Lähtisin

Melkoinen viikko takana. Tiedättehän, kuinka aina horisen siitä miten pitää mennä pelkoja kohti? No, tällä viikolla olen ennemminkin juossut suoraan niitä päin huutaen ja nyrkkiä heilutellen. (Selkeästi kehittelen tässä vertauskuvaa, jossa pelko on pelottavan näköinen humalainen mies snägärijonossa aamukolmelta ja minä olen... no, tyhmä.)  

Koko hullun viikon huipentumana kävin tänään tutkimuksessa, jossa olisi pitänyt käydä jo ajat sitten. Lykkäsin, peruin, lykkäsin ja peruin koska pelkäsin sekä tutkimusta että sitä, mitä siinä selviää.

Uutiset eivät olleet huonoja, joskaan eivät myöskään pelkästään hyviä. Mutta siitä huolimatta poliklinikan ovella oloni oli sata kiloa kevyempi, ja mieleni täytti yksi parhaista tunteista koko maailmassa - huojennus. TEHTY!!! kirjoitin tekstiviestiin. Voin kunpa voisin purkittaa tämän tunteen ja lähettää sen kaikille, jotka pelkäävät hammaslääkäriä, punkteerausta, gynekologia, verikoetta... mitä näitä peikkoja nyt on.

(Viimeisen puolen vuoden aikana olen saanut paljon kysymyksiä vaikeiden valintojen tekemisestä. Huojennus ja helpotus, siinä kaksi oikein hyvää tavoitetta näissä valintahommissa.)

Päätin, että tällaisen saavutuksen jälkeen en hytise viimassa ratikkapysäkillä, vaan olen ansainnut taksimatkan kotiin.

Taksin radiossa soi Pave Maijasen Lähtisitkö.

No kiitos kysymästä, Pave. Lähtisin. Järvelle, keskipenkille, asemalle sua vastaan. Nyt kun tämänkin aidan yli on hypätty, sitä ajattelee: joo lähtisin. Vaikka mihin. 

Aloitin siitä, että pyysin taksikuskia kurvaamaan suoraan karkkikaupan eteen. Tilanne vaatii nimittäin kahta asiaa: omassa rohkeudessa ylpeänä kieriskelyä sekä hasselpähkinäsuklaata.

Kaunista ja rohkeaa viikonloppua!

(Nyppyiset sukkahousuni ikuistettu mainitulla taksimatkalla muistoksi tärkeästä perjantaiaamupäivästä.)

Share

Kommentit

paulahelena
ALUAP

No nyt on mun tsäänssi: lähtisitkö joskus kanssani kahville? Sulle tarjoaisin pullan valtavaaaaa-a-a-aaaaan.

Tai ottaisin ite ehkä puolet jos se ois tosi valtava.

tiia_

Mä olin nähnyt tästä postauksesta pelkän otsikon, kun Paven biisi alkoi jo soida päässä. :D Mäkin taidan lähteä tästä hakemaan viikonloppukarkkeja. 

jenny.yy (Ei varmistettu)

tietkö mulla alko heti soimaan tuo biisi päässä ja siitä taas samantien tuli mieleen se joku juhannus, kun linkkasit myös samaisen kipaleen! onpas siitäkin jo aikaa :o

SMM (Ei varmistettu)

Tuo pakahduttava onnen ja rohkeuden tunne pursuilee kyllä tänne asti, huhhuh! Ja on kyllä yksi parhaista tunteista maailmassa :-) Sen vuoksi itsensä ja usein ne aiheettomat pelkonsa kannattaa ylittääkin. Sain itsekin varattua yhden peikkotoimenpiteen tänään, ja vaikka jo vähän ahdistaakin, niin tuota huojennusta odotellessa - kyllä siitä selviää. Mahtavaa viikonloppua!

Valehtelisin jos väittäisin (Ei varmistettu)

"Huojennus ja helpotus, siinä kaksi oikein hyvää tavoitetta näissä valintahommissa."

että tuo on aina totta. Joskus sieltä tulee niitä huonojakin uutisia, jolloin ei ole luvassa helpostusta vaan siitä vasta alkaa pitkä ja vaikea prosessi. Itse muistan sen tyhjyyden ja surun, kun suljin poliklinikan oven kyyneleet silmissä ja mietin, kuinka helposti sairaalan käytävillä vastaantulijat varmasti tunnistavat, onko tullut hyviä vai huonoja uutisia.

Mutta siltikin on uskallettava, ja se epätietoisuus ja mahdollisuuksien vatvominen mielessä on kuitenkin kuluttavaa ja kamalaa sekin, vaikka se tieto lopulta olisi ikäväkin.

KM (Ei varmistettu)

Niin totta tuo viimeinen lauseesi.. Itse viivyttelin patologin tuloksien soittamista monta viikkoa, kunnes en enää kestänyt. Vaikka tieto oli pahin mahdollinen ja muutti elämäni täysin, pääsin silti piinaavasta vatvomisen taakasta eroon ja aloin pikkuhiljaa hengittelemään uudenlaisen elämän ilmaa.

saimah
Mintulle mies 2014

Ihana Eeva!

Semppu (Ei varmistettu)

Oi että olet rohkea! Ja palkitset vielä itsesi hasselpähkinäsuklaalla, juuri tismalleen niin minäkin tekisin!

Terveisin todella pahalaatuinen lykkäilijä.

T-100
(G)ROUND ZERO

Maijasen Pave valitsee kyllä hetkensä oikein ja sillä on hittibiisi jolla on tilannetajua. Tulee mieleen yksi kerta kuustoista vuotta sitten, kun tuijotan takapenkillä sateisesta maisemaa ja äitipuoleni laulaa etupenkillä biisin mukana. Hyppäsin seuraavalla levikkeellä kyydistä, enkä ole hetkeäkään katunut sitä lähtöä. Lähtisin uudestaankin! Harteilta tipahti äitipuolen kokoinen taakka ja elämä on ollut sen 50 kiloa kevyempi siitä alkaen.

PIENI KOTI

Hyvä sinä!!! Minulle tulee tällainen lykkäily ja paniikki aina esimerkiksi verikokeiden kanssa. Pelkään järjettömästi sitä neulan työntymistä ja niiden putkiloiden vaihtamista toiseen. Kuvittelen sitä laboratorioon menemistä mielessäni moneen kertaan, sitä kuinka siellä istutaan monen muun samalla asialla olevan kanssa. Yleensä parkkeeraan jonkun vanhuksen viereen, jonka kanssa aloitan rupattelun. Joko aulan tv:ssä olevasta ohjelmasta tai jostain ajankohtaisesta kepeämmästä uutisesta. Ja minä käyn verikokeissa tooooodella harvoin, mutta muistan erittäin hyvin aikuisiän muutaman käynnin ja sen miten olen siellä aulassa toiminut. Huhhuh. Ja se hetki kun tulen ulos sieltä voittajafiiliksen kanssa; minä selvisin tästä!! Ja tottakai itsensä tulee palkita huimasta suorituksesta!

Itseasiassa minulla on jo pelkästään terveyskeskuskammo... Asia kuin asia, en halua mennä. Hammaslääkärikäynti sen sijaan onnistuu hyvin, en pelkää, en kammoa, sillä minulla ei ole hampaiden kanssa muuta ongelmaa kuin yöllinen narskuttelu.

HM (Ei varmistettu)

Kuulun ammattiryhmään, joka tekee noita toimenpiteitä ja siltikin välttelen itse niihin menoa. Esim. kolesterolimittaukseen olen ollut menossa jo puolitoista vuotta. Pöh. Oi miksimiksi?

http://howsheloves.blogspot.fi/ (Ei varmistettu) http://howsheloves.blogspot.fi/

Ihana Eeva!

Kommentoi