Kymmenen vuotta murehtimista

Ilmassa on viime aikoina ollut taas pientä tulevaisuusahdistusta, kun työkuvioni ovat menneet vähän uusiksi. Mietin, mitä mää oikein teen isona, millä mää maksan 20 vuotta asuntolainaa, mitä jos mää saankin töitä Helsingistä justiinsa kun me ollaan saatu tämä Turun-asunnon remppa valmiiksi, tai jos kaikki muut saavatkin töitä Helsingistä tai ulkomailta ja mää jään tänne yksin...

Eilen tilittäessäni asiaa ystävälleni tajusin yhden jutun.

Olen hokenut tätä samaa litaniaa kymmenen vuotta.

Siis: olen ollut viimeiset kymmenen vuotta huolissani tulevaisuudesta. Pääosin vieläpä ihan samoista asioista: töistä, rahasta, rakkaista, asuinkaupungeista, asunnoista.

Lukiossa se alkoi. Mitä mää teen isona, mihin kouluun mää meen, tapaanko mää ikinä ketään ihanaa poikaa, katkeaakohan yhteydenpito kaikkiin parhaisiin kavereihin (tai no, silloin sanoin kyllä mitä mä teen isona, mihin kouluun mä meen, tapaanko mä ikinä ketään ihanaa poikaa, koska 8 vuotta Turussa ei ollut vielä tehnyt tepposiaan helsinkiläiselle puheenparrelleni).

Ja siitä sitten tasaisesti etiäppäin: mitä mä teen täällä yliopistossa, valmistunko mä ikinä, mitä jos mää valmistun ja emmää saaakaan töitä. Missä kaupungissa mää nyt sitte asun, ja mitä jos lainojen korot kymmenkertaistuu, ja mitä jos kaikki muut muuttaa pois, ja MITÄ MÄÄ OIKEEN TEEN ISONA.

Tätä siis kymmenen vuotta.

Ja tiedättekös:

Kertaakaan näiden kymmenen vuoden aikana en ole joutunut kadulle tai sillan alle asumaan.

Kertaakaan ei ole tapahtunut mitään peruuttamatonta.

En ole kuollut nälkään tai joutunut sortumaan rikolliseen toimintaan (paitsi kerran opiskeluaikoina, kun punnitsin ready to eat -avokadon raakana avokadona).

En ole tehnyt ainuttakaan päätöstä, joka olisi määritellyt koko loppuelämäni.

Aina on ollut töitä - ei ehkä niitä unelmatöitä, mutta kyllä hotellivieraiden lakanoiden vaihtamisessa ja Felixin kurkkujen purkittamisessakin on oma hohtonsa. Ja samat ilon aiheet ne oli kurkkujenpurkittaja-Eevalla kuin tällä toimittaja-Eevallakin: kaverit, kukkaset, kirjat ja hyvä ruoka.

Kuvioissa on edelleen samat kaverit ja liuta uusia. Ihanaa poikaa en löytänyt, mutta fantastisen miehen kyllä.

Näyttää siis siltä, että vaikka kuinka murehdin tulevasta, elämä se vaan rullailee eteenpäin ja hyviä asioita tapahtuu. Ja jos jotain todella kamalaa olisikin sattunut, olisinko voinut ehkäistä sen murehtimalla sitä etukäteen?

Tänään minä siis kysyin itseltäni, melko juhlalliseen sävyyn: haluanko vatvoa näitä samoja huolia vielä vuonna 2023? Ehkä tämän kymmenen vuoden kierteen voisi nyt katkaista. Ajatella, että nyt on hyvä näin ja tulevaisuuden murheita voi murehtia sitten tulevaisuudessa. (Tai, vielä huisimpi ajatus: ehkä tulevaisuudessa ei edes ole sen suurempia murheita. Niinkin voi käydä.)

Sen sijaan, että miettisin miten minun käy kun kaikki muuttavat pois Turusta, voisin vaikkapa nauttia niiden kaikkien seurasta nyt kun he vielä ovat täällä. Murehtia vasta sitten, jos oikeasti löydän itseni tuijottelemasta yksin kotona seiniä. Surra rahojen loppumista vasta sitten, jos ne oikeasti uhkaavat loppua. Ja jos Helsingin kutsu käy, mietin sitten, mitä tälle ihanalle asunnolle tapahtuu. En nyt.

Nyt minä istun täällä ja ihailen tuota anopin tuomaa kukkakimppua. Sekään ei välttämättä ole täällä enää huomenna. Mutta vielä tänään se on, ja tänään se on pinkki ja hurmaava.

Share

Kommentit

Ann. (Ei varmistettu)

Juuri tänään samaistun todella hyvin. Kesä kuljettaa ihmiset taas Turusta Helsinkiin. Plus muutaman ilmeisen pysyvänkin muuttajan. Opiskelut taitavat joutaa hetkeksi jäihin, ainakin siksi aikaa kun ajatukset siitä mitä oikeasti haluaisin tehdä selkenevät. Ei sillä etteikö taas muutaman vuoden päästä olisi taas joka tapauksessa samat pohdinnat luultavasti käynnissä. Tuo murehtimis -ja ahdistuskierre on pirullinen, yritän itsekin opetella siitä koko ajan pois. Onnea yritykseen sinnekin!

Johanna Tuulikki (Ei varmistettu)

Kiitos ihanasta kirjoituksesta! Minulla 2 vuotta lukion jälkeistä elämää takana ja ne olen hyvinkin käyttänyt juuri samanlaiseen murehtimiseen ja vatvomiseen..Ja aina on asiat kuitenkin järjestyneet. Pitäisi vain yrittää itsekin alkaa uskomaan, että "kyllä mä pärjään!" :)

Vierailija (Ei varmistettu)

Voi, samoja mietteitä täällä. Taidetaan olla samanikäisiä, oon 27-v ja mitä miä teen isona on vaivannut tänä keväänä enemmän kuin ennen. Olen valmistunut insinööriksi, mutta paikkakunnan vaihdon takia työkuviot ja verkostoitumiset meni uusiksi... Miehen perässä muutin, kuis muutenkaan. Nyt olen vaatekaupan myyjä, samaa hommaa tein opintojen ohessa. Onneksi tein edes sitä, muuten olisin tosi tyhjän päällä. Mutta niin, töissäkin meni edes pieni yleneminen äsken sivu suun ja otti päähän, todella. Olen myyjä, enkä edes siitä pääse paremmaksi..sitten laskeskelin että hei, mulla on 40 vuotta aikaa tehdä töitä, että eiköhän tähän mahdu kaikenlaista. Ollaan nyt sit ja nautitaan elämästä, joka yleensä tapahtuukin työpaikan ulkopuolella. Se nimittäin on ihanaa :)

Ten (Ei varmistettu)

Tuttuja mietteitä! Kävivät mielessä viimeksi eilen kun kuuntelin sivukorvalla kahvilassa viereisessä pöydässä istuneen tytön elämänjärjestämispohdintoja, ja ajattelin että niin moni on samassa veneessä.
Itse olen "turvatyöpaikkaihminen" joka ei uskalla vaihdella työpaikkoja juuri sen ainaisen rahasta murehtimisen takia ja roikun siksi osa-aikatöissä, joita en mielelläni enää tekisi. Ehkä jotain kehitystä on kuitenkin tapahtunut, kyseiset työt ovat nyt vähentyneet eikä rahavirta ole enää yhtä luotettava mutta osaan asennoitua tilanteeseen ainakin ajoittain mahdollisuutena löytää parempia töitä.

Luru
Changes

Minäkin samaistun niin täysillä. Aina välillä sitä tekee työtään ihan tyytyväisenä päivästä toiseen sen kummempia murehtimatta ja sitten taas tulee sellaisia päiviä kuten eilen, joiden päätteeksi sitä purskahtaa yhtäkkiä itkeä vollottamaan ja sopertamaan, että: "Tuleeko musta ikinä sitä mitä mä oon haaveillut", "Saanko mä koskaan aikaseksi juuri sitä mitä mä koko ajan olen tavoitellut" "Johtaako se, että opiskelin ja olen tehnyt näitä töitä koskaan siihen oikeaan tavoitteeseen vai olenko tehnyt tämän kaiken IHAN TURHAAN?"

Ja selitykseksi siis - valmistuin 2006 vaatetusmuotoilijaksi ihanin haavekuvin varustettuna, että jonain päivänä (ja vieläpä sellaisena päivänä jona olen vielä nuori... joko se meni? Olen nyt 30) on olemassa minun nimeäni kantava (naisten)vaatemerkki ja vieläpä itse hallitsemani yritys sen takana. En tekisi kompromisseja suunnittelun tai materiaalien suhteen ja tuotantopaikkani olisivat huolella valittuja ja taatusti eettisiä. Tekisin työtä rakkaudella ja se olisi luonteva osa minua.

Mutta nyt siis olen edelleen suunnittelijana teollisuudessa. Lastenvaatteita since 2006 - eli pian tulee 7. vuosi täyteen. Lastenvaatteet ovat ihania, teollisuuden suunnittelijana suht koht turvattu toimeentulo (vaikka Nanson viimeaikaiset uutiset eivät olekaan mikään salaisuus ja huolettavat tällä hetkellä kovastikin). Mutta - merkit joita teen ja olen tehnyt eivät ole minun. Ne eivät näytä minulta, vaan sisäänostajien toiveilta ja myyntimiesten vaatimuksilta. Olen liian turvallisessa tilanteessa enkä osaa olla ylpeä itsestäni tai tekemisistäni. En vaikka aikasemmin työskentelin Suomen suurimman ja nyt 2. suurimman palveluksessa.

Mies osaa onneksi lohduttaa ja takoa järkeä päähän: "Sähän oot ihan nuori vielä. Eikä nyt olisi ollenkaan hyvä aika heittäytyä niin epävarmaan tilanteeseen. Nautitaan nyt lapsista kun ne on pieniä ja aloitat sitten kun ne menee kouluun"

Tottahan se on, järjellä ajateltuna. Mutta tunteilija minussa tuntee pettäneensä itsensä kun ei olekaan se nuori ja menestynyt suunnittelija oman merkkinsä takana...

Ja nyt mä vasta tajusin  kaiken tän vuodattamisen jälkeen eihän tämä mun tilanne nyt ollut paljoakaan sama kuin sun... Oh well, huolia mitä huolia. Nämä mun ehkä loppujen lopuksi aika paljon tyhjänpäiväisempiä. Kun kerran on työpaikka (ainakin toistaiseksi).

-maria (Ei varmistettu)

Tähän sopii hyvin Eeva Kilven ajatus:
"Elämä on arvaamatonta. Koska tahansa voi tapahtua jotain hyvää."

Vähemmän turhaa murehtimista ja enemmän tästä hetkestä nauttimista meille kaikille!

ekoemo
ekoemo

Ihana tuo Marian postaama Kilven lainaus! Siihen, ja että asiat järjestyvät oikealla tavalla, kannattaa luottaa. Itse liputan myös aktiivisen haaveilun puolesta, jos et ole koskaan tehnyt unelmakarttaa - suosittelen lämpimästi! Silloin alitajunta näyttää voimansa ja maailma alkaa kääntyä haluamaasi suuntaan :)

-T- (Ei varmistettu)

Joku viisas kerran sanoi, että jos murehtii asioita etukäteen, murehtii joko turhaan tai kahteen kertaan. Megamurehtijana, varsinkin aamuyön ahdistavina tunteina, yritän muistaa tämän. Positiivisille ihmisille tapahtuu positiivisia asioita.

ekkaramelli

Itse olen koko opiskeluajan murehtinut ja pohtinut olenko sittenkään oikealla alalla, ja joka kevät pohdin hakevani jonnekin muualle opiskelemaan. Tästä huolimatta aloitan kohta gradun nykyisessä opinahjossa ja kenties jopa valmistun siis sieltä. Voinko siis olettaa, että murehtiminen on turhaa ja olen sittenkin omalla alallani? Päädyin sinne aivan sattumalta varasijan kautta, mutta ehkä niin oli kuitenkin tarkoitus.

Olen myös huomannut, että kun lähellä on rakas perhe ja rakkaita ystäviä, niin asiat tuppaavat järjestymään (äidin sanoin). Kunhan ei jää yksin murheidensa ja huoliensa kanssa. Välillä on mennyt vähän huonommin (opintotuki katkesi, ei töitä, mistä rahat vuokraan), mutta siitäkin selvittiin. Sellaista se elämä on.

Vierailija (Ei varmistettu)

Viimeiseen lauseeseen asti sain pidäteltyä kyyneliä, mutta nyt tuijotan työpaikan harmaata seinää saadakseni ajatukseni kokoon ennen lounasaikaa.

Itse oivalsin tämän ehkä parhaiten ihmisten kautta. Sen haavoittuvaisuuden kautta, johon meistä kukaan ei voi vaikuttaa. Pelkäsin ihmisten menettämistä kun he olivat vielä terveitä ja elinvoimaisia; pohdin, kuinka selviän kun he eivät ole enää tässä. Sitten opin arvostamaan sitä, että hei, nythän he ovat tässä, juuri sellaisina kuin tänään ovat. Ehkä kysymys kuuluukin, olenko minä tässä enää huomenna? Ja koska sitä ei voi tietää, ei voi kuin nauttia tästä päivästä (joskus myös suruineen ja huolineen) ja tehdä parhaansa.

Hosuli
Hömppäblogi

Voi niinpä, samoja huolia on pyöritelty täälläkin. Mutta viime aikoina olen jo vähän oppinut ajattelemaan, että kyllä ne työasiat järjestyy - ovat järjestyneet ennenkin. Kyllä minä pärjään. Olen reipas ja aktiivinen tyyppi, joka ei jää kotisohvalle surkuttelemaan, jos työtarjouksia ei tulekaan ovista ja ikkunoista.

"En tekisi kompromisseja suunnittelun tai materiaalien suhteen ja tuotantopaikkani olisivat huolella valittuja ja taatusti eettisiä." Hei Luru, minä ostaisin tuollaisia vaatteita! Sinulla on siis asiakkaita odottamassa sitä hetkeä, kun omalle merkille on aikaa. :) Kyllä sinä ehdit.

Mahtavasti sanottu, Eeva Kilpi. Taidan kirjoittaa tuon jääkaapin oveen. Ja mitä läheisistä murehtimiseen tulee, kuulin hetki sitten hyvän virkkeen: miksi pelätä, kun voi rakastaa. Niinhän se on.

Laittaisin tähän Samuli Putron Mitäpä jos -biisin, jos jaksaisin hakea sen YouTubesta. :)

 

 

Vierailija (Ei varmistettu)

Juuri näin. Jokin aika sitten eräs tuttuni menehtyi yllättäen. Suhteellisen nuori ihminen, tuosta vain. Se, kuten tälläiset tapahtumat yleensäkin, herättivät ajattelemaan omaa elämää. Turha on murehtia sitä, mitä voi tapahtua. Turha on ajatella, että "sitten kun..". Niitä murheita ei välttämättä tule ja niitä "sitten kun"-hetkiä ei pääse välttämättä koskaan kokemaan. Pitää elää tässä ja nyt ja nauttia hyvistä asioista elämässään.

Luru
Changes

Hosuli: Kiitos! <3

Hemilia
Hurma & lumo

Tätä lukiessani tuli ajatus: niinpä. NiiiinPÄ!

Olen sinua muutaman vuoden nuorempi mutta samassa iässä aloitin murehtimisen kuin sinäkin. Olen murehtinut ja ollut ahdistunut milloin mistäkin. Samanlaisista isoista ja osin kaukaisista asioista (mikä minusta tulee isona?!) mutta ehkä enemmän vielä lähemmistä jutuista, tulevista viikoista ja kuukausista. Olen mennyt sillä meiningillä, että joko murehdin konkreettista asiaa, työ- tai opiskelukoettelemusta tai akuuttia murhetta ihmissuhteissa tai sitten ilmassa leijuu ajatus että 'kohta tapahtuu kuitenkin jotain pahaa'.

Ihan tässä viimeaikoina sain ajatuksen että hei! nyt tätä on jatkunut jo muutama vuosi. Matkaan ahdistuksesta toiseen, sillä kun yhden asian saa pois päiväjärjestyksestä (yleensä niin että koettelemus menee ihan mallikkaasti tai saan tietää ettei mitään murehtimisen aihetta ollutkaan) niin johan alan ajatella seuravaa! No, nyt mä sitten sain kirkkaan ja kauniin ajatelman päähäni, niinkuin sinä: kaikki ne tunnit ja hetket mä olen käyttänyt velloen ahdistuneessa murheessa, mutta mitään kovin kamalaa EI sitten koskaan tapahtunutkaan. Taivas ei pudonnut niskaan enkä minäkään asu kadulla. Muutin pois, sain toivomani opiskelupaikan ja yhteisen kodin ihanan poikaystäväni kanssa, ja vaikka uusi elämä ei olekaan ihan sellaista kuin kuvittelin, niin minulla on hirveän paljon hyviä asioita. Tätä mä vieläkin ällistyneenä ihmettelen: siis mitään peruuttamatonta ja hirveää ei kertaakaan käynyt. Ikäviä asioita on tapahtunut mutta täällä ollaan. Murehdin IHAN turhaan. Siitä ei ollut mitään apua.

Se on kyllä painava ajatus. Tai oikeastaan kevyt - miksi murehtia kun voin olla murehtimatta? Miksi?! Ei miksikään! 

No, en todennäköisesti näilläkään pohdinnoilla täysin ja absoluuttisesti saa vieroitettua itseäni murhevellomisesta. Mutta veikkaan että aika moneen tilanteeseen tuosta keveästä ajatuksesta on apua. Kaikki on hyvin, elä murehi!

Kiitos Eeva!

 

Elle-Marie1 (Ei varmistettu) http://elle-marieslife.blogspot.fi/

Aivan ihana kirjoitus! Itselleni on aina hoettu "asioilla on tapana järjestyä" ja kyllähän niillä on!
Aurinkoista viikkoa (vaikka nyt näyttää kyllä vähän sateiselta...)!

keikai (Ei varmistettu)

Kiitos!!

Vieras
Vierailemassa

Voi että oli ihana juttu!  Itse olen harrastanut tätä murehtimista myöskin lukiosta asti, tosin pakko sanoa että alku tosiaan oli synkkä. Kouluton, työtön, lähes kaveriton masentunut kotona asuva teini. Mutta siitäkin kasvettiin, ja nyt on sekä opiskelupaikka, työpaikka ja ihania kavereita. Asioilla on tosiaan tapana järjestyä, tavalla tai toisella, mutta harvoin huonolla. :) Tuo -T-:n ylläoleva lainaus on niin osuva! Samoin kuin Eeva Kilven ajatus. Ja mullakin tuli Samuli Putron Mitäpä jos -biis mieleen, kuuntelen sitä aina kun alkaa liikaa ahdistaa tulevaisuus.

Ihanaa kevättä Eeva!

Vierailija (Ei varmistettu)

Nyt osui ja upposi :)

Itse olen vasta 21 v, mutta aloitin murehtimisen 15-vuotiaana.

1. Mitä jos en pääse lukioon
-&gt; no pääsin
2. Mitä jos en huonojen arvosanojeni takia pääse ikinä ylioppilaaksi? Mitä jos mokaan yo-kirjoitukset ja jään lukioon kun kaverit pääsee ylioppilaaksi
-&gt; no hyvät arvosanat sain ja pääsin ylioppilaaksi normaalisti
3. Mitä jos en ikinä pääse haluamaani yliopistoon? mitä teen välivuotena?
-&gt; no pääsin heti lukiosta kauppikseen
4. Mitä jos en ikinä saa yhtään kurssisuoritusta?
-&gt; no sain...

Nyt murehdin: mitä jos en ikinä valmistu kun on noi opinnot menneet vähän hitaammin vaikka teen oman alan töitä niin onko nämä nyt tarpeeksi hyviä ja jämähdänkö tänne ja ja ja ja ja ... :D Huoh! Ei ole helppoa

Pups (Ei varmistettu)

Kiitos näistä lohdun sanoista, joina ne luen. Muutimme juuri poikaystäväni kanssa Australiaan "Away We Go"-mentaliteelilla tasan kaksi viikko sitten, töitä ei vielä ole löytynyt mutta onneksi koti on ja tililläkin on vielä hieman rahaa.

Stressituskapaniikki iskee silti säännöllisen usein monta kertaa päivässä vaikka aina on töitä ennenkin löytynyt ja vaikka sitä niin kovin haluaisi vain kävellä leveästi hymyillen aurinkoisilla kaduilla ja miettiä, miten rohkeasti sitä on tälläiseen seikkailuun hypännyt!

Vierailija (Ei varmistettu)

Parhaiten nykyhetkessä elämistä opettaa se, kun joutuu kasvokkain pahojen asioiden kanssa. Itselläni oli joku hetki sitten hyvinkin katastrofaalinen aika menossa, mm. sairastuin vakavasti ja parantumattomasti (ja tämä oli vain yksi katastrofi muiden joukossa). Juuri nyt elän kuitenkin melko onnellista elämää, uskalsin irtisanoutua ja ryhtyä opiskelemaan uutta alaa ja moni muukin asia on järjestynyt (ei ehkä niin kuin olisin halunnut mutta ehkä niin kuin on tarkoitettu). Koska tulevaisuus on muutenkin epävarma, ei ole ollut muuta vaihtoehtoa kuin opetella elämään tässä ja nyt. Elämää ei vaan voi suunnitella. Tai voihan sitä piirtää karttaa, mutta saattaa hyvinkin todennäköisesti eksyä ja päätyä aivan toiseen paikkaan kuin ajatteli. Eikä se ole välttämättä sen huonompi, vain erilainen. Enpä olisi itsekään muutama vuosi sitten osannut kuvitella mitä kaikkea voi tapahtua (niin hyvässä kuin pahassakin). Hyvä niin. Parasta on vaan hengittää ja nauttia siitä missä on, ja ottaa tuleva vastaan niin kuin se nyt sattuu tulemaan. Mutta jos elämässä on asioita jotka ahdistavat, kannattaa olla rehellinen itselleen ja pyrkiä muuttamaan asioita. Aika on kallisarvoista ja se kuluu kamalan nopeasti.

Vieras
Vierailemassa

Mun on nyt pakko kommentoida tuota Vierailija 21v kommenttia, koska se kuulostaa niin perus kauppislaiselta suorittajalta, ja jopa vähän ärsyynnyin (ehkä siksi, että tunnistan tekstissä vähän itseäni, ja montaa montaa kaveria :D) Relax!! Sullahan on kaikki ihan loistavasti! Mulla ei oo ees sitä oman alan tötä, aloitin opinnot vuoden myöhemmin kuin sinä, oon vanhempi kuin sinä, ja opinnot tökkii varmasti pahemmin kuin sulla. Mutta mitä siten?? Ihan hyvin mullaki menee. Ja herranjestas, oot vasta 21! Ja oot saavuttanut jo noin paljon. Moni sinun iässä ei ole päässyt vielä sinne yliopistoonkaan... Mitä oikein murehdit? Työpaikkaa voi aina vaihtaa, ja varmasti sulle tarjotaan töitä tulevaisuudessakin vaikka mistä, kun asiat on jo noin hyvin, joten älä nyt hyvänen aika pelkää sitä jämähtämistä. Nauti elämästä, ja siitä mitä olet saavutanut. Että niin.

Mariia-Kristiina (Ei varmistettu)

Kiitos Eeva, tämä teksti tuli niin oikeaan hetkeen! Jos saisin valita vain yhden blogin luettavaksi, se olisi ehdottomasti tämä! Vaikka muiden blogien ihanat päivän asut ja inspiroivat kuvat piristävätkin päivää, en mistään muualta saa näin paljon henkistä inspiraatiota. Ja valitettavan usein nykyään ihan laatulehdistäkin bongaa kökköä kieltä ja hölmöjä virheitä (ymmärrän kyllä syyt...), joten tämän blogin lukeminen on aina yhtä suuri nautinto! :)

Jazz (Ei varmistettu)

Just tätä tarvitsin! Tattis! :)

Jeba
Tuuliajolla

Kiitokset tästä! Itse olen miettinyt myös omaa elämääni aikalailla näin äitiyslomalla ollessani ja kokenut ahdistuskohtauksia ja kamalaa stressiä. Lopulta tullut aina siihen tulokseen, että miksi ihmeessä valitan koska mullahan on oikeastaan kaikki hyvin - jos ei juuri sillä hetkellä, niin kokonaisvaltaisesti kuitenkin.

Kyllä se elämä sitten näyttää minne pitää mennä ja mitä tehdä. :)

Nauti elämästä ja mä lupaan kans! Kiitos ihanasta ja rehdistä blogista! :)

huolestunut ilman syytä (Ei varmistettu)

Voi ihanaa mikä kirjoitus ja juuri oikeaan aikaan! Itse en koskaan aiemmin ole näistä asioista tressannut tai murehtinut liikoja...ennen kuin nyt kun suunnittelemme asunnon ostoa ja häätkin on tulossa. Ja pitäisi urallakin varmaan edetä ja milloinka sitten lapsiakin hankkii. Ja kamalaa mikä määrä lainaa täytyy ottaa ja onko sitä varaa sitten maksaa. Ja mitähän muuta vielä... Joo nautitaan kukista, ystävistä ja tästä päivästä. Kiitos tästä mahtavasta muistuksesta :) Kuten tuleva anoppi aina sanoo, "asioilla on tapana järjestyä".

Keskeneräinen

Mun on ollut pakko opetella vähentämään stressaamista, muuten olisin kuollut. Lähdin heti lukion jälkeen opiskelemaan todella vaativaa alaa. Puoli vuotta opiskelujen aloituksesta sairastuin masennukseen. Siitä on yli 7 vuotta, ja nyt vasta alan olla suht koht terve.  Tämä kevät on ensimmäinen lukukausi, jolloin olen saanut opintoja kasaan ns. normaalitahtia, jopa vähän normaalia nopeammin. Opintotukikuukaudet on jo loppu sairastumisen ja alanvaihdon takia ja irtisanouduin juuri viime kuussa osa-aikaisesta työstäni, eikä mulla ole tällä hetkellä mitään tulonlähdettä. Pakko vaan luottaa siihen, että saan kesäksi töitä, löydän graduaiheen ja pääsen aloittamaan gradun syksyllä. Ja kumma kyllä, mua ei edes pahasti ahdista, vaikka juuri nyt mulla oikeastaan olisi aihetta stressata. Kyllä mä edelleen stressaan, mutta en ihan niin pahasti kuin ennen. Ehkä mä jotain olen oppinut näiden vuosien aikana.

Vierailija (Ei varmistettu)

Heipparallaa!

Olen nyt jonkin´aikaa lukenut blogiasi ja tämä on eka kerta kun kommentoin. Haluan vaan sanoa, että blogisi on aivan hurmaava! Jaat kanssani hyvin samanlaisia kiinnostuksen kohteita, mutta eritoten pidän tyylistäsi kirjoittaa. Helposti luettavaa ja oivaltavaa. Ehdottomasti parhaina juttuinasi pidän niitä, joissa näkyy arvostus tätä hetkeä ja pieniä asioita kohtaan. Jee. Hyvä sinä.

T. Fellow turkulainen.

Vierailija (Ei varmistettu)

H-y-v-ä Eeva &lt;3!!!

Rillirousku (Ei varmistettu) http://kotipalapeli.blogspot.com

Voi miten oikeaan saumaan tämä kirjoitus tuli, kiitos.

Ansku_ (Ei varmistettu)

Totta turiset Eeva! Ihan mahtis teksti. Meille on tulossa vauva, ja taidan luetuttaa tämän kirjoituksesi tulevaisuudesta huolissaan olevalle poikaystävälleni. Kiitos. :)

Xaxa (Ei varmistettu)

Kuulostaa niin tutulta! Olen turkulainen, tosi jo yli 30-kymppinen. Kun opiskelut alkoivat noin seitsemän vuotta sitten lähetä loppuaan, havaitsin, että KAIKKI ystäväni muuttivat Helsinkiin. Olin hetken melko yksinäinen, mutta sitten löysin itse työpaikan (Turusta siis) ja sain liudan ihania uusia ystäviä, joiden kautta tutustuin taas uusiin ihmisiin. Nyt kun mietin tämänhetkistä tilannetta, niin minulla on vanhat ystäväni Helsingissä ja tosi kiva uusi (tai ei enää niin uusikaan) kaveripiiri Turussa!

Eric (Ei varmistettu)

Oma näkökulmani näin kolmekymppisenä: peruskoulu ja lukio meni hirveällä suorittamisella, jotta pääsin opiskelemaan yhteen tosi vaativaan paikkaan. Oli pieni shokki kun yhtäkkiä ei ollutkaan enää se "kaikessa paras" vaan oikeastaan yksi huonoimmista opiskelijoista! Samoihin aikoihin sairastuin parantumattomaan sairauteen, joka nyt ei jokapäiväistä elämää hirveästi haittaa, mutta on kuitenkin aina olemassa ja vaatii mm. lääkkeitä. Nämä pisti jotenkin asioita perspektiiviin: olin aina elänyt tulevaisuutta varten, sen näki jo rahankäytöstäkin: Jopa opiskelijana pyrin säästämään mahdollisimman paljon, mikä on näin jälkeen päin ihan älyttömän tuntuista. Kyllä mä sitten valmistuin kohtalaisin heikoin arvosanoin ja päädyin töihin, joka ei suoraan vastaa omaa koulutusta. Palkka on kuitenkin ihan hyvä ja työ nyt kivaa. Ei kuitenkaan vastaa sitä mitä esim 10v sitten kuvittelin. Mutta parempi näin! Olen nyt onnellinen enkä usko että sellaista suorittajan elämää olisin pitkään jaksanut. Olenkin miettinyt että miksi ammatista on nykypäivänä tullut niin keskeinen identiteetin kannalta? Eikö sen tarkoitus ole kuitenkin toimeentulo ja ne kivat asiat voi tehdä vapaa-ajalla. Kunhan nyt ei työtään vihaa... Uskon myös positiivisuuteen. Positiiviset ihmiset löytävät aina kumppanin, töitä ja ystäviä, se on varma! ;)

Vierailija (Ei varmistettu)

NIIIIIIIIIIN ihana kirjoitus! Ehkä parhaimpia lukemiani maailmassa ikinä &lt;3 kiitos!

What else is there?

Ihanaa, ihanaa, ihanaa.

Minäkin yritän elää niin, että huolehdin "kamaluuksista" (niin mistä kamaluuksista) sitten kun ne tulee kohdalle, en etukäteen. 

KIITOS. <3

 

ps. tein äsken reseptilläsi brownieita, ihania!

usva (Ei varmistettu)

Kiitos valtavasti, Eeva! Tästä sain voimaa. Voi kun muistaisi aina että elämää - tai onnellisuuttaan - ei voi vain päättää ja suunnitella ja huolehtia systemaattisesti.

Jekkulainen (Ei varmistettu)

Olikohan just viime viikolla kun jossain iltapäivälehdessä oli tutkimus siitä mitä vanhukset katuu eniten.. 95% katui sitä miten hirveän paljon oli murehtinut turhaan! Eli kiitos taas muistutuksesta! Ja kiitos ihanasta blogista :)

Julia Juliska (Ei varmistettu)

Suukkoja kaikille sielunsiskoille! Elämä kantaa, äiti aina sanoo.

Laura-Elina (Ei varmistettu) http://lauranteehetki.blogspot.fi/

Ihana, ihana postaus! Täälläkin samaistuttiin tähän ihan täysin. Olen itse niin huono keskittymään tähän hetkeen, olla murehtimatta tulevaa (tai jos en murehdi tulevaa niin ehkä harmittelen jotain mennyttä). Juuri samanlaisia juttuja pähkäillään täälläkin. Ihanaa kun joku sanoo ääneen, että siinä murehtimisessa ei oikeastaan ole yhtään mitään järkeä. Pitäisi tajuta nauttia siitä kukkakimpusta nyt kun se on vielä hehkeimmillään ja niistä hyvistä asioista, jotka ovat nyt ja tässä. Huvittavaa sinäänsä, että blogini nimi on Tee Hetki. Hain sillä juuri myös tällaista hetkeen pysähtymisen ajatusta. Oikeasti olen siinä tosi surkea, mutta idea kai onkin, että aion opetella :)
On muuten tosi kaunis tuo anoppisi tuoma kukkakimppu! :)

AnnaAusseista (Ei varmistettu)

Pups, täällä toinen immigrantti joka pakkasi kenkänsä ja muutti Australiaan. Hetki siinä meni mutta kaikki järjestyi, töitä löytyi ja aurinkokin paistaa :)
Lykkyä tykö!

Tuo viini on taivaallisen hyvää :) Ja sopii parsan kanssa aivan mielettömän hyvin :)
Blogisi on aina ihana ilo silmälle :D

Mietteitä (Ei varmistettu)

Hei, samastuin ja kosketuin kyllä kirjoituksestasi. Itselläni oli juuri tänään huono aamu ja juuri murehtimisesta johtuen. Kirjoituksesi herätti hyvin ajattelemaan, että no en ole ainakaan ainut, mutta toisaalta myös sen, että ei pitäisi murehtia liian aikaisin - asioillahan on tapana järjestyä. Itseäni lähinnä murehduttaa (onko tuo oikea sana?) se, että 4 vuoden yliopisto-opintojen jälkeen minulla ei ole vielä yhtään oman alan työkokemusta, harjoittelupaikkaa tai mitään. Duunarihommia siivoojana, tehtaassa ja myyjänä. Se harmittaa eniten. Etenkin, kun vertaa itseään muihin opiskelutovereihin, joilla tuntuu olevan enemmän "hienoa" työkokemusta. Muuten elämä hyvin - kiva asunto, mies, raha-asiat ok..löytänyt elämän iloja nyt muualta hyvästä ruoasta, liikunnasta, ystävien seurasta, joista ei aina osannut nauttia kiireen ja murehtimisen keskellä, kun ajatukset oli seuraavan päivän tentissä ym. Nyt onneksi oppinut vähän hölläämään opiskelujen suhteen ja osaa nauttia enemmän pienistä hyvistä hetkistä.

Supernaiivi (Ei varmistettu)

Asioilla on tapana järjestyä! Sitä mäkin hoen itselleni aina, kun joku asia alkaa murehduttaa. Toinen hokema, joka on hyvä pitää mielessä on: muutokset on hyvästä! Käännekohdat, nehän ne elämästä jää mieleen. Ja ne on tilaisuuksia parantaa elämän kurssia vielä hitusen parempaan suuntaan. Esimerkki: jos mä nyt saan potkut näissä YT-neuvotteluissa, niin sehän on vain tilaisuus etsiä vielä mielenkiintoisempia töitä!

Elämä edessä, tukka takana (Ei varmistettu)

Oot kirjottanut viimeaikoina paljon aiheesta, mikä itellänikin jatkuvasti jauhaa mielessä; tyytyväisyys elämään ja luottamus tulevaan ym. (jos oikein tiivistin). Semmonen ajatus heräsi, että pystyisitkö sää enemmän luottaa sun fantastiseen mieheesi? :) Siihen, että hän pysyy sun luona, vaikka moni muu muuttaa pois, ja huolehtii myös susta, jos vaikka sulla ei oliskaan vähän aikaa töitä eikä rahaa. Että TE menette yhdessä elämää eteenpäin. Toki ymmärrän, että on ihan tosi tärkeää, että itsellä on työ ja tehtävä tässä elämässä, ihan jo oman mielenterveyden kannalta, ettei turhaantuisi. Vai onko nuo sellasia asioita, että pitää olla avioliitossa, jotta voi sataprosenttisesti luottaa siihen, että kaikki asiat on yhteisellä vastuulla? Itsehän oon ollut usean vuoden ahdistunut erinäisistä asioista, mutta pikkuhiljaa oon hoksannut ja hyväksynyt, että ei tämä elämä varmaan koskaan aikuisena tule enää olemaan 'helppoa' ja pelkkää päivänpaistetta. Usein pitää vain työntää ahdistukset syrjään ja keskittyä mukaviinkin asioihin.

Vierailija (Ei varmistettu)

Olipa puhutteleva kirjoitus! Kuulun itse myös megamurehtijoihin ja olen sitä harrastanut jo teini-iästä alkaen, korkea ikäni huomioon ottaen siis TODELLA kauan. Mitään erityistä hyötyä liiallisesta huolehtimisesta ei ole, päinvastoin asioiden etukäteen murehtiminen ei auta huomisen ratkaisuissa mutta vie pois tämän päivän onnellisuutta. Näin on joku viisas todennut.
Itseään voi niin harmittavan vähän muuttaa...vajavaisuuden hyväksyminen ja huumorintaju tosin auttaa sietämään tällaista turhanpäiväistä ominaisuutta itsessään.

eveline (Ei varmistettu) http://redandgoldstones.blogspot.com

Hei!
Ja kiitos aivan mahtavasta kirjoituksesta, se laittoi ajattelemaan ja miettimään.
Itsekin kuulun osittain ryhmään, joka jahkailee ja pohdiskelee asioita, joista ei vielä tietoakaan, mutta murehtii niitä jo etukäteen. Se taas vie voimia ja iloja niistä jokapäiväisistiä ihanista asioista mitä oikeasti ympärilläni on, jos vaan annan niille mahdollisuuden näyttäytyä. Elämä on oppimista; jokainen kohtaaminen eri ihmisten kanssa opettaa ja kaikki kokemukset luovat sisälmyksen elämälle. Joskus on vain ihana tuntea olevansa elossa ja nauttivansa elämästä, sen kummemin murehtimatta mistään.

Vierailija (Ei varmistettu)

Tää oli siis niin paras!!!

Vanhempi Rouva (Ei varmistettu)

Eeva, sinulla ei ole mitään hätää. Itse olen murehtinut läpi vuosikymmenten ja sinut sen asian kanssa (ja edelleen elossa). Blogisi on ehdottomasti Suomen paras, koska sinussa yhdistyy suloisesti nuoruuden raikkaus ja eletyn elämän viisaus (myös näin Vanhemman Rouvan näkövinkkelistä). Billy Joelia lainatakseni, "Don't go changing, to try and please me (us)..." Koska sinun ei tarvitse olla muuta kuin oma valloittava itsesi. Kiitos.

Vierailija (Ei varmistettu)

Kirjoitustasi oli ilo lukea ja aihe osui naulan kantaan. Kiitos ajankohtaisesta aiheesta!

Sarppu (Ei varmistettu)

Suosittelen lämpimästi murehtimisen vallatessa mielen kuuntelemaan Samuli Putron Mitäpä jos -kappaleen. Vaikka ei putrosta niin välittäisikään tuo kappale saa aina tajuamaan kuinka höpsöä on pelätä asioita, jotka eivät ole tapahtuneetkaan! Keveitä ja pelottomia vuosia sinulle Eeva!

Pages

Kommentoi