Ladataan...
Kaikki mitä rakastin

Jokaisen uuden kirjan aloittamiseen liittyy salainen toive: kunpa tämä olisi sellainen kirja, jota ei malta laskea käsistään.

 

Aika harvoin sellaisia sattuu kohdalle. Eikä se aina ole edes hyvän kirjan merkki.

 

 

Michael Cunninghamin uusin, Illan tullen, oli sekä hyvä kirja että sellainen kirja, jota ei malttanut laskea käsistään.

 

Kirja sijoittuu New Yorkin taidepiireihin, tietysti. Siinä on mies ja vaimo ja vaimon pikkuveli, ja perhesuhteita ja ystävyyssuhteita ja työsuhteita. Sen teemat ja ajatukset olivat varsin lähellä sellaisia, joita olen itsekin viime aikoina pyöritellyt mielessäni ja teekupin äärellä käydyissä keskusteluissa. Se oli itse asiassa vähän pelottavaa: miten toisistaan tietämättä amerikkalainen menestyskirjailija ja ja joku haahuilija Tampereelta päätyivät samaan lopputulokseen koskien ihmisiä, ja suhteita, ja ihmisiä suhteissa.

 

Kirjallisuus pystyy moiseen, toisinaan.

Share

Ladataan...
Kaikki mitä rakastin

 

 

 

 

Viikonloppu vei minut Tampereelta Helsinkiin ja Helsingistä Turkuun. Kävin kirjamessuilla, kävin viinimessuilla, kävin ruokamessuilla. Istuin kavereiden sohvalla Helsingissä ja join viiniä. Istuin kavereiden sohvalla Turussa ja join viiniä.

 

Näin jumalaisen kauniin Kruunuhaan aamupäivän auringossa (Helsinki näytti vähän Marrakeshilta, kun katsoi Tuomiokirkkoa oikeasta kulmasta pastellinsävyisten talojen reunustamana). Nukuin ystävien lattialla, söin brunssia Sunnissa ja kävelin jalkani kipeiksi. Sain Inkeltä neidin itse keräämää pakuria - keitin siitä teetä ja päätin vaatimattomasti elää 200-vuotiaaksi.

 

 

 

 

Elämä täällä Turussa on lipunut omaan tuttuun kuplaansa: meillä ei ole nettiä, telkkaria, radiota, eikä edes toimivaa kelloa. Autuaan tietämättöminä söimme tänään aamiaista yhdeltä iltapäivällä ja kuvittelimme, että kello on varmaan jotain yhdeksän.

 

 

 

 

Emme saaneet tehtyä mitään suunniteltua, mutta saimme tehtyä kaiken olennaisen. Kävimme kirppiksellä, ostimme kukkia, kokkasimme lounasta, joka oudosta päivärytmistä johtuen oli pikemminkin illallinen. Ostimme Jo Stancen levyn, joka on hyvä - on aina lohdullista huomata, ettei ole ainoa, joka kärsii kroonisesta nostalgiasta.

 

Kelloja siirrettiin, pimeä tulee nyt jo kamalan aikaisin. En aio masentua enkä edes väsyä. Kaamoksesta huolimatta aion paitsi jaksaa, myös iloita, nautiskella, hurmioitua, innostua, nauraa ja riehaantua. Siispä! Kohti uutta, pimeämpää viikkoa - tiukkoja tilanteita varten aseinani suklaa, portviini ja kynttilät. Pärjäillään, ja enemmänkin.

 

 

Share

Ladataan...
Kaikki mitä rakastin

Voi rakkaat ystävät ja toverit,

 

tänään on sellainen päivä, kun toivon, että minulla olisi antaa teille jotain enemmän kuin kuva pinaattilätyistä ja kehotus syödä niitä juuri tällaisena vähän sateisena lokakuun päivänä - puolukoiden ja maidon kanssa, tietysti.

 

Mutta ei ole. Sen enempää minulla ei ole tänään tarjota kellekään, mutta sen te saatte, jos tahdotte.

 

 

Olen tuntenut tänään niin suurta kiitollisuudenvelkaa kaikesta ja kaikille, että pian pakahdun sen alle itsekin.

 

Minulla on kirjastonhoitaja, joka fiksaa kaiken mukisematta, kun olen sekoillut, palauttanut kirjat kaksi päivää myöhässä, unohtanut PIN-koodini ja ilmoittanut tietokantaan väärän osoitteen. Minulla on äiti, joka hoitaa kirjanpitoni, ja poikaystävä, joka ansaitsisi kaikki maailman kunniamaininnat kärsivällisyydessä. Ja sitten on kirpputori, jolta löytyi juuri sellainen valurautapannu, jota olen pitkään etsinyt, ja huoltomies, joka ei syyllistä, tuhahtele tai moiti, vaan tulee paikalle ja sanoo joo älä kuule huoli, kyllä kaikilla on näitä hiustukkoja täällä lavuaarissa. Ja lähtiessään kysyy vielä oliskos jotain muuta?

 

Ja sitten tietysti, niin valtaisa määrä ihania lukijoita, jotka tulevat tänne päivä toisensa jälkeen, enkä oikeastaan edes tiedä miksi. Tuskin ainakaan katsomaan kuvia pinaattiletuista.

 

Mutta silti: kiitos kun tulette.

 

 

Share

Pages