Kevyt keskiviikkopohdinta blogien vaarallisuudesta sun muusta

Näin pitkän linjan bloggarina olen huomannut, että blogeista käytävässä keskustelussa toistuu sama teema: blogeissa on aina jotain hirvittävän vaarallista. Se, miksi blogit ovat vaarallisia, vaihtelee vuodesta toiseen, mutta aina ne ovat. Ensin vaarana oli se, että blogit vievät työt toimittajilta, sitten se oli blogien kaupallisuus ja piilomaininta. Nyt se on se, että blogeissa elämä on liian kivaa, ajatukset liian myönteisiä ja kodit liian siistejä. 

Kun bloggarilta kysytään "miltä teillä oikeasti näyttää?" halutaan nähdä nimenomaan sotkua, leivänmuruja ja rumia juttuja.

No. Meillä on melkein aina siistiä. Ei jumalallisen väliintulon ansiosta tai siksi, että olisin orjuuttanut lauman kotitonttuja, vaan siksi, että meillä siivotaan. Tartutaan luutuun ja sitä rataa. Me molemmat nyt vain viihdymme parhaiten siistissä kodissa. Ei siinä ole mitään sen kummempaa. 

Jostain syystä Suomessa on silti tapana ajatella, että aitoa on sotku, rumuus ja se, kun menee huonosti. Epäaitoa on kauneus, siisteys ja se, että enimmän osaa ajasta menee hyvin. 

Minun elämäni ei tietenkään ole täydellistä (kyllähän te tiedätte: olen krooninen stressaaja, vähän plösö liikunnanvihaaja ja koukussa Pretty Little Liarsiin - noin niin kuin alkajaisiksi) mutta myönnän, olen syyllinen: kotonani on aina kukkia. Juon skumppaa, syön brunsseja ja käytän kankaisia lautasliinoja - ja valtaosan ajasta olen hyvällä tuulella. En silti oikein osaa ajatella, että elämäni olisi yhtään sen feikimpää kuin kenenkään muunkaan. Kovin aidolta tämä tuoli tässä takaliston alla juuri nytkin tuntuu - vai kuvittelenko vain tuon natisevan ruuvin?

Ihmiset arvostavat eri asioita ja käyttävät aikansa, energiansa ja rahansa eri asioihin. En siivoa kotonani siksi, että haluaisin luoda paineita blogini lukijoille tai saada laiskemmin siivoavat kaverini tuntemaan itsensä huonommiksi ihmisiksi. 

(Tämäkin on muuten kiinnostava juttu: Miksi kuva siististä kodista tai timmistä kropasta tulkitaan käskyksi, että tämä on se ideaali, johon juuri sinunkin tulisi pyrkiä? Eikö tällainen tulkinta kerro enemmän kuvan katsojasta kuin sen ottajasta? Minusta olisi jo korkea aika, että etenkin me naiset ottaisimme itse enemmän vastuuta siitä, miltä meistä tuntuu. Kyllä, media voi tarjota meille kuvia laihoista malleista ja kaverilla saattaa olla Facebookissa kivemmat lomakuvat kuin minulla, mutta on aivan minun oma valintani, päätänkö kokea näistä asioista alemmuudentunnetta vai en.

Minä en kertakaikkiaan suostu ajattelemaan, että me naiset olisimme niin heikkoja, että jokainen meiltä puuttuva hieno, tavoiteltava tai kadehdittava asia, jonka näemme telkkarissa, blogissa tai naistenlehdessä, romuttaa omanarvontuntomme ja saa meidät unohtamaan sen kaiken hienon, mitä omassa elämässämme on - tai mitä voisimme saavuttaa, jos ulkoisista paineista voivottelemisen sijaan vaikka ryhtyisimme toimiin saadaksemme sen, mitä niin kovasti kadehdimme. Joskus tuntuu, että ajatus median ja kaikenlaisten paineiden uhrina olevasta naisesta on niin tiukkaan piintynyt, että harva edes kyseenalaistaa sitä, tarvitseeko niihin paineisiin alistua. Minulta meni tosi kauan tajuta se, että jos en pidä ulkonäöstäni, on tehokkaampaa muuttaa omaa suhtautumistani kuin jäädä odottelemaan, että koko kansainvälinen mediakoneisto yhtäkkiä muuttuu sellaiseksi kuin toivon. Ilahdun nähdessäni monenkirjavaa naiskauneutta ja vähemmän Photoshopia lehdissä ja telkkarissa, mutta en suostu luovuttamaan itsetuntoani Hollywood-pomojen käsiin.)

Tietysti joskus jonkun tosi timmin fitness-bloggaajan blogia lukiessani saatan ajatella, että olispa mullakin tuommoiset vatsalihakset. Sitten muistan, että jos oikeasti haluan sellaiset vatsalihakset, on fiksumpaa lähteä salille kuin vaatia bloggaria lihottamaan omansa pois. Useimmiten tulen kuitenkin siihen tulokseen, että minä ja treenibloggari arvostamme varmaankin eri asioita ja käytämme aikamme eri tavoilla, ja meillä molemmilla on varmasti hyvä olla justiisa näin.

Yleensä, kun joku kehuu toisen elämää onnellisen tai tosi mukavan oloiseksi, ensimmäinen reaktio on vastata "no kyllä mullekin/sillekin tapahtuu sitä ja tätä kamalaa, se vain ei näy päällepäin". Miksi on niin epämukava ajatus, että jollain voisi ihan oikeasti mennä hyvin? 

Minusta on lohdullisempi ja kannustavampi ajatus, että maailmassa on ihmisiä, joilla menee samperin hyvin, kuin että maailmassa jokaisella muullakin menisi salaa huonosti. Ajattelen mieluummin "hei, jos toi on saavuttanut tota ja tätä, minäkin voin tulevaisuudessa päästä samaan" kuin "jes, tollakin menee päin helvettiä, ollaan kaikki tässä samassa mädässä veneessä".

Yksi arvokkaimpia asioita, joita olen oppinut - ihan oman mielialani kannalta - on se, että jos jollain muulla on jotain hyvää, se ei ole ikinä minulta pois. Kyky iloita aidosti muiden puolesta on paras tapa saada lisää hyvää myös omaan elämään.

Siksi pakotin itseni kerta toisensa jälkeen painamaan "tykkää" kun eräs minua paremmassa jamassa ollut ystävä hehkutti elämänsä hienouksia Facebookissa. Harjoitus toimi. Nykyään olen vilpittömästi iloinen hänen puolestaan, eikä kyräily enää paina myöskään omaa mieltäni.

Menisin jopa niin pitkälle, että väittäisin seuraavaa: kadehtimisen lopettaminen ja muiden puolesta iloitseminen on todellista vapautta.

Minun elämässäni on tapahtunut ja tapahtuu paljon kaikenlaista ikävää, enkä nyt puhu mistään kynnen katkeamisesta tai flunssasta, vaan asioista, jotka olisivat kamalia ihan kenen tahansa mittapuulla mitattuna. Mutta en ole ikinä ajatellut, että minun pitäisi avautua niistä täällä blogissa tai puolitutuille baarissa, jotta voisin tasaisin väliajoin voivottelemalla jotenkin oikeuttaa sen, että suurimman osan ajasta puhun kaikesta kivasta, ilonaiheista. Koska siitäkin huolimatta, että elämässäni on niitä synkkiä asioita, suurimman osan ajasta elämä on mielestäni aivan hemmetin ihanaa.

En ole ikinä ajatellut, että onnellinen elämä olisi yhtä kuin täysin murheeton elämä. Minulle salaisuus ei ole siinä, ettei vastoinkäymisiä tulisi, vaan siinä, että haluan antaa suuremman roolin hyville kuin huonoille jutuille. Niin täällä blogissa kuin omissa ajatuksissanikin. Uskon, että jos aina keskittyy ajattelemaan paskaa, alkaa koko elämä nopeasti löyhkätä. Siksi teen tietoisen valinnan nähdä enemmän hyvää kuin pahaa.

Moni tuntuu ajattelevan, että vain täydellisen onnekkailla, täydellisen helppoa elämää elävillä ihmisillä on aikaa leikkokukille tai leipomiselle. Minä olen sitä mieltä, että mitä enemmän elämässä on murheita, sitä enemmän kannattaa fiilistellä leikkokukkia ja leivonnaisia. Tai mikä ikinä juuri sinulle tuokin iloa, vaikka marsut tai seinäkiipeily.

Kas kun meidän kaikkien ei tarvitse tykätä samoista asioista. Ei edes, vaikka niistä olisi blogeissa kuvia.

Joten tämä olkoon virallinen kantani jatkoa varten: kun minä nyt laitan nämä kuvat tästä nätistä sunnuntaibrunssista (joka muuten syntyi todella helposti ja Lidlin aineksista - hurmaavat asiat eivät aina ole vaikeita tai kalliita), sinun ei ollenkaan tarvitse ottaa sitä niin, että paheksuisin sinua, jos söit aamupalaksi muroja ja slaissin eilistä pizzaa. Minä en paheksu sinua, ja sinäkin pääset helpommalla, jos et paheksu minun haluani nähdä, tehdä ja kuvata nättejä juttuja. (Sitäpaitsi minäkin syön muroja ja eilistä pizzaa. Todennäköisesti tosin söisin nekin nättien lautasliinojen kanssa, koska semmoinen minä nyt vain olen. Paatunut esteetikko, kauneudenpalvoja.)

Lupaan, että vaikka meistä bloggareista yritetäänkin tasaisin väliajoin leipoa pahiksia, minä ainakin toivon teille kaikille vain pelkkää hyvää.

Mukavaa uutta viikkoa, ja kiitos kun luette!

Share

Kommentit

Minna Uu (Ei varmistettu)

Voi ihana Eeva! Taas kirjoitat silkkaa asiaa. Mäkin haluan uskoa, ettei elämä ole nollasummapeliä. Ainakaan siinä, miten hyvin ihmisilä menee. Jos kaverilla on asiat hienosti, se ei keskimäärin juuri millään lailla ole multa pois. (Paitsi kerran oli tosi hankala iloita kaverin puolesta, kun se sai työn, jonka olisin itsekin kovasti halunnut. Mutta se oli lopulta siinä paljon ässämpi, kuin mä olisin ollut.)

Kaiken kaikkiaan on vaan paljon helpompaa ja vähemmän kuluttavaa keskittyä positiivisiin asioihin. Väitän, että ihmiset, jotka on aikaansaavia ja svengaavia muutenkin, eivät vietä aikaansa märehtien omia tai muiden huonoja viboja, vaan keskittyvät hyviin juttuihin. Tiedän useamman tällaisen tyypin ja olen päättänyt, että koitan tulla samanlaiseksi.

Ja se syyllistyminen! Niin tyypillistä. Mä katson näitä kuvia ja voisin miettiä, että onpa niin paljon siistimpää ja söpömpää, kuin meillä. Mut sit meen ehkä lenkille ja ajattelen, että vaikka en ehtis siivoamaan, voisin silti ostaa kukkia pöydälle - ja niin teinkin viime viikolla. Ihmiset tosiaan laittaa aikaa ja rahaa eri asioihin ja sillä hyvä. Sekin on syvältä, ettei voi hehkuttaa kivaa lenkki- tms. kokemusta kaverille, koska se automaattisesti ahdistuu ja kokee huonoa omatuntoa siitä, ettei ole itse käynyt vuoteen jumpassa tms. Eri ihmiset nyt vaan katsoo asioita eri vinkkeleistä. Se ei onneksi kuitenkaan estä sitä, etteikö esim. bloggareilta voisi poimia kivoja ideoita omaa elämää sulostuttamaan.

annilou (Ei varmistettu) http://anniminkkinenphotography.blogspot.com

Aivan ihana teksti! Kirjoitat kyllä niin osuvasti, kiitos tästä!

Aida R (Ei varmistettu)

Just presiis! Mikään ei muutenkaan ärsytä enemmän kuin pakkomielteinen toisiin vertaaminen. Tai no toisiin vertaaminen yleensäkin, kun ihmiset eivät vaan kuitenkaan voi olla täysin samanlaisia keskenään.

PaulaT (Ei varmistettu)

A M E N ! Mä en ole ikinä ymmärtänyt kateellisuutta. Tai toki olen nytkin kateellinen, että pääsisinpä mäkin tollaselle brunssille, mutta ihanaa, että teillä oli ihanaa :) ...mutta siis en vain ole ikinä saanut kiinni siitä ajatusmaailmasta, että jos-mulla-ei-oo-kivaa-niin-ei-muillakaan-kuulu-olla.
Hyvänä esimerkkinä tähän: ostin juuri kalliin merkkilaukun, josta olen haaveillut vuosia. Lähes joka päivä esim. töissä saan tietyiltä ihmisiltä "kieroja" katseita sen takia. MIKSI? Heidänkö rahojaan tuhlasin tietämättäni? Joku haaveilee laukusta, joku autosta, joku uudesta viherkasvista, joku baari-illasta. Keskittäisivät energiansa omien haaveidensa toteuttamiseen mielummin, kuin siihen, että tuomitsevat toisia siitä, että he ovat saavuttaneet omansa.

Olet ihana, kuvasi ovat ihania, siisti kotisi on ihana, blogisi on ihana, mun uusi laukku on ihana, elämä on ihanaa :D

Nuttula (Ei varmistettu)

En ymmärrä sitä, että ihmiset kuvittelevat kun heillä on viimein on jotain, mitä itse ovat niin kovasti halunneet, niin automaattisesti kaikki katsovat kieroon tai ovat kateellisia :D Eivät ne välttämättä edes katso mitenkään eri tavalla, sinä vain haluat nähdä asian niin!

FFFifi
Fitness Führer

Samaa mieltä. En tiedä, olenko jotenkin hirveän pimennossa, mutta musta tuntuu että varsinaiseen kateuteen törmää tosi harvoin. Toki voi harmittaa joku juttu joskus "miksi tuo aina saa unelmatyöpaikat" tms., mutta sellaista että ihan tosissaan jaksettaisiin kahdehtia toisen laukkua tai elämää, en pidä kovinkaan yleisenä. Sen sijaan tämä tulkinta "se on kateellinen" on tosi yleistä.

Tokihan se on mukavampi ajatella, että kaverit eivät peukuta lomakuviani Facebookissa siksi, että ovat kateellisia, kuin siksi että heitä ei vaan kiinnosta. Toisaalta ehkä on mielenterveyden kannalta parempi ajatella, että olen niin siisti tyyppi että kaikki kadehtii kuin se, että olen täysin epäkiinnostava :P

tiiti
ite puin

Näinpä minäkin ajattelisin, ja ihan ylivoimaisesti suurimmalle osalle ihmisistä mun tekemiset, harrastamiset ja ostamiset on aivan täydellisen yhdentekeviä. Lisäksi, jos joku ei pidä musta, se ei tarkoita, että se on mulle jostain kateellinen. Se ei vaan pidä minusta, ihan niin kuin minäkään en pidä vaikka maksalaatikosta.

PaulaT (Ei varmistettu)

Ehkä myös joissain tapauksissa näin. Tuossa kuitenkin viittasin "tiettyihin ihmisiin". Tunnen nämä "tietyt ihmiset" ja heidän kehonkielensä. Ja vaikka kehonkieltä ei olisikaan, niin kyllä ne tulleet kommentitkin jotain kertovat :)

Vierailija (Ei varmistettu)

Käys Nuttula vilkaisemassa vaikkapa Vauva-lehden keskustelupalstaa (voit näpytellä hakusanaksi "bloggaaja" tai "blogisti"). En minäkään uskonut että ihmiset voisivat olla kateellisia vieraiden ihmisten elämästä ennen kun raskauduttuani löysin tuon palstan.
Joka kerta kun joku bloggaaja kertoo uudesta laukustaan/vaatteestaan/työstään/miehestään/asunnostaan, siellä nousee oikea paskamyrsky aiheen tiimoilta. "En ole kateellinen, mutta kyllä xxx pröystäilee/kyllä xxx:n elämä on liian helppoa/kyllä xxx:n pitäisi jne..."

Nuttula (Ei varmistettu)

Tiedän, että on olemassa ihan vain pahantaihtoisia ja kateellisia ihmisiä! En vain pidä siitä, että ihmiset kuvittelevat toisten elekielen ja ilmeiden perusteella, että "nyt ne on kauheen kateellisia mun uudesta veskasta/kengistä/ jne. Kyl on kauheeta ku ihmiset on niin pikkumaisia, eläisivät omaa elämäänsä!" Niinpä, eläisivät omaa elämäänsä.

Mistä sitä tietää, jos se ihminen väänteli naamaansa, koska sillä on kauheita ilmavaivoja tai refluksituadin aiheuttamia närästyksiä? Tai mukamas kateutta aiheuttavan esineen omistaja haisee valkosipulille? Ihmisillä on vain tapana nähdä, mitä haluavat.

Ja eikös se mene niin, että ihminen on toiselle peili, joten mitä se kertoo henkilöstä, joka selittää, että toiset ovat kateellisia hänen tavaroilleen...?

Ja ei, en mene Vauva-lehden keskustelupalstalle, kerran kävin raskausaikana ja tajusin, miksi naisen euro on 80 senttiä :D

PaulaT (Ei varmistettu)

Edelleenkin puhuin vain niistä "tietyistä" ihmisistä jotka tunnen. Aivan varmasti valtaosa ihmisistä onkin niitä keitä ei voisi vähempää kiinnostaa toisten touhut.

Vierailija (Ei varmistettu)

Eipä Nuttulallakaan olisi paljon kommentoitavaa, jos eläisi vain omaa elämäänsä! Sehän tekee vasta elämästä kiinnostavaa, suhteet muihin ja niiden puiminen ja ai että jos pääsee vielä arvostelemaankin, ihan parhaassa tapauksessa asiasta paremmin tietämättä :D

Laurahoo (Ei varmistettu)

Non huh. Aika ylimielstä. Ei naisen euro oo 80 senttiä Vauva-lehden palstan takia vaan just tuollaisten kommenttien takia.

nuttula (Ei varmistettu) http://nuttula.wordpress.com/

Tässä yhteydessä tekee mieleni mainita, että yllä olevat "Nuttulan" nimellä kirjoitetut kommentit eivät ole minun kirjoittamiani vaan jonkun toisen samalla nimimerkillä kirjoittamia. Nuttula on siis vuosia ollut nimimerkkini blogimaailmassa ja olen sillä monia blogeja kommentoinut. Toivottavasti kysymyksessä on vain sattuma, aiemmin en ole nähnyt samaa nimimerkkiä käytettävän. Yllä olevia kommentteja en allekirjoita! Luin tämän blogipostauksen juuri. Ihana postaus!! Kaikkea hyvää t. Nina (nuttula)

Sape (Ei varmistettu)

Kiitos ! Osuva teksti ja kiitos ihanasta blogistasi, sinun inspiroimanasi meilläkin aina kukkia kotona. Pelastavat usein huononkin päivän :)

Oi, miten ihana alku keskiviikkoon! Kiitos kauniista kuvista ja just eikä melkein kohdillaan olleesta tekstistä. Maailma olisi paljon parempi paikka, jos ihmiset osaisivat olla onnellisia ja ylpeitä itsestään ja omista valinnoistaan. Tyytymättömyys ei käy tekosyystä - jos alituiseen tuntee kateutta, silloin pittää tehrä jottai! :)

Oi, miten ihana alku keskiviikkoon! Kiitos kauniista kuvista ja just eikä melkein kohdillaan olleesta tekstistä. Maailma olisi paljon parempi paikka, jos ihmiset osaisivat olla onnellisia ja ylpeitä itsestään ja omista valinnoistaan. Tyytymättömyys ei käy tekosyystä - jos alituiseen tuntee kateutta, silloin pittää tehrä jottai! :)

n0ir (Ei varmistettu) http://ihmiskohtalo.blogspot.fi/

Hieno kirjoitus. Sai hyvälle mielelle.

Kyllä minä mieluummin katselen bloggaajien kuvia kauniista kattauksista ja sisustuksista ja niin edelleen kuin heidän likaisia sukkiaan sohvien selkämyksillä, tiskejä altaassa... Silti tiedän, että varmasti joskus heilläkin käy niin hassusti, että sänky on petaamatta ja kahvinpurut leviävät pöydälle :)

hiinanna (Ei varmistettu)

Ihana teksti, ihanat kuvat! Tulin niin hyvälle mielelle ja rupesin heti twiittailemaan lainauksia ja ajatuksia, kunnes ne rupes kumuloitumaan siinä määrin et oli parempi vaan linkata koko teksti. Liikaa hyviä quoteja. Ainoa asia, mistä en osaa olla onnellinen muiden puolesta on se, jos niillä on vapaata hellepäivänä ja mä oon töissä. Auringon määrä ei oo vakio. ;) Ihanaa kesänjatkoa, ja lisää huikean kauniita kuvia (joita saa salaa kadehtia, koska mulla ei ole edes ruokapöytää kämpillä haha) kiitos!

Plop (Ei varmistettu)

Eikä, olipas ihana teksti! Tällaisia ajatuksia olen itsekin miettinyt aina blogikyräilyjä lukiessa, mutta sinä osasit osuvasti pukea nuo aatteet tekstiksi.

t: Lukija jo monen vuoden takaa (Voisilmäpelistä aikanaan aloitin ja nykyään tulee seurattua kumpaakin blogiasi yhtä innolla)

Mirkka (Ei varmistettu) http://cinnamonsweetlifeblog.blogspot.fi/

Juuri näin! Kateus tuhoaa vaan sen oman pään, ei sen kateuden kohteen. Ollaan tyytyväisiä siihen omaan elämään ja löydetään iloa vaikka siitä eilisestä pizzaslaissista, jos se on sun juttu. Tai sitten niistä tärkätyistä lautasliinoista ja leikkokukista. Ei kai se ole keltään pois, jos blogissa on kauniita ja positiivisia asioita sen "elämäonkurjaa"-nillittämisen sijaan? Hyvin kirjoitettu, Eeva!

Senja / Tiara Living (Ei varmistettu) http://tiaraliving.blogspot.fi/

Tämä on kyllä niin totta. Olen itse nainen vailla kateutta ja viime kesän henkisenä harjoitteena yritinkin löytää itsestäni kateuden tunteita. En piru vieköön onnistunut!

Lisää kukkia ja kakkua ihanalle Eevalle.

Vannon itsekin tämän ajatuksen nimeen! Suomessa ihmisiä vaivaa kateus, krooninen masennus/enemminkin ehkä kakassa vellominen, asioiden loputon ihannointi ja niiden tavoittelemattomuus, ulkopuolisen syyttely omista asioista ja/tai vastuuden siirto itseltään pois... Lista olisi loputon, joten katkaisen sen tähän. Ihmiset eivät vain osaa iloita toisten onnesta kateuden sijaan, ei miettiä elämänsä hyviä asioita niiden huonojen sijaan, ei olla ihannoimatta asioita joita ei kuitenkaan koskaan tavoittele eli oikeasti edes halua ja/tai tavoittele asioita joita oikeasti haluaa vaan mieluummin valittavat, eivätkä ihmiset osa vastuuta omasta elämästään vaan siirtävät huonojen asioiden syyt mieluummin toiselle taholle. Miksi?

... Niin, ja sitten he valittavat ko kukaan ei jaksa heitä tai ymmärrä heitä tai muutakaanMutta ei kukaan jaksa kuunnella jatkuvaa valitusta, kateutta omasta onnestasi (mieluummin vielä peittelemättä ja yrittämättä esittää olevansa vain onnellinen toisen puolesta) jnejnejne. Pahinta on se, että valitetaan asioista, joille oikeasti mahtaisikin jotakin muttei niille vain viitsitä tehdä mitään.

Ja kyllä, minullakin tapahtuu elämässä todella ikäviä asioita. On myös asioita, joita oikeasti haluaisin saavuttaa, mutta minusta riippumattomista syistä se ei ole mahdollista. Mutta mitäs sitten? Minäkin mieluummin hyväksyn niiden ikävien asioiden olemassa olon ja keskityn niihin elämään hyviin ja iloisiin asioihin. Olen mieluummin onnellinen kuin masentunut. "Hullujen huoneellehan" tässä vielä joutuisi, jos jäisi vellomaan kaikkeen siihen kakkaan mitä vastaan tulee. Minäkin olen tehnyt päätöksen, että mieluummin iloitsen ja olen perusonnellinen tässä elämässä. :)

Pakko lisätä vielä yksi todella ärsyttävä asia, mitä ihmiset tekevät mikä ei tainnut edes olla tekstissäsi (kaiehkä?): Jos ja kun elämässäsi jotain ikävää tapahtuu, pientä tai suurta, ja avaudut siitä toiselle niin se toinen voivottelee asiaa puolestasi. Vaikka kuinka kerrot ja kerrot ja kerrot, että sinulle se asia on okei ja olet sinut sen kanssa etkä jaksa/halua/tms ottaa siitä stressiä tai muutakaan, niin se toinen ei usko sinua tai vaan ymmärrä mitä sanot. Hän vain jatkaa voivottelua voivottelun perään ja kertoo kuinka elämäsi on nyt rankkaa ja ikävää ja voivoivoi. Miksei voisi antaa toiselle mahdollisuuden vain puhua ikävät asiat halki ilman, että maailman pitäisi kaatua siitä tai stressaa/itkee asiaa? Itse tykkään kyllä puhua ikävät asiat halki, mutten halua jäädä niitä sen enempää stressaamaan/itkemään vaan hyväksyä niiden olemassa olon ja sen mahdollisen vaikutuksen elämääni ja sitten jatkaa elämääni onnellisena keskittyen niihin ihaniin ja kivoihin asioihin! :)

n (Ei varmistettu)

näinhän se valitettavan usein menee. uskon, että se johtuu siitä, että ei vaan tiedetä, miten reagoida. ja saatetaan pelätä että vaikutetaan kylmältä, jos ikävään uutiseen ei reagoida suurella vakavuudella. itse koin ikäväksi kun pääsykoemenestys ei ollut huikea ja olin itse ihan sinut asian kanssa, mutta toiset voivottelivat ja olivat kuolemanvakavia puolestani. tuli sellainen olo, että kelaavatko kaikki muut nyt, että olen hirveä luuseripaska ja menetetty tapaus, vaikka itse en näin ajattele. no, sitten asiaa pohdittuani tulin vain siihen tulokseen, että he varmaan vain yrittivät olla tukenani, vaikka olisin toivonut vähän erilaista, kannustavampaa lähestymistä.

Katrinas (Ei varmistettu)

En ole aiemmin kommentoinut vaikka olenkin lukenut blogiasi jo pitkään. Tänään oli pakko tulla kertomaan että olet yksinkertaisesti ihana!

tin-na (Ei varmistettu)

B---))) <3

katarina (Ei varmistettu) http://nittonochenhalv.ratata.fi

aivan ihana postaus ja niin totta. hyvää keskiviikkoa Sulle Eeva!

Londra (Ei varmistettu)

Loistava teksti taas kerran, kiitos! Itsekin pyrin ajattelemaan samoin, tosin en ihan vielä onnistu aina. Ehkä tärkein asia oli tuo "Ihmiset arvostavat eri asioita ja käyttävät aikansa, energiansa ja rahansa eri asioihin" - siitä joudun usein muistuttamaan itseäni. Olen jopa niinkin hassu, että olen ostanut kotiin enemmän kukkia siksi, koska blogeissa niitä hehkutetaan ja sitten on tullut sellainen olo, että kukkia "kuuluu" olla. Ja sitten kun olen ostanut niitä kukkia, mulle tulee jotenkin huono omatunto siitä, etten nyt niiiiiin paljon nauti niistä. Ne on ihan kivoja, muttei ne sitten kuitenkaan lisää mun onnellisuutta, koska niistä on vaivaa ("pysyykö noi hengissä? pitääkö leikata imupintaa?" - lasken siis jo tällaiset pohdinnat vaivaksi), ja mietin, olisko ne rahat voinut käyttää johonkin tarpeellisempaan ja onko ne kukat niin ekologisiakaan. Eli olen nyt tullut siihen tulokseen, ettei mun kannata hankkia kukkia, mulle riittää hyvin se, että ihastelen kukkia luonnossa tai blogien hienoja kukkakuvia - niistä saan lopulta enemmän iloa, kuin siitä, että mulla on kotona kukkia. Tämä ei siis ollut kukkienvastainen puheenvuoro, eikä puheenvuoro blogien pahuudesta, vaan pikemminkin siitä, miten blogit on auttaneet mua hahmottamaan sitä, että ihmiset tykkää eri asioista ja se on ihan ok. Voin siis rauhassa asua rumassa kukattomassa asunnossa ja käyttää aikani ja rahani mulle tärkeämpiin asioihin. Sisustusblogia mun tosin ei varmaan kannata perustaa. :)

VierailijaNoora (Ei varmistettu)

Aivan loistava kirjoitus. Niin ihana. Upea. Apua. En mä osaa käyttää sanoja tolleen ku sä, mut hei, tää on hyvä. Jes. Eeva, sä oot mun idoli. Jos joskus tapaan sut kadulla niin saanko halata sua?

Kaoka (Ei varmistettu) http://kaokasinsomnia.blogspot.fi/

Jotenkin minusta on ihan loogista, että niitä kuvia tulee otettua aina silloin kun on siivonnut, kattanut pöydän tai laittanut itsensä nätiksi. Silloinhan sitä juuri tulee mieleen ikuistaa se pieni ja piristävä näky muistikortille! Itselleni ei yleensä ennen siivousta käy pienessä mielessäkään, että pitäisi filmata niitä villakoiria sieltä sängyn alta tai ottaa kuva likaisista tiskeistä, vain siksi että porukka uskoisi niiden todella olevan olemassa :D

Kateudesta (Ei varmistettu)

Kiitos tästä kirjoituksesta! Aloin muutama vuosi sitten seurustelemaan onnellisesti (ja nyt menossa naimisiin muutaman kuukauden päästä) monen sinkkuvuoden jälkeen ja oli todella vaikea paikka itselleni huomata, millaisia reaktioita tämä joissakin ystävissä herätti :( Varsinkin kun takana oli monta erittäin rankkaa vuotta, (ei siis sinkkuudesta johtuen vaan ihan muista syistä, heh) tuntui kahta kauheammalta että ystävät jotka taustani tunsivat eivät osanneet olla puolestani onnellisia, vaan omaan elämäänsä liittyvistä syistä johtuen olivat minulle kateellisia. Olen miettinyt tätä naisten kateusasiaa paljon, ja pohtinut lapsuudenkodin ja oman äidin merkitystä asiaan. Monilla itseään muihin vertaavilla ja helposti kateellisillä tutuillani on äidit, jotka ovat lapsuudesta saakka korostaneet tätä "mitä muutkin ajattelevat" mentaliteettia, kritisoivat muita naisia ja saattavat huomauttaa jos tytär lihoo/pukeutuu huonosti/kaipaa hiustenvärjäystä tms. Onko ihme jos tällaisten äitien tyttärille muiden mielipiteet ylikorostuvat, ja elämästä tulee jatkuvaa itseään muihin vertailua?

VirpiP. (Ei varmistettu)

Juuri tällaisten kirjoitusten takia tämä on yksi ehdottomista suosikkibogeistani! Nyt tulit Eeva tehneeksi täydellisen postauksen. <3

Itsekin olen paatunut esteetikko ja äärimmäinen stressaaja, mutta elämän monipuolinen kauneus on etenkin tänä kesänä saanut aivan uuden merkityksen, ja olen oppinut asennoitumaan moneen asiaan eri lailla. Tekisi mieli näyttää tämä postaus niin monelle tutulle, mutta pelkään aiheuttavani heissä tuon mainitsemasi alemmuudentunteeseen muka syyllistämisen, vaikka tarkoittaisinkin vain hyvää. Tässä siis minun heikkouteni = mietin liikaa mitä muut ajattelevat.

Vau mikä vauva!

Mä en saanut teksistä kuvaa kateudesta, vaan ärsytyksestä. Ainakin omalla kohdalla se menee niin, että esim tollasen brunssin kohdalla ei tuu ajatuksia tyyliin "oon noille kateellinen" tai "kunpa noillakin ois oikeesti vaan vanhaa paahtoleipää", vaan ennemmin ärsytys itseen että "miksen mäkin saa aikaseks". Tietty se monella voi purkautua sit siihen että jos en mä niin ei kukaan muukaan, mut ehkä oon jo vähän positiivisempi kun aattelen enemmän, että voi kun ihanaa, oispa mullakin. :)

Mut se on kyllä totta, et kyllähän kaiken kivan ja hyvän takaa täytyy löytyä jotain kurjaa ja pahaa, jota vaan koitetaan peitellä niillä kivoilla jutuilla. Ei oo aitoo elämää muuten ei. Onnihan pitää kätkeä, kyllä siinä jotain hämärää on jos iloisia päiviä oikein koko kansalle esittelee! Varmaan vähän parempi se muitten oikea elämä kun sellanen teennäinen, joka täytetään hattaraisella humpuukilla niinkun vaikka kukat ja kuohari. Kärsi, kärsi, kirkkaimman kruunun saat...

Mirene (Ei varmistettu)

Ihailtava teksti, taas kerran! En ymmärrä, miksi bloggaajien pitäisi kertoa elämänsä huonoista hetkistä, sillä ei blogeissa tarvitse käsitellä kaikkea. Sitä paitsi suomalaiset tuntien huonoista asioista kertominen (omilla kasvoillaan) johtaisi syytökseen säälin keräämisestä. Myönnän kyllä itse ihannoivani (ja olevani hieman kateellinen) monille asioille blogeissa, esimerkiksi sinun kodillesi, mutta kyräilyn sijaan ajattelen, että sitten joskus (monen, monen vuoden päästä), kun olen valmistunut ja työelämässä, minunkin kotini näyttää tuollaiselle. Siihen asti voin etsiä alemyynneistä ihania parin euron astioita, ostaa joskus tarjouskukkia ja kuvitella, että minunkin opiskelijakaksioni on ihana. Niin, ja tietenkin odotteluaikana voin myös pitää tiukan löyhästi kiinni talouden ainoasta siististä jäsenestä, joka pitää huolen siitä, ettei asunto muistuta "tyypillistä suomalaista kotia"... :)

nuppu_ (Ei varmistettu)

eeva, oon monesti tätä miettinyt ja nyt sanon sen ääneen: oot mun (ja mun siskon ja parhaan kaverin) idoli!!!

Emiliam (Ei varmistettu) http://emiliamariah.blogspot.fi/

Todella hyvin kirjoitettu! Tämä aihe on ollut paljon tapetilla viime aikoina. Esim. ruotsalainen bloggaaja Emma ("Att vara någons fru") kirjoitti myös hiljattain siitä todella hyvin: http://attvaranagonsfru.elsasentourage.se/livet/att-ta-det-dar-med-blogg...

MinEna
Kasvukäyrillä

Loistavan upea teksti upeine kuvineen, ja sai minut hyvälle tuulelle! :)

Vierailija (Ei varmistettu)

mulle tulee tästä keskustelusta vähän mieleen se, kun kirjallisuutta kuulee joskus kritisoitavan siitä, että henkilöhahmot ei käy kakalla tai vaihda tampoonia. :D elämässä on tosiaan paljon groteskeja puolia, mutta miten olennaista niistä sitten on tiedottaa, on eri asia.
mä koen usein, etten saa olla onnellinen niistä asioista, joista olen. tai siis onnellinen julkisesti. viime vuosina on ollut kovasti pop olla snadisti ylipainoinen, hehkutetaan burleskia ja mässäilyä. ja sitten taas on myös coolia olla tosi lihaksikas ja treenattu. musta ois ihanaa jos mä saisin samaan tapaan hehkuttaa julkisesti mun perushoikkaa kroppaa, josta tykkään kovasti.
itse myönnän kyllä ihan auliisti että olen tosi kateellinen ihminen, mutta en kyllä siivoomisesta (vaikka itse elänkin sotkussa). :D se kun on ilmaista ja todella helpppoa, kaikkien ulottuvilla, jos sellaisesta tykkää. rahasta ja menestyksestä ja kunnianhimosta olen kylläkin kade, aina välillä. eipä sillä kateudella mitään saavuta, että siitä kun oppisi pois, olisi varmasti todella paljon onnellisempi. helpommin vaan sanottu ku tehty.

sku
broken biscuit

Ajattelinkin, että kas kun et ole aiemmin asiaan tarttunut. Mutta niin...tämä aihe on jotenkin todella hankala käsitellä myös itselleni.

Ensinnäkin onneksi olkoon niille, jotka eivät osaa tuntea kateutta, koska kuten todettu, siitähän tässä kaikessa on kysymys. Minä voin rehellisesti myöntää, että huonoina päivinäni tunnen suorastaan kihisevää kiukkua kauniita kukka-asetelma- ja skumppalasikuvia kohtaan. Ja se on minusta aivan inhimillistä, kateuden tunne. Se on tunne muiden joukossa, ja kyllä minusta kaikkia tunteita saa ja pitää kokea, kunhan osaa myös käsitellä niitä. Se, mitä minä yritän opetella tekemään, on olla katselematta näitä kuvia silloin, kun koko maailma ketuttaa, ja yrittää löytää ratkaisut pahanolon taltuttamiseen omasta eikä muiden elämästä. Omasta näkövinkkelistäni on edes tarpeetonta sanoa, (mutta sanon kuitenkin, ettei jää mitään epäselvyyksiä) että viimeinen virhe ja typeryyden merkki on kommentoida kettuuksissaan bloggarille omia negatiivisia tunnetilojaan. Sen kun ihmiset hyvät vielä oppisivat, niin väittäisin, että koko (netti)maailma olisi mukavampi.

Ei mulla muuta. Eeva, tuot silti lähes päivittäisiä hyvänolon fiiliksiä :) Kiitos niistä.

MM
Maijan matkassa

Tämä on manifesti, jonka allekirjoitan! Kiitos kaikin tavoin mahtavasta blogista!

Iri (Ei varmistettu)

Luojan kiitos blogeista joissa on kukkia ja drinkkejä ja aurinko paistaa! Mun huonot päivät paranee aina kauniilla kuvilla. Vaikka oma koti on aina sotkuinen, niin se on silti rakas, ja siellä asuu rakkaat ihmiset. Kyllä minunkin elämä on aikasta ihanaa vaikka siihen kuuluukin sairautta ja rahapulaa. Ja silloin, kun koti on siisti ja maljakossa tuoreita kukkia, se tuntuu aivan erikoisen ihanalta! Minä nautin siitä että minulle näytetään esimerkkejä siitä millaista VOISI olla, enkä osaa olla niistä kateellinen. Varsinkin jos ihanat asiat sattuu tuntemattomille bloggaajille ;)

Päivi / Lempeää valoa (Ei varmistettu) http://lempeaavaloa.blogspot.fi/

Ihan mahtavaa, Eeva! Kirjoitat täyttä asiaa. Itsekin vietin suurimman osan elämästäni eriasteisen vitutuksen vallassa ja minua onnekkaampia ihmisiä kadehtien, mutta viime syksynä näin valon ja tajusin, että aiheutan vitutuksen ihan vain omilla ajatuksillani. Nykyään ryppyotsaisuus on historiaa (ainakin enimmäkseen), olen paljon rennompi ja osaan nauttia elämän pienistä iloista. En olisi ikinä uskonut tämän olevan mahdollista, mutta elämä osaa yllättää. :)

EMerituuli
Loxodon

Ai että kui ihania kuvia! Sulla löytyy selkeesti esteettistä simmua. Niin ja mulle tuli karmee nälkä. Syytän sita tätä blogia ku lihon ;)

tiiti
ite puin

Se on minusta tosi jännäkin juttu, että aitous usein mielletään samaksi kuin kriisit tai kurjuus, vaikka semmoisethan on suurimmalla osalla ihmisistä vain ihan pieni osa elämää. Kuka edes jaksaisi oikeassa elämässä jotain henkisestä tuskastaan jatkuvasti vellovaa kriisipesäkettä, vuositolkulla? Semmoinen leppoisa arkihan kai on sitä aitoutta, ja se että voi elämässään keskittyä just niihin muihin, itsestä kivoihin, ja ehkä aika maailmankaikkeudellisesti pieniinkin asioihin kuin pelkkään selviämiseen.

Tiiaanna (Ei varmistettu) http://lostlovedtiia.blogspot.com

Taas kerran aivan sataprosenttisen täyttä asiaa. Kiitos tästä blogista Eeva :)

Vierailija (Ei varmistettu)

Haha, olipas hassu teksti. Kun en mä todellakaan tunne itseäni huonommaksi, kun näen kukkakimppukuvia blogeissa, vaan nimenomaan paremmaksi! Että vitsi mun ei ainakaan tartte kuvailla joka ikistä juttua, minkä koen elämässäni hyväksi, kun niitä juttuja on niin paljon :D Enkä mää ees ehtis kameran kanssa säätää, kun pitää ehtiä paikkaan x pitämään hauskaa!

Vierailija (Ei varmistettu)

Sama :)

Tua (Ei varmistettu)

Aivan näin. Joskus miettii, että millaiset tyypit ehtii väsäämään näitä. Okei, moiii.

Pages

Kommentoi