Milloin syöminen on elämästä nauttimista, milloin jotain ihan muuta?

Ladataan...

Olen ollut nyt kuukauden (!) kesäflunssassa, joten hyvin alkaneet  treenailut ovat jääneet kokonaan. Painoasiat tulivat sen sijaan mieleeni, kun lueskelin Sanumarian kirjoitusta ja sen herättämää keskustelua.

Kun mainitsin joskus siitä, että meikästä on tullut aika hevi tyyppi, usea ihminen kommentoi höpsis, kilot kertoo vaan siitä, että olet nauttinut elämästä!

Jäin miettimään tätä. Milloin syöminen on elämästä nauttimista ja milloin jotain ihan muuta? Ja miksi nykyajan fiksulle naiselle on niin tyypillistä perustella ylenmääräistä syömistä jonkinlaisena emansipaationa?

Se, että syö croissantin kahvin kanssa, on elämästä nauttimista. Se, että ostaa niitä neljä ja syö ne kaikki yksin, on surullista.

Se, että ei tunne syyllisyyttä syödessään herkkuja, on elämästä nauttimista. Se, että syö toistuvasti keksipaketin yhdeltä istumalta tai ahmaisee kokonaisen suklaalevyn viidessä minuutissa kertoo siitä, että jokin on pielessä.

(Saatan olla väärässä, mutta uskoisin, että täysin itsensä, elämänsä ja ruuan kanssa sujut oleva ihminen ei tunne tarvetta ahmia.)

Minusta on fantastista, että naisille suunnatussa mediassa (siis ainakin Suomessa) on nykyään herätty siihen, miten vaarallista ja tympeää on olla jatkuvasti tuputtamassa laihdutusvinkkejä. Samalla se on kuitenkin johtanut jännään ilmiöön: laihdutuksesta ja painoasioista on tullut tabuja.

Kun puhun asiasta ystävieni ja kollegoideni kanssa - jotka ovat kaikki fiksuja naisia - ei ole ollenkaan tavatonta kuulla lausetta siis tiiänhän mä, että mun pitäis olla tyytyväinen itseeni just tämmösenä, eikä sais haluta laihtua, mutta... Tai no, vielä useammin halu laihtua naamioidaan terveyskuuriksi.

Tuntuu, että joudun usein selittelemään ja puolustelemaan sitä, etten ota jälkiruokaa tai miljoonatta lasia skumppaa. Ikään kuin se, että haluan laihtua jokusen kilon tarkoittaisi sitä, että vihaan itseäni. Tavallaan ymmärrän tämän, koska on surullista ja turhauttavaa, miten niin moni täysin normaalipainoinen ja hoikka nainen on koko elämänsä laihdutuskuureilla eikä koskaan osaa olla tyytyväinen itseensä. Minulla sen sijaan on ihan oikeaa ylipainoa. Ei merkittävästi, mutta kuitenkin. Silti tunnen itseni petturiksi, koska olen laihiksella. Monessa seurassa sitä ei uskalla edes lausua ääneen.

Onko body acceptance johtanut siihen, että olemme tulleet sokeiksi sille, mikä on kohtuullista ja tervettä, koska kaikki on ihan okei? On ihan okei vetäistä itsensä ähkyyn joka aterialla, koska hei, ei kaikkien tarvitse olla supermalleja?

Kaikkien ei tarvitse olla supermalleja, mutta kenenkään ei myöskään tarvitse syödä määräänsä enempää. Miksi kahviloissa pullat ovat nykyään pään kokoisia? Onko elämästä nauttimista syödä pään kokoinen pulla? Onko kärsimystä, jos syö vain nyrkin kokoisen?

Tiedän, että omat liikakiloni johtuvat siitä, että viimeiset kaksi vuotta ovat olleet todella rankat. (Tai siis, tarkalleen ottaen ne johtuvat tietysti liiallisesta syömisestä.) Aloin ladata ruualle ominaisuuksia, joita sillä ei ole. Irtokarkit eivät voi ratkaista stressiäni. Sipsit eivät muutu ihmisiksi, joita minulla on ikävä, eikä toinen lautasellinen lasagnea ratkaise ongelmiani. Lihomiseni ei siis suinkaan johtunut siitä, että olisin nauttinut elämästä, vaan nimenomaan siitä, että en nauttinut elämästä.

Jos paino putoaa tai nousee radikaalisti lyhyen ajan sisällä, se kertoo yleensä jostain. Minusta olisi tärkeää selvittää, mikä se jokin on, eikä vain turruttaa itseään ajatuksella siitä, että kaikkihan me olemme hyviä kaiken kokoisina, joten ehkäpäs syön tästä vielä tämän toisenkin sipsipussin. Ylensyömisen taustalla kun on usein oikeasti isoja ja vaikeita asioita - tai sitten jotain hyvin arkista, kuten stressi. 

Kannatan ehdottomasti body acceptance -ajattelutapaa. Minusta jokaisella on oikeus tuntea itsensä kauniiksi. Olen myös sitä mieltä, että median kauneusihanne on pitkälti epärealistinen ja ajaa monet täysin terveetkin naiset vihaamaan kehoaan. Silti meidän kannattaisi tämän hyväksynnänkin keskellä kuunnella kehoamme ja tuntemuksiamme ja olla rehellisiä sen suhteen, onko ruokailutottumuksissamme tai suhtautumisessamme ruokaan kenties jotain pielessä. Vaikka tykkäisi itsestään minkä kokoisena tahansa, olisiko silti aiheellista miettiä, miksi ei lopeta irtokarkkien syömistä ennen kuin oksettaa?

Minusta tärkeintä olisi ymmärtää, millaiset tavoitteet ovat realistisia. On ihan turha vihata itseään, koska ei näytä Gisele Bündchenilta - fakta on se, että suurimmalle osalle maailman ihmisistä se on mahdotonta. Ehkä tärkeintä olisi miettiä, mikä on itselle se aito hyvän olon paino. Se ei välttämättä ole se paino, jossa oli 18-vuotiaana eikä se, jossa haluaisi ideaalimaailmassa olla.  Mutta se ei välttämättä myöskään ole se paino, jossa on nyt. Jos tavoite on realistinen, terve ja johtaa aidosti hyvään oloon sekä henkisesti että fyysisesti, en näe syytä sille, miksei siihen tavoitteeseen saisi pyrkiä. 

Lopuksi mainittakoon vielä, että totta kai taulukoiden mukaan ylipainoinenkin voi olla täysin terve, hyväkuntoinen ja tyytyväinen itseensä. Minä en ole näistä mitään. Miksi sen sanominen ääneen tuntuu siltä kuin pettäisi kaikki maailman älykkäät naiset?

 

Share
Ladataan...

Kommentit

sanumaria

Ihana Eeva, pistit niin oikeiksi sanoiksi sen mitä itse (hyvinkin lyhytsanaisesti ja kärkkäästi) yritin sanoa. Monasti kun sanot että "en mä ota pullaa, laihdutan" tulee takaisin se "no mutta nauti vähän" tai "eihän sun tarvi". Ei se ole kirosana pudottaa painoa, jos se itsestä tuntuu oikealta asialta. Jos tästä jätetään ne ääripäät pois (sairalloisen laihduuden/lihavuuden tavoittelu), niin on ihan täysin fine ottaa pienempi pulla. Tai jättää se pulla ottamatta. Jos se on se mitä itse haluaa tehdä. 

Itsensä voi hyväksyä, itsestään voi olla ylpeä, ja silti haluta pudottaa sen kilon tai pari, joka on vyötärölle kertynyt.  

Eeva Kolu

Sanumaria - just näin. Jotenkin tämä painoasia on muuttunut nurinkuriseksi sillä tavalla, että vaikka kaikkialla yritetään sanoa, että painolla ei ole väliä, niin kuitenkin sillä näyttää olevan hirveästi väliä siinä vaiheessa, kun joku haluaa laihtua. Että jos ei ole tyytyväinen painoonsa, se on heti itsevihaa. Vaikka ihminen on oikeasti niin paljon muutakin kuin se paino, ja elämässäkin on niin paljon muuta! Paino on vain yksi osa ihmistä, ja se, että ei ole siihen täysin tyytyväinen, ei tarkoita sitä, ettei voisi olla tyytyväinen muihin asioihin itsessään. Ja elämästä voi tosiaan nauttia jopa enemmän, jos ottaa yhden pullan eikä kolmea. Jotenkin se kohtuusajattelu on tässäkin unohtunut. 

Lotta_27_ (Ei varmistettu)

Hei Eeva. En ole koskaan kommentoinut blogiasi, mutta lukenut jo jonkin aikaa. Haluan sanoa, että osaat pukea sanoiksi niin paljon, mitä kukaan muu ei osaa. Rakastan blogiasi, sen elämänasennetta ja sinua! (saako ventovieraalle sanoa että rakastan sinua?) Tämä "en ota tänään pullaa" -juttu oli loistava! Välillä itsekin, jos olen viime aikoina herkutellut, tekee mieli olla ottamatta sitä pullaa, ja aina saa kommentin "no mut ei yks pulla lihota". Mutta eipäs laihdutakaan, vastaan. Sain juuri vauvan, ja olen löysemmässä kunnossa kuin normaalisti, joten hinku entisiin mittoihin on kova. Yritän itsekin päästä pian urheilurutiineihin, terveelliseen syömiseen ja ainakin osittaiseen pullattomuuteen:) Kaikkea hyvää sinulle, muutaman kilon laihtumistavoitteelle ja remonttiprojektiin!

Venla* (Ei varmistettu)

Vuosi sitten olin juuri ylittänyt lievän ylipainon rajan. Päätin ottaa ruokailutottumukseni syyniin. Eräs havaintoni oli se, että minun maailmassani herkulla oli kaksi määritelmää: se on ruoka, joka 1) on epäterveellinen ja 2) jota syödään paljon, siis ähkyyn ja pahaan oloon asti. Lisäksi luulin olevani totaalisen riippuvainen karkista.

Minun kohdallani ongelman ratkaisu ei ollut se, että olisin muuttanut suhdettani herkkuihin. Sen sijaan minun oli opeteltava syömään kunnon ruokaa. Aiemmin normaali ruokavalioni koostui melkein pelkästään herkuista, ja laihdutusvaiheessa jostain käsittämättömästä syystä karsin melkein kaikki loputkin normaalin ruoan rippeet ja sitten palkitsin itseni herkuilla. Aloin ajatella, että koska rakastan itseäni ja rakastan kroppaani, minun on annettava kropalleni kunnon polttoainetta. En noudata mitään erikoista dieettiä, vaan syön ihan tavallista ruokaa. Paljon kasviksia, vilja pääosin kokojyväsellaista, riittävästi proteiinia ja (hyvää) rasvaa. En pakota itseäni syömään sellaista, mistä en pidä, vaan pyrin siihen, että meillä on joka päivä ruokaa, joka sekä maistuu hyvältä että on kohtuullisen terveellistä. Jos ja kun tekee mieli jotain epäterveellisempää, syön sen - mutta muistan syödä sen nauttien. Nyt tavoittelen makunautintoa, en ähkyä. Karkkiriippuvuus on kadonnut - itse asiassa olen nyt tajunnut, ettei se ollutkaan riippuvuutta: se oli ihan rehellistä nälkää. Kadonnut on myös 10 kiloa ja useita eri terveysongelmia - vaikka olin painoindeksin mukaan vain lievästi ylipainoinen!

Vuodatukseni pointti: Minusta elämästä nauttiminen on sitä, että itsellä on kokonaisvaltaisesti hyvä olo. Fyysinen hyvä olo ainakin minun kohdallani edellyttää sitä, että suurin osa kroppani polttoaineesta on laadullisesti hyvää ja että sen määrä pysyy kohtuudessa. Epäterveelliset herkut kuuluvat elämään, mutta jos haluaa nauttia elämästä, niiden syömisen pitäisi olla oikeasti harkittu nautinto ilman pahaa oloa ja syyllisyyttä.

SOR

Puhut niiiiiiin asiaa! Et vois olla enempää asian ytimessä ja tämän paremmin ei voisi ilmaista sitä mitä minä mietin koko aihealueesta. Minulle vieläpä erittäin tärkeästä aihealueesta jota en silti saa sitä kuvailtua sanoiksi. Kiitos ja onneksi olkoon, kun kirjoitit niin hienosti ja osuvasti! :) 

Vierailija (Ei varmistettu)

Tykkään yleensä paljon sun teksteistä, tääkin oli täyttä asiaa, mutta oikeastaan aika suuri klisee koko teksti. Vanhoja ajatuksia, jota pyöritellään päivästä ja viikoista toiseen. Ei toki tee huonommaksi sinun oivallustasi, mutta tää nyt oli jotain, jonka jopa minä olisin voinut paperille suoltaa. :)
Anteeksi avautuminen, tuntuu vaan että lily on täyttynyt laihdutus- ja mammapostauksista. Milloin taistellaan menneisyyden haamuja vastaan, millon suurta ylipainoa, ja milloin järkiperäisesti niitä kiloja, jotka ovat huonon syömisen seurauksena vaan kertyneet.

Totta puhut kyllä, itsekin pauhasin vähän aikaa sitten poikaystävälleni, kuinka se on niin ärsyttävää, että paljon syömisestä ja ylipainoisuudesta on tullut feministinen kannanotto. Kaikkea kohtuudella, mutta mieluiten ei niitä liikakiloja!

sanumaria

Ihmiset puhuvat lilyssä asioista, jotka elämäänsä koskettavat. Ja on täällä muutakin, just löysin aamulla blogin joka kertoo inttitytöstä :)

Magenta

Ihana kirjoitus <3

Juurikin tuo, että laihduttaminen ei aina tosiaankaan ole huolestuttavan tasoista itsevihaa, vaan saattaa olla henkilön oma tervejärkinen päätös. On myös hullunkurista, että nykyään painoa yritetään pudottaa erilaisilla nimenomaan terveyskuureiksi kutsutuilla dieeteilla. Itse en koe terveelliseksi syödä kolmea viikkoa valmispussikeittoja!

Yhdyn myös Venla*:n mielipiteeseen siitä, että normaali ja monipuolinen arkiruoka on hyvä tapa pudottaa painoa. Tietenkään unohtamatta liikuntaa (en kuitenkaan tarkoita, että pitäisi ruveta treenailemaan kuten kilpaurheilija). Mielekäs liikunta ja siinä kehittyminen tuo myös mielihyvää, jota on aikaisemmin mahdollisesti yritetty hakea (siinä todellakaan onnistumatta) siitä puolen kilon karkkipussista!

Vierailija (Ei varmistettu)

Niinpä, ja koska oman palstan pitäminen on niin ihanaa, myös järkyttävä määrä ö-luokan blogeja, joissa selostetaan kuinka "tänään söin aamiaiseksi puuroa, en yleensä koskaan syö puuroa, ja jaksoin vielä koko lautasenkin, vaikka yleensä syön paljon vähemmän".

Jos kommentoijilta, myös palstojen pitäjiltä toivoisi joskus itsekritiikkiä, eikä vaan ajattelua että "minun elämäni on niin hemmetin mielenkiintoista, että kaikki lukee tätä ihastellen".

Anteeksi Eeva, tämä kommentti ei kyllä kuulunut tähän postaukseen, mutta vaan tuota sanumarian kommenttia kommentoidakseni.

Eeva Kolu

 

Hei kiitos kaikille kommenteista, niitähän oli ehtinyt tulla hurja määrä sillä välin kun selkäni käänsin! 

Mitä nyt tulee tähän loppuunkulutetut aiheet -keskusteluun, niin näiden aiheiden suosio Lilyssä kertoo tietysti vain siitä, että moni painii samojen asioiden kanssa. Sehän on oikeastaan tosi lohdullista :) Voi olla, että tämä on jollekulle ikivanha juttu, mutta itse olen ekaa kertaa laihiksella joten asia on minulle ajankohtainen ja uusi ja herättää siksi paljonkin jos jonkinmoista mietettä. Uskon, että monille teistä lukijoistakin. Ja aika hiljaistahan näillä palstoilla olisi, jos joka kerta pitäisi olla jokin maailmaamullistavan omaperäinen ajatus :) 

Grace (Ei varmistettu)

Suurin osa maailman kirjoituksistahan on jo ainakin kerran muodossa tai toisessa kirjoitettu... Ja lienee syynsä siihen, miksi tietyt asiat pyörivät ihmisten mielessä sukupolvesta toiseen ja he pukevat ne sanoiksi. Blogit antavat tähän tietysti aivan uuden ulottuvuuden, mutta jos jotakuta ei jonkun kaurapuuron täyttämä arki kiinnosta, on hyvin helppoa olla lukematta. Valinnanvaraa löytyy, ja miten joku voi päättää, että toisen kertomus omasta arjestaan on ö-luokkaa? Tuskinpa kukaan kirjoittajista niin pahasta minäkuvan vääristymästä kärsii, että kuvittelee olevansa maailman mielenkiintoisin ihminen. Niin blogien lukijoita kuin kirjoittajiakin kiinnostavat hyvin erilaiset asiat ja he huomioivat arjessa hyvin erilaisia sävyjä.

Hyvä kirjoitus, Eeva, ja mielestäni aina yhtä ajankohtaisesta aiheesta. Puit hyvin sanoiksi niitä ristiriitaisia ajatuksia, joita kehonkuvaan usein liittyy. Itse en ole vuosikausiin omistanut vaakaa - lähden siitä, että jos mahtuu mallista riippuen kokoihin 36 ja 38, niin ei ole mitään hätää. Pääosin olen tyytyväinen ja viihdyn omassa kropassani. Silti välillä huomaan ajattelevani, että voisin olla toisenlainen, hoikempi ja kiinteämpi jostakin kohdasta. Tai huomaan korvapuusteja leipoessani toruvani itseäni, että tätä ei pitäisi tehdä. Samaan aikaan järki sanoo, että ei ole mitään järkeä suhtautua itseensä sillä tavoin.

Magenta

Pakko kommentoida Vierailijaa.

Ymmärrän lähes täysin mitä tarkoitat! Itseäni ketuttaa äärettömästi erilaiset muotiblogit, jossa esitellään törkykalliita merkkivaatteita, jotka saattavat näyttää isoäitini revenneeltä huivilta, joka sitten on parsittu kivaksi tunikaksi, arhg. Sitten siemaillaan skumppaa kavereiden kanssa ja ihastellaan niitä älyttömän trendikkäitä roiteja.

Muotiblogit eivät vain ole minun juttuni, mutta olenkin huomannut, että eipähän minun ole niitä pakko seurata! Ja toisinaan niistä ärsyttävimmistäkin muotiblogeista löytyy itseänikin ihastuttavia asioita :)

AnniAnttonen
Nordic Skin

Ihana postaus ja oon miettiny itte tota asiaa paljon viime aikonia! Itse olen aina ollut urheilullinen ja hoikka mutta viime vuoden aikana paino on noussut. En edelleenkään ole ylipainoinen mutta haluaisin syödä sen verran terveellisesti, että mahtuisin vielä viime syksynä ostamiin housuihini. Tarkotus ei ole siis laihtua radikaalisti vaan päästä vuoden takaiseen painooni. Siksi ärsyttää, kun ihmisille sanoo että "ei kiitos, en ota sipsiä, koska yritän hallita painoani" ja kommenttina tulee että "eihän sun tarvii kun sä oot jo hoikka". Niinpä niin, en ole ylipainoinen mutta haluaisin taas tuntea itseni omaksi itsekseni taas. Mielestäni siinäkin on ero, haluaako ylläpitää linjojaan vai laihduttaako.

Vierailija (Ei varmistettu)

Itse olen aina luullut, että hoikka/normaali ulkonäkö ja kohtuullinen BMI ovat suhteellisen hyviä terveyden mittareita. Puoli vuotta sitten kävin kuntotestissä, jossa kuitenkin ilmeni melko epäterveellinen rasvaprosentti. Eli se rasva ei pahemmin näy päällepäin, mutta sitä pehmeää massaa löytyy kuitenkin vaikka kuinka paljon. Sisäelinten ympärille kerääntynyt rasva taitaakin olla pahin riski terveyden kannalta. Tein tästä omat johtopäätökset ja aloitin treenaamisen. Mielestäni ei siis pidä vain tuijottaa kiloja tai miettiä ulkonäköään vaan ottaa huomioon myös muut asiat, kuten yleinen jaksaminen, ruoan laatu, fyysisen aktiivisuuden määrä, peruskestävyys jne jne.

Hwei (Ei varmistettu)

Itse myönnän olevani useinkin se henkilö, joka toteaa toiselle, että "ota vain pulla, ei se lihota tai eihän yksi jätski vielä mitään pahaa tee". Miksi näin, vaikka tiedän sen olevan tyhmää ja turhaakin. Miksi en voisi kannustaa kaveriani päätöksessään vähentää herkuttelua ja sitä myötä myös painoaan. Totesin, että se johtuu siitä, että itse en pysty sellaiseen päätökseen.

Olen siis katelliinen ystävälleni, joka on päättänyt tsempata ja karsia herkuttuja. Yritän siis houkutella hänet takaisin sille pimeälle puolelle, jossa itse olen ja syön herkkuja ja ehkä samaan aikaan poden siitä huonoa omaatuntoa.

Olenkin siis hyvin paljon samaa mieltä, että nykypäivän ruokailutottumuksissa on jotain vikaa, jos syömisen jälkeen tulee morkkis ja joutuu ihmettelemään, mitä tuli taas tehtyä. Mutta kuka osaisi kertoa, mistä tämä kaikki johtuu? Johtuuko se siitä, että meidän on ylipäänsä mahdollista ostaa ja syödä herkkuja? Meillä on siihen varaa ja kaupat ja kahvilat ovat pullollaan niitä päänkokoisia korvapuusteja. Vai tuleeko huono omatunto siitä, että omaa kroppaa verrataan niihin ihmisiin, jotka tekevät työtään hoikilla vartaloillaan ja sen takia pitävät itsensä kurissa ja kuosissa. Ehkäpä jotkut viisaat ihmiset alkavat tutkia seuraavaksi, miksi ihmiset syövät enemmän kuin heidän olisi tarpeellista ja miksi ne neljä croissanttia maistuvat niin hyviltä, mutta tuntuvat niin pahoilta jälkeen päin.

veeerfgdbfg (Ei varmistettu)

tämä oli mielenkiintoista ja osuvaa luettavaa, vaikka en näekään pään kokoisessa pullassa mitään vikaa! toisaalta nyrkin kokoinenkin on toisinaan ihan ok.

pulla (Ei varmistettu)

Huomaan itse, että nyt kun olen ollut erossa miehestäni, oikeutan sillä itselleni vaikka mitä kaupan pikkuherkkuostoksia, ku on niiiiin kurjaa olla yksin, niin saahan sitä "vähän" syödäkin...

Toisaalta olen kyllä vähän ylpeä itsestäni, että olen raskaana ja vielä lähtöpainossani. Se tosin oli vähän liian korkea noin ennestään, että hyvä näin. Tiedän tärkeimmän syyn painonnousulleni, se on auto. Vaikka hyötyliikkuisi osan matkoista, se on aina paljon vähemmän kuin se ettei ollut autoa ja joka paikkaan piti mennä lihasvoimalla (kauppaankin on matkaa - tulee lähdettyä aina vasta silloin kuin on kiljuva nälkä ja silloin ei jaksa enää kävellä yms.) No nyt on vauva tulossa ja autosta luopuminen on vielä vaikeampaa kuin aiemmin.

T: nainen joka osti tänään kolme korvapuustia (yksi tänään, yksi huomenna, yksi isälle)

Eeva Kolu

Kiitos kaikille taas kommenteista!

Haluan vielä erikseen kiittää Hweitä mahtavasta rehellisyydestä, harvalla olisi paitsi itsereflektiokykyä hiffata tuo niin vieläpä pokkaa myöntää se! Olen usein huomannut, että tämä sama show alkaa silloin, jos porukassa joku ei halua juoda alkoholia ("no ota nyt, ota ota, ota ees yks") ja miettinyt, että voisiko siinä olla takana jotain samanlaista: tipaton tyyppi koetaan uhkana, koska sen ajatellaan jollain tavalla tuomitsevan omaa alkoholinkäyttöä (tai varmasti harvinaisemmissa tapauksissa toisen tipattomuus pistää miettimään sitä, olisiko itselläkin syytä vähentää. Ja on helpompi kiskoa se toinenkin takaisin mukaan kuin myöntää, että omassa elämässä saattaisi olla jotain fiksattavaa).

Ehkä siis näissä laihis/pullajutuissa voi olla sama juttu: tuntuu kiusalliselta olla itse se, joka syö, kun toinen osaa kieltäytyä.

Tässä taas on taustalla ajatus siitä, että olisi jotenkin ylevämpää osata kieltäytyä kuin syödä - mikä taas on pinnalla kääntynyt juuri päinvastaiseksi: se, joka syö, onkin elämästä nauttija ja kieltäytyjä taas on ankea itsevihaaja. Eikös ole ihmeellinen noidankehä!

Voi kunpa me kaikki vaan oppisimme terveen ja fiksun, mutta nautinnollisen suhtautumisen ruokaan. 

Ja mitä tulee tuohon syyllisyyteen - uskon, että se johtuu molemmista Hwein mainitsemista syistä. Luulen, että kenenkään ei ole hyvä elää liiallisessa yltäkylläisyydessä ja ihminen jollain tavalla (tiedostamattaankin) pyrkii tasapainoon. Ehkä siksi överiksi menneestä syömisestä tulee samalla tavalla morkkis kuin vaikka krapulassakin - silloinkin tietää, että tuli otettua vähän liikaa ja että tää ei nyt välttämättä ollutkaan mulle hyväksi. Sama koskee vaikka shoppailua tai rahankäyttöäkin. Tietysti on myös niitä tyyppejä, jotka tuntevat syyllisyyttä jokaisesta "epäterveellisestä" suupalasta, ehkä siinä on sitten enemmän kyse tuosta ulkonäkövertailusta.

 

Reettam (Ei varmistettu)

Eeva &lt;3

Vierailija (Ei varmistettu)

Ahdistavinta tässä on se, että miksi ihmeessä aina pitää puuttua toisten ihmisten syömisiin tai syömättä jättämisiin. Vaikka lehdissä lukisi mitä, niin se on jokaisen ihan oma asia haluaako syödä vai ei .Miksi suurimmalle osalle ihmisistä se on niin käsittämättömän vaikea asia :/.
Toisaalta myös ärsyttää sellainen, että on enemmän ok huomauttaa ylipainoiselle kuin hoikemmalle ihmiselle hänen ruokailutottumuksistaan. Terveiden elämäntapojen pitää lähteä ihmisestä itsestä, eikä siihen muiden huomauttelut (siis huom, KANNUSTUS on eri asia!!) auta millään lailla.

Elina/chocochili.net (Ei varmistettu)

Mainio kirjoitus, ei muuta lisättävää! :)

gatri (Ei varmistettu)

Tätä ei paljon paremmin enää voisi sanoa.

Martta* (Ei varmistettu)

Ystavani asuu Ranskassa ja han kertoi, etta siella on tavallista puhua laihdutuksesta avoimesti, vaikka kyseessa olisi vain parin kilon pudotus. Linjoistaan huolehtivat myos miehet. Avoin ilmapiiri on kannustava ja onnistumisen mahdollisuus suurempi, silla jos tuttavakin hyvaksyy kevennyksen siita tulee todellisempaa. Suomessa ylipaino on hyvin yleista, joten pitaa tietenkin olla hienotunteinen, mutta vaikka ei rakasta makkaraansa, ei se tarkoita, etta toisen makkara kuvottaisi. Mina en rakasta makkaraani ja aion paasta eroon siita, muut pitakoot omansa.

Kiitos blogistasi, se on tarkea minulle. Ja onnea laihdutukseen, se on luonnollista ja erittain mahdollista. Onnistumisesi on taattu!

Vierailija (Ei varmistettu)

Tiedän tämän tunteen niin hyvin! Olen viimeisen vuoden aikana lihonut yhtäkkiä 10 kiloa, enkä tunne oloani hyväksi enkä sinuiksi itseni kanssa. Raivostuttavinta on juuri lähimpien ihmisten suhtautuminen asiaan: avomies pitää ajatuksiani itseinhona ja toitottaa, että olen kaunis ja paineeni asian suhteen ovat kohonneet muiden joskus ilkeiltäkin tuntuvien huomioiden vuoksi. Tiedän, ettei kukaan tarkoita pahaa, mutta lisäpaineet eivät auta. En sitten tiedä, miten tästä oravanpyörästä pääsisi ylös, sillä oma päänikin huutaa minulle, että kyllä sä nyt voit nauttia, kun oli niin raskas päivä töissäkin, huoh. :D

Vierailijatar (Ei varmistettu)

Tosi kolahtava kirjoitus ja olet Eeva ihan oikeassa siinä, että tuollanen "ota ees yks, älä nyt pilaa muiden iltaa olemalla noin tylsä" on juuri sitä, että sitä hokeva ihminen hakee hyväksyntää omalle käytökselleen - siis liialliselle juomiselle tai herkuttelemiselle. Onhan se nyt jotenkin omia kasvoja uhkaavaa, jos joku kyseenalaistaa oman toiminnan tekemällä tilanteessa ihan erilaisia valintoja. Kavereiden kanssa tapaamiseen liittyy usein alkoholi tai ruoka ja sitten kun halutaan "pitää hauskaa", niitä pitää nauttia paljon. Ja se joka ei niin tee, pilaa muka muiden fiiliksen. Onko tuo tuollainen sitten jonkun mielestä sitä elämästä nauttimista...

Hiirimieli (Ei varmistettu)

Jos minulla on kurja olo, niin lohdutan itseäni syömällä. Nykyään kun tiedostan tämän piirteen, olen pikku hiljaa oppinut syömään vähän terveellisemmin. Lohduttavaa että muilla on sama ongelma. Kivaa myös, että tämmöisistäkin tabuista kirjoitellaan, vaikka ne ei kaikille tarpeeseen tulekkaan. Ainakin minua tämä teksti kuitenkin taas tsemppasi jatkamaan hyväksi havaitulla reitillä. :)

Anne T. (Ei varmistettu)

"Miksi kahviloissa pullat ovat nykyään pään kokoisia? Onko elämästä nauttimista syödä pään kokoinen pulla? Onko kärsimystä, jos syö vain nyrkin kokoisen?"

Tämä oli nerokasta, NEROKASTA!! Nerokasta! Mahtavaa! Laitan lausahduksen vessanpeiliin ja loppuun tietenkin - Eeva Kolu.

Kiitos!

vaiva (Ei varmistettu)

Kyllä kyllä kyllä! On jokseenkin raivostuttavaa, että urheilun vastikään uudelleen aloittaneena ja toivomuksena kiinteytyä ja pudottaa mahdollisesti painoakin hieman kun ystäviltä tulee vastaan kommentteja kuten: Mitä sä oikein mietit? Eihän sun tarvi! Ethän sä ole edes lihava!

Joo, mun vartalo on ihan okei tällaisenaan, mutta jos aidosti haluan vähän laihtua niin eihän se mikään rikos ole. Turhauttavan kaksinaismoralistista ettei nykyään saa olla lihava, laiha tai laihduttaa.

Sennu 51 vuotta (Ei varmistettu)

Kiitos, Eeva, fiksusta kirjoituksesta. Arvostan rehellistä otettasi ja ihailen myös sitä miten kauniista jaksat vastata typeriinkin kommentteihin. Itse kunkin elopaino ei ole maailman tärkein asia, mutta se on iso asia oman hyvinvoinnin kannalta. Meistä naisista hyvin pieni osa (promillen luokkaa) pysyy luonnostaan nuoruutensa painoluokassa tai jopa hoikistuu siitä (tunnen omassa tuttavapiirissäni kaksi tällaista ihmistä). Me muut lihomme, yleensä huomaamattamme, hiukan vuosi vuodelta. On erittäin vaikeaa pudottaa painoa järkevästi, jos liikakiloja on kertynyt paljon. Tästäkin syystä on hyvä ryhdistäytyä hyvissä ajoin ja puuttua tilanteeseen. Meistä jokaisella on oma "ihannepaino" jossa olo tuntuu hyvältä. Kun se ylitetään, olo tuntuu kurjalta. Toivottavasti onnistut painonpudotuksessa. Kokemuksesta sanon, että laihduttaminen on kesällä paljon helpompaa kuin talvella, koska elimistö ei vinkua lisää ravintoa lämmön ylläpitämiseen :) Ja kaikkein helpoiten laihtuu kun innostuu jostakin projektistaan niin ettei edes ehdi syömään!

Martha

Kivempaahan se sillä tavalla on, että saa kaverinkin vedettyä mukaan samaan alhoon, missä itse rypee. Ollaan yhdessä huonoja, sillä tavalla on kai helpompaa elää itsensäkin kanssa. Surullista.

Olen itse toipumassa masennuksesta, talvella elo meni siihen pisteeseen että elämä lakkasi maistumasta ja samalla myös ruoka. Saatoin porskuttaa päivän parilla voikkarilla, ei hyvä juttu ollenkaan. Nyt kun alan pikkuhiljaa parantua, olen nauttinut täysin siemauksin siitä, että ruoka maistuu taas. Ja kyllä, syönyt myös niitä päänkokoisia pullia ihan siitä ilosta että voin tehdä niin tuntematta minkäänlaista syyllisyyttä yhtään mistään. Lanteilla hyllyy muutama ylimääräinen makkara joiden tiedän siitä kyllä sulavan, kunhan syksy ja säännöllisempi elämä koittaa. Eli omalla kohdalla ylensyöminen on nimenomaan ollut sitä elämästä nauttimista ja seuraava askel onkin sitten se kohtuuden opettelu. :)

Kiitos Eeva ihanasta blogista, olet valo.

Vierailija (Ei varmistettu)

Ihanaa!

Olen itse ihan normaali painoinen. Mutta varmastikkin juuri siitä syystä, että vältän niitä päänkokosia pullia. On todella kiusallista kun asiaa joutuu aina jotenkin perustella. Sama koskee alkoholista ja lihasta kieltäytymistä. Luulisi että näinä raakaruoka intoilu aikoina ei tarvisi selitellä, mutta aina saa syyttävän sormen naamalleen.

Myös hoikka ihminen voi syödä liikaa, ja potea ähkyä. Maha turpoaa. Ei ole kiva olla. Ja jos siitä menee valittamaan, saa aikaan hirveän haloon. Kuinka sinä laiha ihminen kehtaat, etkö yhtään mieti miltä se lihavista tuntuu. No sitähän minä juuri tässä, että tältä varmaan.

Muistetaan pysyä keskitiellä.

Sannuli (Ei varmistettu)

Ihana juttu, eikä yhtään loppuunkulutettu. Itse olen kolmatta viikkoa herkkulakossa ja se tuntuu olevan meillä töissä monella suurikin kynnyskysymys. Painan 61kg ja olen koko aikuisikäni painanut 57-58kg. Olen ollut painooni kauhean tyytyväinen, mutta raskas ja stressaava elämä nosti sen tuohon 61 kiloon puolessa vuodessa. Olen 169cm pitkä, mutta kropaltani melko pienikokoinen, eli en mitenkään kurvikas. Ylimääräiset kilot kertyvät vatsan seudulle rinkulaksi ja tursuilen ikävä kyllä housuista ulos. Nyt kun olen päättänyt vähentää herkkuja ja yleensäkin lisäaineiden määrää ja satsata ruoassa laatuun, niin saan jatkuvasti vastailla siihen miksi yritän laihduttaa kun laihdutettavaa ei ole. Tarkoituksenani on vain päästä tuohon normaaliin painooni, jossa voin hyvin.

Sannuli (Ei varmistettu)

Ihana juttu, eikä yhtään loppuunkulutettu. Itse olen kolmatta viikkoa herkkulakossa ja se tuntuu olevan meillä töissä monella suurikin kynnyskysymys. Painan 61kg ja olen koko aikuisikäni painanut 57-58kg. Olen ollut painooni kauhean tyytyväinen, mutta raskas ja stressaava elämä nosti sen tuohon 61 kiloon puolessa vuodessa. Olen 169cm pitkä, mutta kropaltani melko pienikokoinen, eli en mitenkään kurvikas. Ylimääräiset kilot kertyvät vatsan seudulle rinkulaksi ja tursuilen ikävä kyllä housuista ulos. Nyt kun olen päättänyt vähentää herkkuja ja yleensäkin lisäaineiden määrää ja satsata ruoassa laatuun, niin saan jatkuvasti vastailla siihen miksi yritän laihduttaa kun laihdutettavaa ei ole. Tarkoituksenani on vain päästä tuohon normaaliin painooni, jossa voin hyvin.

ärsyyntynyt (Ei varmistettu)

Olen aina ollut luonnostani alipainon ja normaalipainon rajoilla, vaikka olenkin ollut varsinainen sokerihiiri. En osaa hillitä herkkujen syömistäni jos aloitan: otan palan suklaata/kakkua, syön koko levyn/kakun. Paino-ongelmia ei ole koskaan ollut, mutta esimerkiksi suussani ei taida olla yhtäkään reiätöntä hammasta. Yritän säännöllisin väliajoin välttää kaikin mahdollisin keinoin sokeria (poislukien siis hedelmien oma sokeri) hampaiden ja elimistön hyvinvoinnin vuoksi. Vatsa toimii paremmin, ei turvota, väsytä, kiukuta ja bakteeritulehdukset pysyvät poissa kun vähentää sokeria. Mielestäni se, että olen hoikka, ei anna muille oikeutta kommentoida yrityksiäni elää terveellisemmin "onko sulla joku syömishäiriö" "yritäksä muka laihduttaa" "no otat sitten ksylitolipurkan" ymsyms ihmettelyt siitä, miksi teen elämästäni hankalaa välttämällä herkkuja. Yleensä parin kuukauden vastaantappelun jälkeen kyllästyn olemaan hankala ja syön sokeria muiden mieliksi. Miksi minua ei kannusteta elämään terveellisemmin? Miksi lähipiirini haluaa että voin huonosti??

Vierailija (Ei varmistettu)

Säkin viittasit ohimennen useampaan otteeseen nimenomaan siihen terveyteen. Voisko hyvänä syynä laihdutuskuurille tai painon pudotukselle tai miksikä sitä haluaakaan kutsua nimenomaan se, että normaalipainoisena ei ole niin iso riski sairastua esim. erilaisiin sydäntauteihin tai kakkostyypin diabetekseen?! Lisäksi kolesteroliarvot sekä verenpaineet paranevat jo muutamienkin kilojen pudotuksesta. Ja niin edelleen!

Mä itse nimittäin laihdutin lopulta 30 kiloa ylimääräistä painoa sen takia kun tajusin miten suuri riski mulla on sairastua melkein mihin tahansa verrattuna siihen, että olisin normaalipainoinen. Mua ei saanut muuttamaan ruokailutapojani se, että mä olisin onnellisempi kuin olisin kevyempi tai että olisin kauniimpi laihana, vaan se, että mä olisin terveempi. (Toki myönnettäköön se turhamaisempikin puoli, että farkkujen tuumakoon pienentyessä 36:sta 28 tuumaan oon innostunnut shoppailemaan itselleni uusia, ihania vaatteita. Ja täten tunnen itseni myös paljon kauniimmaksi kuin ennen....)

Ja nykyään voin rehellisesti myöntää valitsevani mielummin esimerkiksi mansikat ja mustikat (varsinkin tähän aikaan vuodesta!) kuin pullan ja croisantin. Ja usko huviksesi, ennen mä vedin muhkeesti kertaheitolla itseeni levykaupalla suklaata limppari kyytipoikana.

kuuquu (Ei varmistettu)

Minulla on koko nuoruus- ja aikuisikäni ollut melkein sama juttu kuin nimimerkillä "ärsyyntynyt" Nykyään olen 27-vuotias ja hyvinhyvin hoikka, kärsimättä silti syömishäiriöstä. Voin siis syödä aika vapaasti niitä päänkokoisia pulliakin ilman että ne (ainakaan niin nopeasti kuin joillakin muilla) näkyisivät missään. Se, mikä minua ihmetyttää on se, miksi minun pitäisi syödä niitä herkkuja :D Jos sanon että "ei kiitos" (haluaisin tulevaisuudessakin pysyä hoikkana) saan helposti ihmettelyä "mut sää oot niin laiha, sää voit kyllä syödä" tai joskus jopa ilkeämmin "joo, varo vaan sustahan vois tulla läski" tai muuta vastaavaa kommenttia, jonka takana tuntuu olevan "ootko joku anorektikko?"-asenne :( Ja sitten jos herkkua syön, on se silti sitten joidenkin mielestä sen merkki että "no varmaan vaan feikkaa ja menee sitten oksentamaan". Ihan kummallista tämä toisten ihmisen vartaloiden/painon ja syömisten välisten suhteiden kyttääminen. Uskon että niiden takana on juurikin se itsensä vertaaminen toiseen: jos toinen kieltäytyy herkusta ja on vielä hoikka, tuntee toinen itsensä vielä enemmän luuseriksi. Jos taas herkkua syö, saattaa jotkut siitäkin tuntea kateutta ("ärsyttää että toi voi syödä tommosta ja silti olla noin hoikka..no se varmaan lähtee sitte 10 km lenkille tai oksentamaan, koska on niin epäreilua että toi voi ja minä en")

Taina
Taina

Kiitos Eeva, melkein joka lauseen kohdalla tuli sellainen reaktio, että oot niin oikeessa!

Itse yritän saada syömistäni jotenkin järkeistettyä, ja paras keino on ollut se, että en syö silloin kun on paha mieli. Koitan miettiä mistä se paha olo johtuu, ja mitä mahdollisesti voin tehdä sille, sen sijaan että vetäisin hirveät kasat karkkia ja roskaruokaa, ja huomaisin, että on sekä ähky, paha olo ja katumus ahmimisesta että se alkuperäinen paha mieli, eli tuplasti paskempi tilanne.

Rheena (Ei varmistettu)

Kyllä sitä monesti pohtii, että mitenkä tästä ruoka-asiasta on tullut tällainen farssi nykyihmiselle. Oli se raakaa, superia tai ihan kotiruokaa, aina siitä tehdään niin älytön halo. Joku on sanonut viisaasti, että ihmisen pitäisi syödä elääkseen, ei elää syödäkseen. Tietenkin pitäisi syödä hyvää ja terveellistä ja luonnonmukaisempaa ruokaa ja vähemmän sellaista turhaketta. Itselle ruoka näyttelee ihan liian isoa roolia elämässä, jonkin tyhjiön täyttäjänä, kai. Ainakin se pyörii liikaa ajatuksissa. Makeat herkut palkitsee ja lohduttaa tai mitä milloinkin. Näin äitiyslomalla tulee syötyä liikaa ja vääristä syistä. Olen kuitenkin alkanut ymmärtää, että kannattaa olla itselleen armollinen. Joskus elämäntilanteet tai vähäiset voimavarat eivät vaan anna rahkeita niiden parienkaan ylimääräisten kilojen pudottamiseen. Ja se on ihan okei. Sen aika tulee, että voimat voi keskittää sellaiseen. Raskausajat ovat olleet myös hetkiä, jolloin on ollut vaan pakko hyväksyä, että nyt sitä painoa tulee ja se on vieläpä hyvä, vaikka ennen painonnousu oli ihan kauhistus! Hieno kirjoitus Eeva ja onnea oman "mukavuusalueesi" eli just sen hyvän painon
tavoitteluun. Kyllä minäkin, kunhan omaa aikaa ja jaksamista alkaa olla enemmän. Sitä ennen voin vaikka koittaa pitäytyä niissä nyrkin kokoisissa pullissa.:-)

Vierailija (Ei varmistettu)

Olipa hyvä kirjoitus! Nämä ovat hankalia asioita, ja pakkaa sekoittaa vielä kummallinen harhaluulo että hoikat ovat aina automaattisesti hyväkuntoisia ja pulleat puuskuttavat jo kirjaston rappusissa. Olen itse pudottanut kevään aikana n. 5 kiloa (sillä inhoamallasi "korvaa ateria smoothiella" -tekniikalla :) ), alkupaino oli normaalipainon rajoissa, mutta olo oli raskas ja tahmea. Pidän juoksemisesta ja tanssimisesta, ja hyllyvä pylly ja tutisevat reidet tuntuivat epämukavilta. Silti niin moneen kertaan sain selitellä itselleni ja muille laihdutuskuuriani, ikään kuin se ei olisi sallittua!
Onnea laihiksellesi, onnistut varmasti, sinä älykäs nainen!

(Ei varmistettu)

Loistava kirjoitus! Tästä tuli mieleeni myös yksi vanha juttu, mutta jonka sanoma on edelleen hyvin ajankohtainen ja erittäin toimiva.

http://www.namaste.fi/artikkelit/lempeaa+laihdutusta/

vierailija (Ei varmistettu)

Niin totta! Tämä oli varmasti kaikkein paras painoa koskeva kiroitus piiitkään pitkään aikaan!

Veemäinen (Ei varmistettu)

Niinpä niin. Itsekin olen viimein tajunnut syöväni huonosti ja liikaa juuri silloin, kun itseinhoni on huipussaan, kun taas järkevä syöminen onnistuu vasta kun muutenkin tunnen oloni paremmaksi. Kokonaisen jäätelöpaketin syöminen yhdeltä istumalta ei ole nautiskelua vaan epätoivoinen yritys turruttaa ahdistusta.

Ymmärrän jossain määrin niitä, jotka kuittaavat toisen painonnousun kommentilla nautiskelusta. Eiväthän he ole paikalla todistamassa jokaista suupalaa, joten heidän näkökulmastaan kyse voisi yhtä hyvin olla kyse harmittomasta nautiskelusta ja jos itselle kävisi samoin, toivoisivat he omalla kohdallaan yhtä armollista suhtautumista asiaan. Ehkä he myös haluavat samalla tehdä selväksi, etteivät he jaa muotimaailman mahdotonta kauneusihannetta.

Vierailija (Ei varmistettu)

Kesäflunssasta: sitä on liikkeellä!! Terveisin kolme viikkoa hillitön yskä and counting.

Krissu (Ei varmistettu)

Eeva, osuit jälleen naulan kantaan !

Kohtuus kaikessa, niin syömisessä ja itsekurissa kuin lahduttamisessa sekä painoasioissa yleensäkin. Se vaan tuppaa unohtumaan täällä yltäkylläisyydessä, jossa me elämme.

ee (Ei varmistettu)

kirjoitin pitkän avautumistekstin, mutta päädynkin vaan toteamaan : hyvä Eeva ! :- ]

Tuulee tuulee

Mainio teksti jälleen, ja asiasta oon ehdottomasti samaa mieltä! Sellainen kertakaikkiaan vaan normaali suhtautuminen ruokaan ja sen kropalle aiheuttamiin asioihin olis paras ihanne - suuntaan ja toiseen. Nyt ollaan tosiaan ehkä (puoli?)julkisessa keskustelussa siellä heiluriliikkeen toisen päädyn puolella vielä.

Mulla on kuitenkin vähän joku henkilökohtainen ongelma sen kanssa, miten paljon etenkin nettikeskustelussa lievän ylipainon (siis etenkin toisten henkilöiden lievän ylipainon, ei oman) terveysvaikutuksista jaksetaan sormi pystyssä paasata. Mun mielestä on todellakin fine että haluaa itse pudottaa ne viisi kiloa kun oleminen omassa vartalossa ei tunnu enää hyvältä, mutta ei ton tason "terveysongelma" ole kyllä musta sitä luokkaa että siitä voisi toisille ihmisille huomautella jotenkin ylevästi yhteiskunnan tukipylvään ominaisuudessa (verorahat ja silleen), mitä paljon näkee. Tai, kuten oon parissa kommentissa täällä Lilyssä aiemminkin sanonut, sitten pitää ruveta torumaan ihmisiä myös siitä että ne asuvat alueella jonka ilmanlaatu on heikko, tekevät vuorotyötä joka kuormittaa elimistöä, istuvat liikaa ja liikkuvat liian vähän (vaikka olisivat laihoja), juovat joskus itsensä humalaan, eivät ole puhuneet lapsuuden traumastaan ammattilaisen kanssa, whatever. Ihmisen terveys on niin iso kokonaisuus että pari ylikiloa ei todellakaan ole ainoa sitä määrittävä tekijä, mutta harvoinpa kovin monesta muusta terveyteen vaikuttavasta asiasta käydään näin laajaa ja arvolatautunutta keskustelua (tupakasta lähinnä). Paino on niin helppo, niin näkyvä.

Mutta. Tää oli siis tän painokeskustelun toista puolta - ei mitään sellaista, joka olisi Eevan teksteissä (eikä yleensä niiden kommenteissakaan!) koskaan näkynyt. :) Tän tekstin sisällöstä oon tosiaan myös täysin samaa mieltä, täytyy voida sanoa haluavansa vähän skarpata syömisen kanssa ilman että siitä tulee mikään hirveä issue! Tavallaan tässä on myös sitä samaa, vain toiselta kantilta, kuin mistä äsken puhuin: jengin pitäis vähän chillata toisten ihmisten painon ja syömisten kyttäämisen suhteen - oli kyse sitten hiukan pömppömahaisesta tytöstä joka kehtaa ottaa toisen kakkupalan, tai toisesta tytöstä, joka ei halua ottaa sillä kertaa sitä ensimmäistäkään. :)

HannaM (Ei varmistettu)

En nyt lukenut kommentteja läpi, joten tämä lienee sanottu jo jokusen kerran, mutta siis tosi hyvä kirjoitus, naulan kantaan! Se sokerin, energian ja huonolaatuisen ruuan tulva meille on nykyään kyllä valtava.
P.S. Melkein koko ikäni tahtomattani alipainon rajoilla keikkuneena voin kertoa, ettei siihenkään aina niin diskreetisti suhtauduta.

Sairaanhoitaja (Ei varmistettu)

Kiitos tervejärkisestä kirjoituksesta :) Ajattelen usein uusimman juttusi luettuani että maailmassa on ainakin yksi täyspäinen ihminen.

Olen kuitenkin noin yleisesti lopullisen kyllästynyt painoa koskeviin keskusteluihin, toivoisin että jokainen ei vuodattaisi jatkuvasti puolitutuille syömisiään ja painokäyränsä liikkeitä. Ystävien kanssa aiheesta käytävät keskustelut ovat eri asia, mutta ne kahvihuoneiden valitusvirret ja itseruoskinta... Vinkkinä sen verran että kannattaa joskus säästää työkaveria kalorisaldostaan. Työskentelen hoitoalalla seitsemättä vuotta enkä osaa olla ihmettelemättä naisten kahvihuonekeskusteluja. Olen nähnyt parin kymmenen työyksikön kahvihetket, niiden keskustelujen pohjalta voisi jo tehdä väitöskirjaakin. Eikö puolitutuilla naisilla ole muuta keskusteltavaa kuin painonsa? Vai olenko ollut epäonninen kahvihuoneiden suhteen?

Päivästä ja vuodesta toiseen toistuvat pohdinnat omista makkaroista, työkaverin ihailtavasta salaattikuurista, kovaääniset itsesyytökset siitä miten taas tuli syötyä jonkun tuomaa nimipäiväviineriä... Olen kuullut jo kaiken. Saan aina osakseni kummastuneita ja odottavia katseita kun jokainen tauolla istuva on vuorollaan lausunut: "kyllä tälle painolle nyt jotain pitää tehdä, minä olen niin lihava ja te muut niin hoikkia". En osallistu noihin keskusteluihin sanallakaan. Ymmärrän kyllä että siinä luodaan yhteenkuuluvuutta naisten kesken, mutta voisiko sen tehdä toisin?

Ihanat työkaverit, minä haluan tietää mitä kirjoja luette, missä käytte iltakävelyillä ja mitä kukkia pihoillanne ja parvekkeillanne kasvaa. Mitä mieltä olette taidenäyttelystä tai missä ovat erikoiset pikkukirppikset. Minun ei tarvitse tietää mitä tänään söitte, mitä huomenna jätätte syömättä ja miten itseänne rankaisette jos siihen pastaan taas sortuu. En halua. Miksi itsensä inhoaminen on hyvää small talkia?

Jos haluaa painonsa muuttuvan suuntaan tai toiseen, pitääkö siitä tehdä näkyvä ja kuuluva projekti josta tiedotetaan päivittäin työpaikalla?

puli (Ei varmistettu)

"onko elämästä nauttimista syödä päänkokoinen pulla" :D nauroin ääneen, niinkuin monesti muulloinkin juttujasi lukiessa. Ihana myös viimeisin kirjoituksesi siitä kuinka tykkäät työstä jota teet!

hoppis (Ei varmistettu)

Hieno teksti! Puit sanoiksi juuri sen mitä olen ajatellut, ja enemmänkin. Minusta tuntuu, että mitä vanhemmaksi olen tullut, sitä enemmän kiloasiat ovat "huolenani", vaikka paino-ongelmia ei ole koskaan ollut. Ihan sama mitä sanot painostasi, on jollain aina väkevämpåi mielipide: voit syödä , oot laiha, mikset sä oo tyytyväinen. Mikä oikeus muilla naisilla on tulla kertomaan minulle millaisena minun pitäisi itseni nähdä ja olla tyytyväinen? Keskustelu kiloista on aivan kuin kuumana kiehunut äitiys-keskustelu siitä, laittaako hyvä äiti mukulansa tarhaan jo pienenä. Ihan kuin kukaan muu voisi tietää mikä on sinulle ja perheellesi paras asia, mutta silti naiset tulevat ja kertovat!

Niinkö se tosiaan on, että nainen on naiselle susi.

Pages

Kommentoi

Ladataan...