Muutama hetki laiturilla

Sunnuntaiaamuna rapujuhlien jälkeen ehdin mökkeillä noin vartin verran. Ensimmäiset mökkeilyt sitten viime kesän.

Ja sen viidentoista minuutin aikana, jonka tuijotin laiturilta Ruissaloon, huomasin, kuinka pitkästä aikaa syke alkoi laskea ja olkapäihin kahden vuoden jännittämisellä hankitut solmut alkoivat natista liitoksistaan.

Semmoisena hetkenä minäkin saatan ajatella, että Suomi on sittenkin maailman kaunein maa.

Ja miettiä, mitä mieltä on siinä, että asumme laatikoissa toistemme päällä ja astelemme iltaisin neonvalojen alla supermarketteihin vain palataksemme takaisin laatikoihin tuijottamaan pimeässä loistavia ruutuja. Pieniä, isoja, keskikokoisia ruutuja, usein kaikkia samanaikaisesti. Klik klik.

Ja sitten saatan miettiä: onko sellaiselle ihmiselle sanaa, jonka mielestä kaikki kehitys on aina hyvästä? Olisinpa sellainen. Ahdistaisi vähemmän.

Mutta useimpina päivinä olen kyllä ihan tyytyväinen täällä omassa laatikossani. Viereisessä laatikossa soitetaan sentään pianoa, ei teknoa tietokoneen kajareista.

Share

Kommentit

Perusta

Olen siinä määrin onnekas, että sain sekä edellisessä että nykyisessä laatikossani kuunnella aika ajoin naapurini pianonsoittoa. Edellisessä laatikossa lahjakas pianisti soitti vain, mutta aina sunnuntaipäivisin ja en äkkiseltäni keksisi parempaa musiikkia kyseiselle viikonpäivälle. Nykyisessä laatikossa keskitason pianisti soittaa säännöllisen epäsäännöllisesti ja ilahdun isosti joka kerta. Jos olen kuuntelemassa tuolloin jotain muuta musiikkia (niistä tietokoneen kajareista), sammutan sen välittömästi ja keskityn paksun betoniseinän vaimentamaan elävään musiikkiin. Ah, elämän pieniä iloja!

Vierailija (Ei varmistettu)

Eeva, täydellistä. Kiitos aalloista ja ajatuksista.

Vierailija (Ei varmistettu)

Eeva, blogisi on ihana! Jatka samaan malliin!

Laura Raninen

Kesällä ja lumisina keskitalvina mietin aivan samaa: Suomi on maailman kaunein maa. Lumettomina talvina ja harmaina keväinä se vain tuntuu välillä unohtuvan, ihmisten juurikin viettäessä aikaansa laatikoissaan ruutujen kanssa. 

Ennen ajattelin että haluaisin elää ajassa sata vuotta sitten, nyt ajattelen että ehkä tässä on hyvä, kehitystä vain pitäisi osata arvioida ja käyttää oikein. Jos kehitystä ei olisi tapahtunut viimeiseen sataan vuoteen, ei täällä jaettaisi ajatuksia :)

Vierailija (Ei varmistettu)

On paljon luontoystävällisempää asua tiiviisti laatikoissa kaupungissa, missä julkiset kulukee ja palvelut on lähellä..

Vierailija (Ei varmistettu)

Voi vitsi, Eeva.. En ole ikinä kommentoinut, mutta sinun blogisi on joskus suorastaan pelottavaa luettavaa. Kuin omia ajatuksiaan lukisi välillä. Vaikka se Bretagne saattaa olla omissa ajatuksissa tuttu italialainen pikkukylä ja Pariisi Rooma jne mutta silti...

Tämä hetki laiturilla kolahti todella! Olen jotenkin inhonnut syksyä, tai en syksyä, mutta kesän loppua ja sitä, kun taas vetäydytään laatikoihimme, tulee pimeää jne. Kunnes tänä syksynä tajusimme, että miten pienillä asioilla sitä tunnetta voi muuttaa. Esimeskiksi: miksi ihmeessä me aina lakkaamme käymästä mökillä, kun syyskuu koittaa - joskus jopa elokuussakin, kun ei muka ehdi, kun loma on ohi. Nyt olemme päättäneet käydä siellä niin kauan kunnes vesi jäätyy. Miten mahtavaa onkaan istua kuistilla saunan jälkeen iho höyryten, lyhtyjä joka puolella. Tai pulahtaa uimaan pimeään ja mustaan veteen - ja etenkin nousta sieltä pois. Miksi me olemme tämän aina missanneet?

Kiitos loistavasta blogistasi!

bobo (Ei varmistettu)

Kiitos, viisas Eeva. Taas kerran.

Anna- (Ei varmistettu)

Kiitos Eeva! Omat jännittyneet olkapääni laskivat kolmannen lauseen kohdalla muutaman tuuman verran.

Minulla oli kerran kämppis soluasunnossa, joka soitti usein kitaraa omassa huoneessaan. Ja lauloi, epävireisesti tosin. Mutta se soitto, sitä kaipaan edelleenkin.

thankyou-stars.blogspot.com

tyttönen (Ei varmistettu)

Oi onnea, meidän naapuri kun se soittaa teknoa - tai jotain, minkä basso jylisee jum jum jum... Ja sitten kun ei viitsisi olla se ilkimys mummu (22-vuotiaana), joka vihaa kehitystä, ja käydä aina valittamassa...

Kommentoi