Ladataan...
Kaikki mitä rakastin

 Mietin, miten pistäisin tämän vuoden purkkiin. Postaisinko vuoden parhaat kirjat, leffat ja kynsilakat? Vai selaisinko läpi tietokoneen valokuvakansion nimeltä 2011? Pohtisinko, mitä tapahtui, missä kehityin, mitä olisin tehnyt toisin?

 

Tulin siihen tulokseen, että oikeastaan ei huvita. Juuri nyt huvittaa olla vähän kuin sellainen kärryjä vetävä hevonen, jolla on silmälaput. Se näkee vain eteenpäin.

 

Paitsi että toisin kuin se heppa, minä en ajatellut ensi vuonna vetää perässäni mitään raskasta. Jätän kuormat ja painolastit tähän vuoteen.

 

 

Mutta sen verran olen tapojeni orja, että tänään, kuten viimekin vuoden viimeisenä päivänä ja monena sitä ennen, soitan Rent-musikaalin biisiä Seasons of Love ja laulan mukana asian vaatimalla dramaattisuudella (ei unohdeta käsiliikkeitä).

 

Lakkaan kynsiä, pistän kuoharipullon jääkaappiin ja olen valmis seuraaviin viiteensataankahteenkymmeneenviiteentuhanteenkuuteensataan minuuttiin.

 

Joten, pitemmittä puheitta, muisteloitta, listauksitta ja kertauksitta:

 

juhlittepa vuodenvaihdetta isosti, pienesti tai hädintuskin - hauskaa iltaa ja kaikkea hyvää ensi vuodelle!

 

 

Share

Ladataan...
Kaikki mitä rakastin

 Viime aikoina minun ja lukemisen suhde on ollut vähän hankala. Olin koko syksyn odottanut, että pääsen joululomalla nautiskellen tarttumaan Michael Cunninghamin Tunteihin. Kun sen aika vihdoin tuli, luin kolme sivua ja väsähdin. Olen koko vuoden pyöritellyt kirjaimia, miettinyt sanoja, kirjoittanut ja lukenut. Cunninghamin koukeroinen teksti ja sulkumerkit olivat liikaa ylirasittuneille silmilleni ja väsyneille aivoilleni. Laitoin kirjan suosiolla odottamaan parempaa hetkeä. Eihän täydellistä suklaaleivostakaan syödä silloin, kun on jo valmiiksi ähky.

 

Ajattelin kaipaavani jotain kevyempää, salaattia suklaaleivoksen sijaan. Päätin rohkeasti seikkailla chick litin maailmaan ja tartuin vaaleanpunakantiseen kirjaan, jossa syötiin croissanteja ja setvittiin rakkauspulmia Pariisissa. Kuulostaa aika hyvältä, eikö? Päästyäni sivulle 20 totesin, että revin mieluummin jokaisen sivun irti, pyörittelen tolloksi, pureskelen ja nielen, kuin luen kirjan loppuun.

 

 

Seurasi turhautunutta marinaa. Tarrauduin paljon lukeviin ystäviini kuin haaksirikkoutunut ja rukoilin lukuvinkkejä. Yksi kaverini ehdotti, että mitäs jos sä et vaan vähään aikaan lukis.

 

Oivallus. Tosiaan. Mitä jos en vaan lukisi vähään aikaan mitään? Pitäisin loman lukemisesta! Pian jo huusin (ainakin mielessäni) SIIS MÄ EN VAAN LUE! MÄ EN AIO LUKEA VÄHÄÄN AIKAAN YHTÄÄN MITÄÄN! OI IHANA VAPAUS!

 

Noin vuorokausi tämän jälkeen taloudessamme käytiin seuraavanlainen keskustelu:

 

Minä: Siis mitä ihmiset niinku tekee iltaisin?

Kanssa-asukki: Kattoo telkkaria.

M: Meillä ei oo telkkaria.

K: Pelaa tietokonepelejä.

M: Meillä ei oo tietokonepelejä.

K: Käy urheilemassa.

M: Mä kävin jo aamulla.

K: Kaivaa nenää.

M: Okei.

 

Nenän kaivaminen viihdytti noin kolme minuuttia, jonka jälkeen olin taas saman pulman edessä: mikä eteen, kun ei jaksa lukea, muttei osaa olla lukemattakaan?

 

No esimerkiksi Jonathan Tropperin kirja Kuinka lähestyä leskimiestä. Onneksi poimin sen kirjastosta mukaani ja luin alusta loppuun ennen kuin ehdin lukea takakantta, joka lupaa kirjan olevan oivaltava kuvaus pärjäämisestä miesten maailmassa, jossa karu totuus on, että loppupelissä lihasten ja sukukalleuksien koolla todella on väliä. Siis mitä vit...? Tekstillä ei ole mitään tekemistä kirjan kanssa. Älä siis säikähdä. Kustantaja oli todennäköisesti kännissä kirjoittaessaan tuon.

 

 

Kirja kertoo surusta ja sen käsittelemisestä. Doug jää nuorena leskeksi, kun vaimo kuolee lento-onnettomuudessa. Jälkeen jää vaimon teini-ikäinen poika, jonka suhde Dougiin on harmaata aluetta niin juridisesti kuin muutenkin. Aihe on murheellinen, mutta kirja on hauska.

 

Tässä kirjassa ei ole virtuoosimaista kielenkäyttöä, monitasoista kerrontaa tai mitään muutakaan, mitä tajunnanräjäyttävältä romaanilta vaaditaan. Tämä on yksinkertaisesti sujuvasti kirjoitettu kirja, joka etenee sivu sivulta, jonka henkilöistä ihan tykkää ja joka välillä naurattaa. Se ei vaadi mieletöntä aivopainia lukijaltaan, muttei myöskään pidä tätä idioottina. Toisin sanoen, se oli juuri sellainen kirja, jonka lukemisesta väsyneet silmäni ja aivoni nauttivat suunnattomasti juuri nyt.

 

Kirjan kerronta on niin selkeää, visuaalista ja draaman kaaren mukaan etenevää, että välillä tuntui kuin olisi kirjan sijaan katsonut leffaa - hyvä juttu meille kirjoihin väsähtäneille. Itse asiassa olen äimän käkenä siitä, ettei tästä ole jo tehty jonkun joulun pakollista hyvänmielenleffaa, jossa vaimovainaata näyttelee Jennifer Aniston.

 

Tropperin teksti tuo todella paljon mieleen Nick Hornbyn, ja siis nimenomaan sen vanhan ja hyvän Hornbyn, ei sitä nykyistä ja väsähtänyttä. Jos pidät Hornbysta, suurella todennäköisyydellä pidät myös tästä.

 

 

 

Share

Ladataan...
Kaikki mitä rakastin

Käppäilin öisellä kaupungilla ja mietin elämäni kaupunkeja, niissä elämiäni elämiä ja kaikkea sellaista. Yöllä on hyvä miettiä, häiriötekijöinä on korkeintaan keskellä jalkakäytävää jolkotteleva city-kettu ja muutama silloin tällöin ohi ajava auto.

 

Ja niin se kuulkaa kaverit menee, kun on vähän aikaa hiljaa, kuuntelee itseään ja itseään suurempia, kuten nyt vaikka öistä taivasta (ääretön) ja sitä vasten piirtyvää Tuomiokirkon tornia (85-metrinen), saattaa saada vastauksia.

 

 

 

Tampere, viimeisen puolen vuoden aikana olen alkanut tulla kanssasi toimeen. Ehkä jopa pitää sinusta, vaikka emme edelleenkään ymmärrä toisiamme. En edelleenkään tajua viehätystäsi kanansiipiin tai autoiluun, mutta ymmärrän vanhat punatiiliset talot, mustana kiiltelevän kosken ja muutaman paikan, joista on salakavalasti tullut melkein rakkaita.

 

Vanha ystäväni Helsinki. Puolen vuoden ajan yritin päästä takaisin sisäpiiriisi, mutta olin aina ulkopuolinen. Mutta sinusta olen tullut ja luoksesi olen ehkä vielä tuleva, ainakin jos haluan vakituisen työpaikan.

 

Hyviä kaupunkeja te olette molemmat, mutta vain yksi on oikea. Ei tämäkään täydellinen kaupunki ole, kaukana siitä, mutta jostain syystä missään muualla ei askel ole yhtä keveä.

 

 

 

Pari vuotta sitten ajattelin, että tämä kaupunki on niiiiiiin nähty, liian pieni, ja että täällä on töitä vain tutkijoille ja siivoojille. Pari viikkoa sitten tulin tänne joululomalle ja huomasin, että viimeiset pari viikkoa olen ollut taas oma itseni. Se, joka haluankin olla. Tein päätöksen lopulta aika nopeasti, irtisanoin asuntoni ja palaan Tampereelle enää hakemaan muuttokuorman. 

 

Tiedän, että suurella todennäköisyydellä vuoden sisällä kaikki ystäväni muuttavat Helsinkiin tai ulkomaille. Mutta kuten uhosin, tähän aikaan vuodesta kuvittelen aina, että voisin olla Uudenlainen Ihminen. Esimerkiksi sellainen, joka tekee päätöksiä, jotka tekevät onnelliseksi juuri nyt. Siis sellainen, joka ei enää perusta elämäänsä sille, mitä vuosien päästä saattaa tapahtua. 

 

Ja kyllä, työt ovat Helsingissä ja graduseminaarit Tampereella. Eikä minulla ole täällä edes asuntoa. Minun ei todellakaan ole mitään järkeä muuttaa takaisin Turkuun tässä elämänvaiheessa.

 

Mutta uskon, että kun sydän on oikeassa paikassa, järjen asiat ovat vain... niin, järjestelykysymyksiä.

 

 

(Joten, jos sinulla tai ystävälläsi on myynnissä idyllinen puutalo tai kaunis vanha kivitalokämppä, saa soitella. Siihen asti luukutan Lady Gagaa ja hortoilen pitkin kaupunkia vailla paikkaa, minne asettua. Se ei haittaa, koska olen silti on the right track, baby.)

 

 

 

Share

Pages