olen itse miettinyt vastaavia, mutta sanoiksi en osannut pukea! Näkisin, että pelkästään ajattelemalla kivoja ei "universumi" tuo juuri sulle henkilökohtaisesti niitä, vaan hyvien asioiden tapahtuminen on kiinni siitä, että on valmis näkemään mahdollisuuksia ja tarttumaan niihin. Toki tämä ei onnistu, jos synkistelee koko ajan. Tekopyhyys raivostuttaa ja toi "ongelmasi ovat omien ajatustesti syytä" -ajatus pelottaa. Monesti tuntuu, että näistä asioista paasaavat ovat lähinnä erittäin hyväosaisia länsimaalaisia, jopa hiukan näköalattomia.

jep (Ei varmistettu)

Tiiän kans yhen joka on hirveesti kiinnostunut psykologiasta ja kaikesta positiivisuus lähtee omasta itsestä-ajattelusta..oon senkaa omassa mielessäni aina niin eri mieltä.. mut tuli mieleen et ehkä osa niistä jotka yrittää sulkee kaikki negatiiviset jutut pois voi ite tulla vaik huonoista oloista, alkoholistiperheestä tms et ymmärrän et voivat hurahtaa tollaseen jos siitä tulee parempi fiilis..mut oli kyllä hyvä kirjotus!

Eeva Kolu

Emma, "halleluja, aamen ja vittu ommm", siinä mulle motto kakstuhatkolmetoista.

Myrmeli, en tiedä luitko koko juttua vai vaan alun, mutta itsekin kirjoitin, että on hyvä juttu, että self help -oppaat ovat muuttuneet noloista hyväksytyiksi. Kuten mainitsin useampaan otteeseen, olen varsin self help -myönteinen, mutta suhtaudun kriittisesti self help -buumin (mielestäni) negatiivisiin puoliin, joita ovat juuri tällainen vääränlaisen itsekeskeisyyden kasvaminen ja liiallinen oman pään sisällä piehtarointi. EN siis suinkaan ole yleisemmin self help -kirjallisuutta vastaan.

Eeva Kolu

Kiitos myös Heidi V ja Jep kommenteista! 

 

Murun kera

oukei, mä tajusin sun kirjoituksesta, että sua häiritsisi self help -kirjallisuuden keskittyminen pintapuoliseen oman elämänsä parantelemiseen (vaikka genre sinänsä antaisikin paljon). Mutta ilmeisimmin puhuit enemmän vastaanoton ongelmista. Ja -kin jäi multa pois, siitäkin sorry :)

Mahdoton Nainen

Suosittelen Eevalle (ja muillekin self help-oppaiden kammoksujille, joihin itsekin kuulun) Lauri Järvilehdon Tee itsestäsi mestariajattelija -kirjaa. Kyseessä ei ole heppoinen self help -opus vaan siinä on tietoa muun muassa aivotutkimuksesta ja siitä kuinka omaa ajatteluaan kehittämällä voi vapauttaa aivokapasiteettia ja voimavaroja oikeasti tärkeille asioille. Kyseiseltä hepulta on juuri ilmestynyt uusi Upeaa työtä -kirja johon en ole ehtinyt vielä tutustua, mutta mestariajattelijasta tykkäsin niin paljon että sekin Upeaa työtäkin löytää varmasti tiensä kirjahyllyyni. Järvilehto kirjoittaa myös useaa blogia, joista Ajattelun ammattilainen on suosikkini.

Eeva Kolu

Mahdoton Nainen, kiitos vinkistä! Siitä tosin selvisi, että olen näemmä epäonnistunut kirjoituksessa - minä en missään nimessä ole self help -oppaiden kammoksuja vaan luen niitä itsekin. Juttuni pointti ei siis ollut kammoksua self helpiä, vaan tätä napaantuijottelun lieveilmiötä.

Vakituinen vierailija (Ei varmistettu)

"Mutta jeesata myös sitä kaveria, joka on muuttunut vähän masentavaksi seuraksi erottuaan ja potkut saatuaan sen sijaan että "eliminoimme tämän negatiivisen energian lähteen elämästämme"? " Juuri näin! Kiitos Eeva hienosta tekstistä taas kerran.

Vierailija (Ei varmistettu)

Hieno keskustelunavaus!

Siri (Ei varmistettu)

Hyvä teksti!
Puit sanoiksi juuri sen, mikä aiheuttaa mulle ristiriitaisia tunteita self-helpissä. Oon vasta viimeisen vuoden aikan alkanut tutustua kyseisiin kirjoihin, mutta välillä niiden opit tuntuu liian itsekeskeisiltä eivätkä kannusta pyrkimään ympäröivän maailman muuttamiseen. Mitä tulee negatiivisiin tunteisiin, niin olen varmasti self-help -kirjoista ja -blogeista johtuen saanut vietyä ajatteluani siihen suuntaan, että saan ärsyyntyä, raivostua tai suutahtaa, mutta yritän tiedostaa mistä se johtuu enkä jää tunteeseen vellomaan. Tai siihen ainakin pyrin :)

Raiku (Ei varmistettu) http://outolintulinnassa.blogspot.fi/

Olen pohtinut viime aikoina vähän samoja asioita. Ilmeisesti tämä tietynlaisen positiivisuus-ajattelun hehkuttaminen on lisääntynyt niin paljon, että näitä ajatuksia on alkanut syntyä. Vastareaktiona.

Minulle viimeinen niitti, siis se joka sai ihan tosissaan vähän ärsyyntymään (hui, negatiivinen tunne!), oli kun joulun alla törmäsin facebookissa mainokseen "lahjoita parempi elämä". Ensimmäinen ajatukseni, tai oikeastaan tunteeni, oli hienoinen omantunnon pistos kun tämä lause sai minut ajattelemaan kaikkia maailman huonoissa oloissa eläviä, lukutaidottomia, sairaita ja hyväksikäytettyjä ihmisiä. ("Täällä minä vain ajattelen joululahjoja perheelle ja itselleni, pitäisi ehkä muistaa taas vähän tätä kokonaisuutta.") Klikkasin linkkiä katsoakseni tarkemmin, siis siitäkin huolimatta, että olisin mieluummin ohittanut ikävien asioiden ajattelun. Ja kappas! Eihän kyse ollutkaan mistään hyväntekeväisyyskeräyksestä tai vastaavasta. Siellä mainostettiinkin jonkinlaista itsensäkehittämis- tai elämänsäparantamiskurssia. "Lahjoita parempi elämä" tarkoitti siis sitä, että kurssin olisi voinut antaa jollekin läheiselleen lahjaksi, jotta tämä voisi kehittää ajatteluaan tjsp.

No, kuten sanoit, ei siinä mitään periaatteessa. Saahan sitä ajatteluaan ja elämäänsä kehittää. Mutta huomasin silti, että reaktioni oli, no, v*tutus. Että joo, voi meitä raukkoja, joiden pitää pelastaa itsemme tylsältä arjelta.

Tuo tapaus sai miettimään. Ihan näitä samoja asioita itsekeskeisyydestä ja omasta navasta. Se, mistä aluksi luulin lukevani, olisi ollut ihan tervetullut muistutus. Mutta että lahjoita parempi elämä jollekin sellaiselle, jonka elämässä ei nyt varsinaisesti ole mitään suurempaa vikaa. Ei mitään todellista hätää. Vain siinä ajattelussa. Mietin, että olisiko kuitenkin ollut vähän asianmukaisempaa markkinoida tuota kurssia jollain muulla lauseella.

En tarkoita, etteikö täältäkin löytyisi ihmisiä, joilla on oikea hätä. Ei Suomeenkaan syntyminen tarkoita automaattisesti terveyttä, varakkuutta ja turvallista ympäristöä. Mutta eipä tuollainen kurssi taida nuita asioita koskevien ongelmien ensisijainen apu olla.

Olen myös vähän kyllästynyt kuulemaan, että asenne ratkaisee. Tyypillisesti sitä tuntuvat hokevan ihmiset, joilla ei ole koskaan ollut mitään oikeasti suurempia ongelmia. Koska asenne ei ratkaise, se on vain suuri apu. (Toisin sanoen joissakin ongelmissa se riittää, joissakin ei.) Lisäksi se on sellainen apukeino, johon kaikilla ei ole samoja mahdollisuuksia. Ja mitä tulee vaikka sairauksiin, hyvästä asenteesta voi olla jossain määrin apua: se voi auttaa kestämään, antaa voimia ratkaisujen tai oloa helpottavien asioiden etsimiseen, auttaa löytämään jotain hyvää tilanteesta... mutta parantaako se sairautta?

Positiivisuus, jos se tarkoittaa negatiivisten asioiden välttelyä ja negatiivisten tunteiden tukahduttamista, ei minusta ole varsinaisesti edes positiivisuutta. Se on defenssi.

Se mihin monet meistä länsimaisista sitä positiivista ajattelua todella tarvitsisivat olisi lähinnä sen näkemiseen, että asiat ovat aika hyvin ja että niihin voi, saa ja olisi vähän syytäkin olla tyytyväinen. Ei siis siihen, että käyttäisimme kiitollisuutta ja positiivisuutta välineinä saadaksemme lisää hyvää elämäämme.

Minulla riittäisi tästä aiheesta vielä ajatuksia. Pitää ehkä haudutella niitä ja kirjoittaa niistä joskus lisää jossain muualla, että en vie ihan kaikkea tilaa täältä.

Marsublog

Todella huippu merkintä, allekirjoitan. Jokainen on oman onnensa seppä -jengi pelottaa todella.

Vierailija (Ei varmistettu)

Raiku:

"Ja mitä tulee vaikka sairauksiin, hyvästä asenteesta voi olla jossain määrin apua: se voi auttaa kestämään, antaa voimia ratkaisujen tai oloa helpottavien asioiden etsimiseen, auttaa löytämään jotain hyvää tilanteesta...

mutta parantaako se sairautta?"

Voi parantaa joitain sairauksia. Tietenkin aiheeseen liittyy paljon epävarmuutta ja uskomuksia, mutta ilmiöstä on tehty myös lukuisia tutkimuksia.

Aika mielenkiintoinen dokumenttipätkä aiheesta on näköjään poistunut Areenasta, mutta Youtubesta onneksi löytyy:
http://www.youtube.com/watch?v=aTilan5DkTM

Raiku (Ei varmistettu) http://outolintulinnassa.blogspot.fi/

Vierailija: Juu, olisi ehkä pitänyt kirjoittaa, että "parantaako se automaattisesti sairauksia" tai jotain sen suuntaista. Uskon kyllä, että se joissakin tapauksissa on mahdollista - pitää tutustua tuohon dokumenttiin. Mutta en oikein usko, että sen avulla päästään sairaudesta kuin sairaudesta. Tai jos päästään, niin puhutaan jo sen verran vahvasta positiivisuudesta, että sellaisen opettelu taitaa olla jo aika haastavaa. Minusta ei pidä olettaa, että kuka tahansa on kykeneväinen edes oppimaan sitä. Varsinkin kun positiivisen ajattelun hallitseminen ei ole kaikille yhtä helppoa, sekin kun riippuu lähtökohdista. Jopa temperamentilla on ymmärtääkseni vaikutusta siihen.

Mä oon viime aikoina yrittänyt ajatella positiivisuusdiskurssia (joka vähän ärsyttää mua, myönnän) sillä tavalla, että yritän olla muille kiltti. Se on vaikeeta välillä, kun olen joskus hieman (köh) kärttyisyyteen taipuvainen, mutta ihan kaivamalla yritän kaivaa itsestäni lempeämmän ja kärsivällisemmän minän.

No, se on toiminut. En odota, että tästä tulee mitään uusia tilaisuuksia tai kädenojennuksia maailmankaikkeudelta, mutta siitä on tullut jotain aika ihmeellistä: hivenen pitkäpinnaisempi ja iloisempi minä. Mikä oli ehkä vähän odottamaton sivuvaikutus.

Sikäli tekstisi oli minusta ihan erityisen osuva. Jos haluaa tuoda maailmaan hyvää, sitä voisi pyrkiä tosiaan osoittamaan muille.

Vierailija (Ei varmistettu)

Raiku: Joo onhan se aikamoista jos onnistuu olemaan niin positiivinen, että parantuu sen avulla! En missään nimessä oletakaan, että se helppoa olisi tai kaikille mahdollista. Enkä minäkään missään tapauksessa usko, että "sen avulla päästään sairaudesta kuin sairaudesta". Se on kai selvää.

Halusin vain jakaa tuon mielenkiintoisen pätkän, josta voi jotain jännää löytää.

T. Vierailija 9.1. 15:01

Miira (Ei varmistettu)

Kiitos, Eeva, ihanasta kirjoituksesta, jota lukiessa ihan liikutuin. En muista tällaista käyneen blogeja lukiessa ikinä, mutta sinun juttusi ovatkin ihan erityisiä! Pääsit tässä ajatuskehittelyssä muutaman askeleen eteenpäin ja selville vesille siitä epämääräisten tuntemusten kaaoksesta, joka aiheesta on omassa päässäni pyörinyt.

Tämä on erittäin ajankohtainen aihe omassa elämässäni. Kun vuosi sitten jäin yt-sumassa työttömäksi ja masennuin, poisti eräs ystäväkseni kuvittelema ihminen minut elämästään. Hän sanoi suoraan, ettei nyt vaan jaksa olla olkapäänä eikä hänellä ole voimia olla minun elämässäni. Olin tavannut hänet kaksi kertaa tapahtuneen jälkeen ja soittanut sen lisäksi kerran. Hän siteerasi minulle jotain lukemaansa opusta, jonka mukaan hänellä oli "paitsi oikeus myös velvollisuus" valita ympärilleen oikeanlaisia ihmisiä.

Pari kuukautta tilanteessa vellottuani ajattelin, että jos palkkatyötä ei tähän hätään löydy, voin ihan yhtä hyvin antaa aikaani ilmaiseksi niille, jotka sitä tarvitsevat. Olin aikaisemmin tehnyt vapaaehtoistyötä eräässä potilasjärjestössä, mutta jättänyt homman ajanpuutteen vuoksi. Nyt elvytin harrastuksen ja siitä se oikeastaan lähti. Tuli valtavan hyvä mieli, kun tiesi tekevänsä tarpeellista työtä ja sitä kautta ilahduttavansa monia ihmisiä. Samalla tutustuin upeisiin tyyppeihin, joihin en muissa olosuhteissa olisi ehkä ikinä törmännyt.

Tuo otsikossa mainitsemasi muiden jeesaaminen voi sitäpaitsi konkreettisesti auttaa myös itseä. Minä piristyin niin, että sain uuttaa energiaa myös työnhakuun ja uusi työpaikkakin löytyi. Vapaaehtoistyö on ihan paras keino välttyä liialliselta omaan napaan tuijottelulta ja suosittelen sitä jossakin muodossa jokaiselle. (Jos ei tiedä mistä aloittaisi, niin kannattaa vaikka mennä osoitteeseen www.punainenristi.fi ja lukea ystävätoiminnasta!)

Piilomajan Kati (Ei varmistettu)

Sitä vaan että toi alin, ihana keinukuva on valokuvaaja Ensio Kauppilan.
Oli tärkeää saada sanoa tämä, välitti joku tai ei.

Vierailija8 (Ei varmistettu)

Tosi osuvasti kirjoitettu! Mä olen nimittäin miettinyt ihan samaa. Oon jonkun verran lukenut itsensäkehittämisoppaita ja ne on tehnyt mulle hyvää. Ennen kiihdyin nollasta sataan hetkessä ja ratikasta myöhästyminen saattoi pilata koko päivän. Tuntuu nyt aika sekopäiseltä. Ja kun alkaa oikein kuunnella, säästä valittaminen on tosi koomista..
Kuitenkin, etenkin sosiaalipolitiikan tenttikirjoja lueskellessa mietityttää, että voinko mä tosiaan ajatella, että esimerkiksi asunnottomat valitsee itse tilanteensa ja universumi lähettää lisää asunnottomuutta joka kerta kun asunnoton miettii, missä viettäisi seuraavan yön.
Ja luultavasti tää "isoksi" muodostunut positiivisuusilmiö ei ehkä tavoita juuri niitä, jotka kipeimmin kaipais hyvää energiaa :)

Toivottavasti en kuulosta liian kärjekkäältä - yritän vaan löytää omassa mielessäni harmonian tän asian kanssa ;)

Mahdoton Nainen

Sori Eeva, luin vähän kiireessä juttusi ekaa kertaa joten meni ehkä vähän ohi kokonaiskuva... Luin uudelleen ja sain paremmin kiinni siitä mitä tarkoitit (vinkkini pätee silti :). On totta että jotkut ihmiset ymmärtävät (tahallaan tai tahtomattaan) väärin joitakin self helppareiden ohjeita ja se synnyttää tuollaisia ikäviä lieveilmiöitä. Itse ymmärrän mindfullnessin kuten Nimetön, eli tarkoitus on pysähtyä tähän hetkeen (koska muita hetkiä ei oikeastaan ole olemassa) ja kuunnella omia tunteitaan, olivat ne sitten positiivisia/negatiivisia/neutraaleja, hyväksyä ne ja antaa niiden mennä. Harjoittelen mindfullness-meditaatiota ja koen siitä olleen hyötyä vasta parin kuukauden harjoittelun jälkeenkin keskittymisessä, itsensä JA toisten kuuntelemisessa sekä tilanteiden kokemisessa. Paljon on vielä työsarkaa tosin jäljellä...

Sanoit Eeva myös "Ei länsimaista ihmistä kannata opettaa käpertymään päänsä sisälle. Olemme siellä jo ihan liikaa muutenkin." No kyllä ja ei. On totta että liikaa ihmiset varmaan pyörivät omassa päässään ja ajatuksissaan, mutta harva oikeasti kuitenkaan tiedostaa mitä tuntee kullakin hetkellä. Suurin osa ihmisistä ei varmasti myöskään ikinä pysähdy kyseenalaistamaan omia tunteitaan ja ajatuksiaan, onko niillä mitään todellisuuspohjaa. Tässä mielessä se "oman pään sisään käpertyminen" kannattaa kun laatu on oikea, määrää ei sinällään tarvitsisi lisätä, jos ymmärrät mitä tarkoitan :) Saara Sarvaksen "yömeikkiblogaus" (tai lähinnä sitä seuranneet kommentit) kirvoitti itseltäni myös tätä aihetta liippaavia ajatuksia (pahoittelut röyhkeästä itsepromootiosta!).

Vierailija (Ei varmistettu)

Teen täällä aaltoja sun jutulle.Aivan loistava.AIVAN LOISTAVA.Tuo vois olla vaikka missä lehdessä pääkirjoituksena yms. Kiitos tästä.

elinalilja (Ei varmistettu) http://ajatuksessa.blogspot.fi/

OOMMMMMM to that!

PieniIhminen (Ei varmistettu)

Oi kiitos Eeva! Tämän takia luen blogisiasi! Käsittelivät sun kirjoitukset mitä vaan, niin aina niitä jää miettimään ja huomaa nyökyttelevänsä täällä, että noinhan se ehkä meneekin. Keep up the good work! :)

Meno-Anu (Ei varmistettu)

Just näin. Erittäin hyvin sanoiksi puettuja ajatuksia. Pointti laajenee myös fyysisen hyvinvointirunkkauksen suuntaan: jossain vaiheessa esimerkiksi parin viime vuoden superfood-viherpirtelöinnostus meni joillain ihmisillä niin yli, että pelotti. Jonkun ihmeellisen henkilökohtaisen optimiterveyden tavoitteleminen on toinen ääriesimerkki omaan napaan tuijottamisesta. Oman suolen toiminta kiinnostaa niin paljon, ettei energiaa riitä minkäänlaiseen henkiseen, kulttuuriseen tai yhteiskunnalliseen toimintaan. Tai sitä ei kivasti edes tule ajatelleeksi.

Vitsikkäänä ja asiaankuulumattomana sivuhuomautuksena: olen itse tosi kiinnostunut ruoasta, mutta enemmän maun ja kulttuuristen elämysten kuin hyvinvoinnin kannalta. Siksi tunsin sydämessäni pienen piston - mutta samalla nauratti - kun luin jostain, että kokit ovat kaikissa historian suurissa sivilisaatioissa olleet juhlittujen julkkisten asemassa juuri ennen niiden tuhoutumista. Apua.

(Tarkoitus ei siis ole nillittää lempiruokabloggaajalleni siitä, etteikö ruoasta kannattaisi kirjoittaa, päinvastoin.)

Vierailija (Ei varmistettu)

Halleluja Eeva. Just näin. Sä se osaat.

Ollaan kavereita toisillemme ja hymyillään. Piis!

-Pee

Vierailija (Ei varmistettu)

Olisi myös mielenkiintoista kuulla mistä self help-kirjoista olet itse pitänyt?

Vierailija (Ei varmistettu)

Samaa mieltä! Varsin hyvä ja ajankohtainen kirjoitus.

jepulis (Ei varmistettu)

Kiitos tekstistä! Hyvin samanlaisia ajatuksia on vaihdettu kavereiden kanssa.

Itse rankan lapsuuden kokeneena ja aikuisiällä masentuneena oon tosi allerginen tuolle hyvin yleiselle ajattelulle, että jokainen on oman onnensa seppä ja kun jollain menee vähän kurjasti, se pitää hylätä kunnes se nousee yksin sieltä suosta takaisin menestyksen tielle. Varsinkin kun sen toitottajat on aina hyvätuloisesta ja perusonnellisesta ydinperheestä.

Oon itse kyllä lämmennyt kans tälle positiiviselle self help-lässytykselle pinterestissä. Musta englanninkielisten tsemppauslauseiden tatuoiminen ihoon on banaalia ja noloa, mutta pinterestissä sallin itselleni tällasen voimauttavien ajatusten jakamisen. :D Fanitan mm. ajatusta "elämästä tulee paljon helpompaa kun oppii hyväksymään anteeksipyynnön jota ei koskaan saanut". Näinhän se just on!

Laura / Tirsat (Ei varmistettu) http://www.tirsat.blogspot.fi

Hei Eeva - 5 sanaa:
Olet ylivoimaisesti Suomen paras kolumnisti.
Niin hyvä, että melkein ärsyttää. Hymiö tähän.

vohvelikettu (Ei varmistettu) http://kettumaisia.blogspot.fi

Mahtava ajoitus, sillä aattelin juuri tänä iltana kirjoittaa omista mindfulness-kokemuksista ja pyöritellä asiaa muutaman kerran ympäri.

Oon tällä hetkellä osaanottajana ihan pienellä turkulaisella mindfulness-kurssilla. mikä taas on täysin päinvastaisen kuuloinen tapaus kuin tuo retriitti. En kauaa ole ehtinyt alan 'harrastaja' olla, mutta omaa napaani ei ole vielä kertaakaan pakotettu katsomaan. Meillä kurssin ydin on juuri käydä keskustelua avoimesti, jakaa ajatuksia ja funtsia niitä. Paritöitä on joka kerralla, ja vaikka olenkin siellä ikäistäni kolme kertaa vanhempien seurassa ,plus heidän kanssaan ihan täysin eri elämänvaiheessa, on tunnelma ihmeen luottavainen ja ah, niin ymmärtäväinen. Käsitykseni mukaan niin moni kuitenkin ajautuu mindfulnesin pariin vain koska tarvitsee syystä tai toisesta tukea ja apua (auto-onnettomuuteen joutuneet, alkoholistien lapset tai muuten vaan traumatisoituneet varmaan suurimpana kohderyhmänä).

Nyt tuntuu ihan kummalliselta. Jopa vähän suututtaa, mutta ennen kaikkea harmittaa. En tiedä kuinka rintarinnan tietoista läsnäoloa ja self helpiä termeinä käytetään, mutta tähän haluaisin vetää selvän pesäeron, jos self help tuottaa noin hönttiä elämänkatsomusta kuin esimerkkisi guruilla. Minulle se mindfulness on ennen kaikkea juuri sitä naurua ja keskustelua mitä syntyy ihmisten välillä (oikeastaanhan kaikista guruimmillani ja eniten läsnä olen ehdottomasti vielä sen muutaman viinilasillisen jälkeen...), eikä vain sitä SYÖ PÄÄS TAI MEE ITTEES!!1 skeidaa.

En ole myöskään koskaan saanut ohjeeksi torjua ikäviä ja kiusallisia asioita vain antamalla olla ja kävelemällä pois, que?! Tuo ajatus kääntää päälaelleen sen tärkeimmän mitä oon ko. kurssilla tunteidenhallinnasta oppinut: sen miten tunne otetaan vastaan, tarkastellaan, ymmärretään tunteen yksiulotteisuus, ymmärretään sen lyhyt elämänkaari, hyväksytään tunteen tunteminen. Mitään ei suljeta pois, vaan hyväksytään kun aika on. Niin siihen hattaraan vaan lentää joskus ampiaisia. Mitään ei silti eliminoida.

Kenestäkään mindfulness-kirjailijasta tai opettajasta en ole kehittänyt itselleni jumalaa, vaikka oon ollut muutokselle hyvinkin avoin, lähes epätoivoisen aivopestävissä jos tarve vaatii. Purisin ituja lannevaatteessa Vishnua kutsuen, kuhan se saisi patistettua tämän passivoituneen itsesäälissä mönkijän takaisin sinne kemuihin, ihmisten ilmoille skumppalasi käteen. Ehkä menen henkilökohtaisemmaksi, kuin mitä kirjoituksesi vastaaminen vaatii, mutta menkööt. Itse hakeuduin kurssille, koska olin se dille joka hymyili, eikä osannut sanoa ei. Lopetin harrastuksen, jätin menemättä kouluun, kiemurtelin ihmissuhteesta eroon, vaihdoin jopa kaupunkia, ihan vain jos ärsytti. En halunnut/jaksanut käsitellä ärsytyksiäni mitenkään.

Sitten sitä tajusi miten ote oli lipsunut. Kynnys torjua asiat oli käynyt niin matalaksi, että lopulta tuntui karsineensa koko elämän pois, mikään ei ollut enää tarpeeksi hyvä.
Se maailma ei tosiaan ollut kovin kummoinen mesta.

Tämän hyvinkin rönsyilevän, epäloogisen (lue: tosi diipin ja meditatiivisen) viestin perimmäinen tarkoitus lienee siis valaa vähän toivoa: minä, ja ilmeisesti myös kurssikumppanini, ovatkin saaneet mindfulnesin myötä ennemmin takaisin sitä kosketuspintaa, minkä pelkäät ihmisten menettävän. Peace ja rakkautta.

zal
In Every Direction

AH! Self-helppi kiinnostaa, innostuttaa ja inhostuttaa. Sosiaalitieteellisessä mielessä self-helppiä jäsennetään usein terapeuttisen eetoksen/ajattelutavan sisäistymisenä osaksi ihmisten arkea. Itseasiassa olen itse kirjoittanut kandityöni terapeuttisen ajattelun vaikutuksesta siihen, kuinka ihmiset ajattelevat läheisiä ihmissuhteitaan ja käsittelevät niitä. Erittäin kiinnostava aihealue! Ihanaa lukea näistä aiheista  muualtakin kuin vain omista oppikirjoista.

Olen itse myös hieman kahta mieltä self-help -kirjallisuudesta ja muusta siihen liittyvästä hypestä. Se on hyvä asia auttaessaan ihmisiä selviämään arjen hankaluuksista ja käsittelemään vaiketa aiheita. Se on joustavasti kaikkien saatavilla ja tulkittavissa. Sen kautta voi myös löytää sieluunsa rauhaa ja rakkautta, jopa ihan uudenlaisia tapoja jäsentää maailmaa.

Mielestäni voi kuitenkin olla epäilyttävää etsiä jokaiseen ongelmaan ratkaisuja asiantuntijoiden kirjoittamista ohjeistuksista. Self-help voi pahimmillaan kääntyä päälaelleen ihmisten ylitulkitessa sitä tai diagnosoidessaan itselleen kaikenlaisia vinksahtuneisuuksia. Liika on liikaa. Yleismaailmallisista ohjeista pitäisi osata hieman kriittisesti lukea itselleen se olennaisin aines ja jättää muu vähemmälle huomiolle.

Terapeuttinen tapa ajatella on laajalle levinnyt kulttuurinen ilmiö ja se ei rajoitu pelkästään self-helppiin. Sen tausta on psykologian sanastossa ja feministisissä ideoissa ihmisoikeuksita ja -tarpeista. Se on olennainen itseymmärryksen tapa. Self-help ja muu terapeuttinen elämänjäsennys nostaa emootioiden järjestämisen tärkeimmäksi ihmisten toimintaa ohjaavaksi tekijäksi. Ne tarjoavat tarkoitusten ja symbolien systeemin, jonka kautta maailmaa voidaan järjestää ja mieltää merkitykselliseksi. 

Self-help on suureksi osaksi yksilökeskeistä ja sen keskiössä on tunteva ja puhuva yksilö, joka osaa reflektoida omia kokemuksiaan ja tunteitaan ja ilmaista itseään. Entä jos näin ei olekaan? Minkälaisia ristiriitaisuuksia tällainen voi herättää introvertimmässä ihmisessä? Tuntevana ja puhuvana yksilönä oleminen voi olla ajoittain erittäin haastavaa ja hyvinkin erilaista erilaisissa ympäristöissä. Jatkuva reflektointi voi myös johtaa nopeasti jatkuvaan oman navan tuijotteluun, josta voi olla vaikeaa irtaantua. Mielestäni suurin ristiriitaisuus self-helpissä ja terapeuttisessa tavassa ajatella on juurikin tuo yksilön jalustalle nostaminen. Tavallaan pitäisi samanaikaisesti toimia tietyissä rooleissa sosiaalisessa elämässä ja kantaa niiden tuoma vastuu kunnialla, mutta samalla kyetä myös toteuttamaan itseään ja pohtimaan oman itsen kehitystä ja hyötymistä. 

 

Self-helpissä monet täysin tunneperäiset asiat  rationaalistetaan ja pyritään tuomaan tapetille. Tunteisiin ja niiden kokemiseen liittyy modernissa elämänmenossa paljon ristiriitoja, näin voisin väittää ihan intuitiivisesti oman elämänkokemuksen pohjalta. Self-helpin kautta ristiriitoja voidaan käsitellä ja järjestää objekteina ja niistä voidaan puhua julkisesti. Tämä voi olla hyvä asia. Mutta sama ilmiö voi myös johtaa jatkuvaan vatvomiseen, jolle ei loppua näy kaikista rationalisointiyrityksistä huolimatta. Ihmismieli kun on vähän höpsö ja sosiaalisissa tilanteissa jokaisen yksilön voi olla hankalaa hyötyä maksimaalisesti tai saada itseään täysin toteutetuksi. Yhteisöllisyys edellyttää kompromisseja ja ymmärtämistä. 

Self-help -kirjallisuus on olennaisessa osassa myös määrittämässä, mitä tunteita hyväksytään ja mitä pyritään pitämään vakan alla. Voimakkaita tunteita saatetaan päätyä käsittelemään patologisina; ne vaativat väliintuloa ja tietoista käsittelyä. Mitä jos kokemus omista tunteista päätyy ristiriitaan näiden yleisten normien kanssa? En usko seurausten olevan kovin hyvät, jos kiukkuinen ihminen jatkuvasti pakenee tunteenleimahduksiaan liimatun hymyn taakse.

Eva Illouz niminen sosiologi on tutkinut self-helppiä ja terapiakulttuuria enemmänkin ja kirjoittanut siitä mielenkiintoisen kirjan nimeltä Saving the Modern Soul: Therapy, Emotions and the Culture of Self-Help. Suosittelen lämpimästi!

Mielestäni tämä on tärkeä ja arkiajattelun kankeuksista herättelevä kirjoitus, kiitos siitä Eeva :)

 

 

 

Eeva Kolu

 

Rakkaat ihmiset, vielä kerran:

En arvostele mindfulnessia.

Harjoitan itsekin monia mindfulnessin periaatteita omassa elämässäni. Ymmärrän self helpin ja mindfulnessin eron, ne kaksi eivät ole synonyymejä eivätkä samoja asioita. 

Käytin (huonoa) mindfulness-retriittiä vain esimerkkinä omaan napaan tuijottelevasta "itsensä kehittämisestä". Kritiikkini ei siis kohdistu mindfulnessiin, vaan tällaiseen ajatusmaailmaan, jota tietyt self help -gurut ruokkivat.

 

vohvelikettu (Ei varmistettu) http://kettumaisia.blogspot.fi

Pff voi nökö, myönnän ainakin omasta puolestani; sokeuduin, luin jo vastaamasi kommentit vasta paatoksellisen puolustuspuheenvuoroni jälkeen. Self help on käsitteenä itselle niin paljon vieraampi, että menee puurot ja vellit sekaisin tulisiko ne ymmärtää, tai ymmärtääkö ylipäänsä joku, ne saman katon alle, onneksi ei kuten totesit vielä. Pakko täsmentää vielä, että oma kritiikkini taas ei kohdistunut missään nimessä sinuun, vaan buu, napaisteihin.

Vierailija (Ei varmistettu)

Ylipäätään nykyään ihmisillä tuntuu olevan ajatus, että kaikki on jotain resursseja ja kun suhteesta (tai materiasta) ei enää saada toivottua hyötyä (ihmissuhteissa hyvä olo, huumori jne), ne vaan heitetään surutta pois. Ei enää auteta kaveria hädässä vaan sille käännetään selkä ja jätetään yksin, koska itsensä on helpompi olla, kun lähellä ei ole masentunutta tai negatiivista ihmistä. Musta se on vähän surkeeta.
Ja pätee eläimiin. Ja materiaaliin. Ja mihin tahansa.

Vierailija (Ei varmistettu)

Eikös kaikissa noissa tiedostamisessa jne. ole pointtina se, että kaikki on lopulta hyvin, kaikki tunteet (hyvät ja pahat) ovat pään sisäisiä, maailma on aina järjestyksessä. Ei niitä kielletä suremasta tai tuntemasta, ainoastaan pyritään tiedostamaan, että ne ovat olemassa. Ja tämä tiedostaminen, ei asioiden tunteminen hyvässä tai pahassa, on se kaiken avain. Jos ei vielä pääse vihasa tai muun vastaavan yli, ei ole tietoinen, ei tunne itseään.

Lisäksi, kaikki tällainen keskustelu kumpuaa siitä, ettemme todellakaan ole tietoisia. Jos olisimme, tätä ei käytäisi, ei tarvitsisi käydä mitään. Veemäinen tuo tietoisuus, kun kaiken voi kuitata sillä, että kaikki on hyvin, ja jos on joku vastalause, "ei vaan vielä tajua." ;)

S-S

Minun oli vielä pakko palata kommenttiboksiin.

Eeva tää sun kirjoituksesi on saanut minussa niin monta oraalla ollutta ajatusta ja oivallusta jylläämään, etten oikein tiedä miten päin olisin!  Oma ajatusmaailmani on aina ollut vähän haminankaupunki; en ole oikein osannut löytää paikkaani maailmassa ja erottanut omaa ääntäni sieltä pään sisältä (kuulostaapa pelottavalta...). 

Se, millä olen eniten saanut solmuja auki vatsanpohjassa, on ollut just tämä hipahtava positiivinen ajattelu. Eräänlainen mindfulness-oppi kaiketi, joka ei oikein ole kotoisin mistään, ainakaan miltään tietyltä "gurulta", mutta mikä ihan kirjaimellisesti on saanut minut hellittämään vatsalihaksia ja olemaan rennompi.  Samalla olen tietoisesti poistanut elämästäni negatiivisia elementtejä, menemättä nyt tässä sen enempää detaljitasolle. 

Nyt alan pikkuhiljaa huomata ymmärtäneeni ehkä jotakin väärin... En niinkään positiiviseen keskittymisessä, vaan juuri siellä negatiivisen poissulkemisessa. Olen siis eräällä tavalla alkanut vältellä tilanteita, joiden vaistoan tuovan mukanaan negatiivista fiilistä - missä tahansa muodossa. 

"Entiselle" minulle tämä huomio olisi aiheuttanut taas tunteiden ja ajatusten umpisolmun, mutta oman lapsen saamisen myötä olen lakannut piehtaroimasta omassa napanöyhdässäni. Niinpä yritänkin nyt vain antaa itseni olla, nöyhtineen, kiukkuineen, suruineen ja iloineen. Mutta olla silti onnellinen sillä tavalla kuin minä onnellisuuden tällä hetkellä ymmärrän - ei jatkuvana Pollyannahurmoksena, vaan kokonaisvaltaisena, vatsasolmuttomana olona, lämpönä ja auki olemisena. Ja maailman suloisimpien pienten varpaiden kutitteluna.

Tässä tekstissä taisi nyt pää hakea häntäänsä oikein olan takaa, mutta luotan siihen että tulin ymmärretyksi. Kiitos ihanasta ja jollakin mystisellä konstilla jälleen kerran niin tähän hetkeen osuvasta tekstistä!

Ja "halleluja, aamen ja vittu ommm" pääsee mun huoneentauluksi! ;)

Vierailija (Ei varmistettu)

"Silti tämä ajatus siitä, kuinka kaikki on vain kiinni omasta ajattelusta, on mielestäni myös pikkuisen vaarallinen. Oman elämäni ongelmat ovat omaa tekoani taipuu äkkiä muotoon kaikkien muiden ongelmat ovat heidän omaa syytään."

Näin juuri! Yksi tämän hetken pet peeveistäni on tämä ajattelu, joka vaikuttaa olevan yllättävän yleistä. Ne tämän ajattelutavan omaksuneet, joilla on asiat hyvin, voivat taputella itseään selkään, ja samalla syyttää vaikka syrjäytyneitä, mielenterveysongelmaisia tai muuten vain vaikeassa elämäntilanteessa olevia siitä, että he ovat itse luoneet ongelmansa. Eivätkä he tietenkään ymmärrä logiikkansa heikkoutta.

Sara K (Ei varmistettu) http://www.trendi.fi/sara

Moikkuli,

Kuten joku muukin kommentoi aiemmin, mä luulen, että erilaisia elämäntaito-oppaita voi lukea eri tavoin. Yhtä monta tulkintaa kuin lukijaa.

Ja vaikken ole kovin montaa kirjaa lukenut, niin uskallan väittää, että oikeasti viisaudella ja ajatuksella kirjoitettu henkiseen kasvuun liittyvä kirjallisuus menee hiukkasen syvemmälle kuin mihin tässä kirjoituksessa viitattiin.

En ole esimerkiksi koskaan lukenut negatiivisten ihmisten ja energioiden 'eliminoimisesta'. Käsitykseni mukaan eheytyminen tarkoittaa juuri sitä, että maailman ja muut ihmiset voi hyväksyä ja nähdä kauniina juuri sellaisina kuin ne ovat. Ja että maailma ja muut ihmiset eivät enää tunnu itsestä irrallisilta asioilta vaan arkinen kokemus on enemmän tyyppiä 'olemme kaikki yhtä'.

Kun tulemme tietoiseksi omista ajatuksistamme ja harmoniassa itsemme kanssa, meistä riittää hurjan paljon iloa ja valoa myös muille ihmisille.

On eri asia ummistaa silmänsä negatiivisuudelta kuin katsoa vaikeitakin asioita ja elämäntilanteita suoraan silmiin ja tietää, että niistä selvitään. Tuo jälkimmäinen tapa on se, minkä mä olen itse saanut irti kaikista loistavista lukemistani kirjoista.

Niin ja mitä tulee niihin tyyppeihin siellä kemuissa: mitä jos heillä oli vain yksinkertaisesti törkeän kivaa keskenään? :)

Kivoja päiviä, Eeva! Seuraan ilolla teidän himasteluita ja kämpän editymistä.

Nasse-setä (Ei varmistettu)

Ahh, tämmöset popularistiset mietiskelytekniikka/itsensäparantamisjutut on uskontotieteilijän taimen silmille niin mannaa luettavaa, kun näissäkin paistaa läpi se 'olen hyvä - saan hyvää' -meininki, johon uskonnotkin suurpiirteisesti pohjautuvat (tässä tapauksessa
'ajattelen hyvää - saan hyvää'). Sekularisoitumisen myötä näille tuntuu olevan yhä enemmän ja enemmän markkinarakoa, kun löytyy kuitenkin tarvetta uskoa siihen, että elämä ei ole vain sattumien summa. Karmakin on jännästi hiipinyt varsinkin monien nuorten naisten ajatteluun, kuten näitä muitakin maailmanuskontojen helmiä.

Pages

Kommentoi

Ladataan...