liikunnanvihaajasta... joksikin muuksi

Näemmä tästä puolitoista vuotta kestäneestä ahkerasta kelailusta, pohdinnasta ja mietiskelystä on ollut jotain hyötyä.

 

Olen nimittäin alkanut harrastaa liikuntaa. Melko aktiivisestikin. Joku voisi nyt kysyä, että mitä hiton tekemistä ajattelemisella ja liikunnalla on keskenään, ja siihen minä vastaisin: kaikki.

 

Lähtötilannehan oli tämä:  inhosin liikuntaa ja jouduin väkisin raahaamaan itseni salille tai lenkille - mitä tapahtui siis ylipäänsä hyvin harvoin. Silloin tällöin päätin "ottaa itseäni niskasta kiinni" ja alkaa liikkumaan. Yleensä jaksoin noin kaksi viikkoa, sen jälkeen sohva kiinnosti taas enemmän. 

 

 

Ehkä syy liikuntainhooni oli se, että pääasiallisia motiiveja liikkumiselle minulla on perinteisesti ollut kaksi: itseinho ja syyllisyys. Olen liikkunut (tai siis päättänyt tai yrittänyt liikkua) siksi, kun pitäisi. Että olisi terve eikä tulisi kymmenen vuoden päästä sitä ja tätä sairautta. Ja siksi kun on niin kamalat reidet hyi yäk siis ihan hirveetä.

 

Sitten päädyin ajatuksissani tähän pisteeseen, jossa päätin unohtaa mun pitäis -ajattelun, ja sen sijaan tehdä asioita, jotka tekevät onnelliseksi.

 

Ja kappas - ihan intuitiopohjalta huomasin, että olisin onnellisempi, jos olisin vähän aktiivisempi, vahvempi ja elinvoimaisempi. Ei mikään uusi oivallus - mutta omani. Ei työterveyslääkärin puhuttelu, ei median kauneusihannetuputus - ihan ikioma hiffaus, jonka motiivina eivät olleet bikinimallin photoshopatut reidet eivätkä terveysnatsien syyllistävät saarnat vaan ennen kaikkea oma fiilis. 

 

Päätin, etten enää ikinä elämässäni ala laihdutuskuurille, kuntokuurille tai millekään muullekaan kuurille, vaan pyrin johonkin pysyvämpään olemalla rehellinen itselleni ja miettimällä, mistä minulle oikeasti tulee hyvä olo. Ainakin neljänä päivänä viikossa vastaus on fiksusta ruuasta ja liikkumisesta. Jos joinain päivinä ei huvittaisi, kysyn itseltäni, tekeekö minut tyytyväisemmäksi kotiin jääminen vai salille lähteminen. Jos rehellinen vastaus on kotiin jääminen, se on ihan ok. Sitten jään, ilman huonoa omaatuntoa.

 

Ja ihme tapahtui! Nykyään minun ei tarvitse enää raahata itseäni väkisin salille, vaan useimmiten menen sinne todella mielelläni - suorastaan odotan seuraavaa kertaa. En suo ajatustakaan sille, mikä laji olisi tehokkain aerobisen kunnon, rasvanpolton tai lihasten kasvattamisen kannalta, vaan käyn yksinkertaisesti niillä tunneilla, joista tykkään eniten.

 

 

Kaikki nämä vuodet ihmiset ovat toitottaneet minulle, että liikunnasta tulee helppoa ja kivaa, kun jaksaa vaan väkisin raahata itsensä urheilemaan parin kuukauden ajan. Ei se ihan niin mennyt. Jonkin piti ensin naksahtaa korvien välissä ennen kuin perse seurasi perässä. 

 

Olen oppinut tästä yhden asian: itseinho on ehkä huonoin motivaattori saada yhtikäs mitään aikaiseksi. Voisin lyödä vaikka vetoa, että lenkillä käyminen huvittaa paljon enemmän, kun et joka päivä hoe itsellesi mikä laiska, tyhmä, ruma ja läski löllykkä olet.

 

Ihmisellä on taipumus pistää puolustusmekanismi päälle, kun joku arvostelee tai kritisoi - se koskee myös niitä ikäviä kommentteja, joita itse heittelee itselleen. Saattaa siis käydä niin, että jos yrität motivoida itseäsi tekemään jotain hokemalla miten huono olet, päädyt tekemään jotain täysin päinvastaista kuin oli tarkoitus.

 

Kannattaa siis vain opetella pitämään itsestään jo nyt, ei vasta sitten kun jokin maaginen tavoite on saavutettu. Minä olen rapakunnossa ja painan enemmän kuin ikinä, mutta olen opetellut vitsailemaan asialla ja ajattelemaan itseäni mieluummin hellyyttävänä pullerona kuin surkeana luuserina. Teen asioita fiiliksen mukaan ja uskon, että se on kohdallani paljon tehokkaampi ja ennen kaikkea pysyvämpi ratkaisu kuin radikaalit kuurit tai itsensä piiskaaminen, syyllistäminen ja haukkuminen.

 

Se, että tykkää itsestään, ei tarkoita sitä, että ei saisi haluta muuttaa itseään tai elämäänsä. Muutokset vain on aika hemmetin paljon helpompi toteuttaa hyvällä kuin huonolla mielellä.

 

(Eikä siitäkään ole haittaa, että minulla on maailman söpöin salipyyhe.)

 

Share

Kommentit

Jenni (Ei varmistettu)

Kiitos Eeva inspiroivasta postauksesta! Itseinho ja syyllisyys liikuntaan liittyen ovat valitettavan tuttuja fiiliksiä. Toivoisin, että minäkin osaisin löytää jossain vaiheessa yhtä positiivisen suhtautumisen siihen. :)

(: (Ei varmistettu)

eeva olet ihana ihana ihana! ehkä juuri tämän takia mullakin halu liikkua on kestänyt aina sen kaksi viikkoa. nyt uusin ajatuksin liikkeelle!

am (Ei varmistettu)

Loistavaa, ihanaa, mahtavaa! Tämä teksti sai omatkin ajatukset ihan uusille urille :) Liikunnan ei tosiaan tarvitse olla mitään verenmaku suussa -touhua, vaan voisi pyrkiä tilaan jossa se olisi jopa kivaa.

Eve (Ei varmistettu)

Mahtavia oivalluksia, nämä ovat tervetulleita itse kullekin :)

Emu (Ei varmistettu)

Voi miten osasitkin pukea nuin hyvin sanoiksi ajatukseni. Nämä ajatukset haluaisin huutaa niin lujaa päin muutaman tutun ikilaihduttajan naamaa, mutta eihän se auta, kun se pitää hoksata itse. Mutta onko mitään keinoa saada toisen itse hoksaamaan että on hyvä juuri tuollaisena eikä se -5kg, -10kg ole mikään itseisarvo jonka saavutettua aukeaa paratiisi?

Rebekka (Ei varmistettu)

Itselläni kävi samoin pari vuotta sitten ja oivalsin, että täytyy tykätä itsestään sisäisesti, että jaksaa hoitaa myös ulkoisesti. Tärkeintä on lähteminen ja sen pohtiminen miltä liikkumisen jälkeen tuntuu. Tai kuten guruni sanoi: "Motivaatio kirii rinnalle". http://vuosi-elamastani.blogspot.com/

Liisi (Ei varmistettu)

Luin juuri uudesta FItistä palstasi, en ollut tunnistaa tekstistä kirjoittajaa ja tämän nyt luettuani tuli heti sellainen olo, että täähän siellä painetussa julkaisussa ois pitänyt olla!

Duussi / laplusdouce.blogspot.com (Ei varmistettu)

Jee! Ilahdun aina, kun joku löytää liikunnan riemun - ja vieläpä näin lempein ja syyllistämättömin motiivein. Riemastuttaa etenkin siksi, että itse olen tanssijana ja intohimoisena liikkujana ollut jo kuukausikaupalla tilanteessa, jossa alaselässä kipuileva välilevypullistuma estää käytännössä kaiken muun liikunnan paitsi uimisen. Tässä särkyjen kanssa hengaillessa harmittaa ihan erityisen paljon kuulla sitä "ku emmä jaksa" - kun terveet nuoret ihmiset eivät ymmärrä nauttia siitä, että pystyvät liikkumaan, hyppimään, kierimään, juoksemaan! Ei niin, että pitäisi joka päivä riehua monta tuntia, mutta että arvostaisi kroppaansa ja iloitsisi siitä, mihin kaikkeen ihmeelliseen se pystyy. Joten jee, kivoi reenei, teehän pari ponnekasta polvennostoa munkin puolesta! :)

vera (Ei varmistettu)

Tämä kirjoitus taisi juuri inspiroida minua lähtemään salille! :--) kiitti vaan

ansku (Ei varmistettu)

Oi kerro heti millä salilla käyt! En siis tule stalkkaamaan, vaan haluaisin kuulla mikä on hyvä. Kaikki tuntuu niin julmetun kalliilta. :/ Täälläkin on se tilanne, että olisi kiva saada jotain aikaan.. iän myötä on tullut siirryttyä vahvasti kausiliikkujaksi. Pitäisi oppia se kultainen keskitie, että voi samana päivänä juosta tunnin ja syödä suklaalevyn. Ei tarvitse aina hiihdellä toisessa ääripäässä. Jos on pohjimmiltaan sohvaperuna se liikkeellelähtö vaatii kyllä työtä, varsinkin jos ei tule sitä kuuluisaa hyvää jälkitunnetta. Jostain kumman syystä on silti ihanaa ostella treenivaatteita ja miettiä eri tuntivaihtoehtoja ajatuksen tasolla..

Kaisa (Ei varmistettu)

Liikkuminen -ah, mikä ikuinen ongelma. Mulla on se ongelma ettei tuo positiivisuus-ajattelukaan kestä kuin kaksi viikkoa. Maalaan, piirrän ja luen sekä roikun netissä niin paljon mieluummin kuin liikun.
Olen löytänyt siihen tosin ratkaisun. Kävelen aina mihin ikinä olenkin menossa, ja siitä kertyy päivittäin 1-2h kävelyä. Saa riittää. Lisäksi rasvaan itseni jollain ihanalla vartalovoiteella joka ilta päästä varpaisiin, ja se kannattaa tehdä alasti peilin edessä. Tarpeeksi kauan ku sitä tekee, alkaa ne selluliitit näyttää kropassa vähiten kiinnostavalta. :D

V (Ei varmistettu)

Iso kiitos ihanasta kirjoituksesta :)! Kymmenen vuoden kilpaurheilun jälkeen tuntuu yhä vaikealta katsoa salin etuosassa olevaan peiliin ryhmäliikunnassa, mutta kyllä siitä aika hyvä mieli jälkikäteen kuitenkin tulee. Kilpaileminen motivoi vuosikausia, mutta nyt kun jouduin siitä luopumaan, on välillä vaikea keksiä muita motivaattoreita kuin juurikin se itseinho... Onneksi on sentään uudet, pinkit salikengät :).

mauriina (Ei varmistettu)

pyh mikään pullero!

-A (Ei varmistettu)

Mä olen kanssa löytäny sen liikunnan, tai se oikeestaan yllätti mut jostain puskista. Tuntuu tyhmältä sanoa, että liikunnasta saa energiaa, tuntuu paremmalta, jaksaa paremmin ja blaablaablaa, kun mulle on jankutettu sitä kokoajan AEL (aikaa ennne liikuntaa).Siitä meni mun fiilikset lähtee mihinkään kun se tuntu pakolta. (nyt tulee se kohta kun mä alan kehumaan liikuntaa ja sanon että se on Se Oikea jne. jne.) Mutta kun mää aloin joulun jälkeen testaileen huvikseen kuinka kauan mää oikeesti jaksan juosta, se tuntu jälkeempäin niiiin mukavalta että mää oon jatkanu sitä ja hitaasti pidentäny lenkkiä, kuitenki sillain että jos joku ei tunnu hyvältä ni sitte vaan ei tee sitä.

Viv (Ei varmistettu)

Hyvin sanottu!
Minäkin olen pitkästä aikaa innostunut liikunnasta. Lukioikäisenä jumppasin/kävin salilla 6 kertaa viikossa mutta en ilosta vaan ulkonäön vuoksi. Olin kyllä hyväkuntoinen, mutten onnellinen (enkä laihtunut!).
Kun lähdin opiskelemaan, liikunta loppui kuin seinään elämänmuutoksen myötä. Laihduin normaalille tasolleni ja olin tyytyväinen. Jossain vaiheessa kuitenkin alkoi tuntua siltä että terveyden vuoksi olisi hyvä liikkua edes vähän. En kuitenkaan halunnut pakottaa itseäni mihinkään, joten aloitin tanssilla, koska se on tosi kivaa. Kahden vuoden tanssimisen jälkeen olen vihdoin valmis liikkumaan muillakin tavoilla: lenkkeilemään, harjoittamaan lihaskuntoa jne. Ja se on kivaa! Munkin tapauksessa motivaation täytyy tulla sisältä ja itsensä pakottamisella ei oo hyviä seurauksia.
"Jos joinain päivinä ei huvittaisi, kysyn itseltäni, tekeekö minut tyytyväisemmäksi kotiin jääminen vai salille lähteminen. Jos rehellinen vastaus on kotiin jääminen, se on ihan ok. Sitten jään, ...

Viv (Ei varmistettu)

Oho, loppu tippui pois. Piti siis vaan vielä kommentoimani, että olipas hyvin sanottu, ja taidan ottaa itsekin tuon konstin käyttöön.

Niksu (Ei varmistettu)

Ihana asenne, kiitos :)

Oo (Ei varmistettu)

Kiitos tästä! Tuli oikein hyvä mieli :)

a (Ei varmistettu)

Naulan kantaan tai jokin muu sopiva sanonta tähän kohtaan! Löysin itsestäni liikkujan, kun huomasin innostuneeni (rakastuneeni) juoksuun, vain siitä syystä että huomaan kehittyväni siinä koko ajan. Minua motivoi mielettömästi se tunne, kun jaksan taas pidempään, kovemmin ja nopeammin.
Olen entinen laihduttaja/syömishäiriöinen/itsekriittisyyden ilmentymä, joten tämä liikunan ilon löytäminen on jotain todella suurta!

Ja itsekin vannoin, etten enää ryhdy millekään kuureille. Syön terveellisesti, nautin juoksusta ja herkuttelen viikonloppuisin hyvällä omallatunnolla.

Leea (Ei varmistettu)

Muotoilit aika hyvin sanoiksi sen, mitä olen pyöritellyt syksyn. Aloitin syksyllä säännöllisen liikunnan ekaa kertaa elämässäni ja saan siitä ILOA. En tee sitä siksi, että olisin hoikempi/kiinteämpi/pääsisin syyllisyydestä kun söin taas liikaa - vaan siksi että tuntuu paremmalta. Jaksan enemmän. Olen vahvempi. Tunnen mun hauiksen. Uskomatonta ja ihanaa!

Maria (Ei varmistettu)

Loistavaa Eeva, jälleen kerran :)

Jenna (Ei varmistettu)

voi ei ku hauskaa! Itse luen juuri "Run fat bitch run"-nimistä "treeniopasta", jossa sanotaan, että kun löytää oman sisäisen bitchinsä niin pitää pitää siitä kiinni, jotta saisi motivoitua ittensä kun ei jaksais lähteä juoksemaan. Mm. "the immortal mantra: you're a fat bitch" kannattaa hokea peilille, jotta saisi mahdollisimman paljon inspistä lähteä salille. Allekirjoitan ehkä ennemmin sun tapasi :)

Mirja (Ei varmistettu)

Hitsi vieköön, sait minut itkemään! Ja ajattelemaan sitä että tämäkin tyhmä, läski, laiska ja saamaton nainen saa vielä joskus oivalluksen siitä ettei se liikunta ole niin kamalaa... Annoit minulle siis toivoa, kiitos! :)

iiz (Ei varmistettu)

Alkoi kiinnostaa ihan käytännön kysymys. Miten järjestät liikuntarutiinit useassa kaupungissa? Onko sulla siis myös monta kotisalia, monta korttia vai harrastatko eri lajeja eri paikoissa?

Mimmi (Ei varmistettu)

..ja tätä lukiessani kuuntelen Adelen Someone like you:ta ;D. Se on kuitenkin tällä kertaa oodi sinunkaltaiselle kirjoittajalle! Kiitos.

Veebee (Ei varmistettu)

Nyt alkoi heti kiinnostamaan, että mitkä tunnit ovat sun lemppareita? :) Ja paljonko käyt?

Laura (Ei varmistettu)

Ihana teksti Eeva, taas! Kiitos! Ja täytyy sanoa että mun silmään et ole pullero vaan kaunis nainen. Ja hienoa että liikunta maistuu :)

Kommentoi