Ladataan...

Viime aikoina ollaan oltu huolissaan siitä, että blogeissa juodaan liikaa skumppaa. No, toiset juovat kaljaa, minä juon viiniä, ei kai se sen ihmeellisempää ole. Siellä missä on hyvää ruokaa ja seuraa on usein myös hyvää viiniä - tämä on ihan normaali juttu kaikkialla muualla maailmassa, suomalaisille alkoholi vain on valitettavan usein synonyymi kännäämisen kanssa. 

 

Jokunen aika sitten vietimme kuplivan päivän, kun pääsimme porukalla testaamaan Raflan salaattilistan (vuohenjuusto-samosa oli ehdottomasti paras - suosittelen!).

 

 

 

Matka jatkui siitä Koffin puistoon, jossa - voitteko uskoa - olin ensimmäistä kertaa ikinä. Siis siitäkin huolimatta, että olen syntynyt Helsingissä ja viettänyt pääkaupunkiseudulla elämäni ensimmäiset 20 vuotta.

 

Ehkä siksi, että paikalla on maine pahamaineisena pissipuistona (ja silloin vuosituhannen vaihteessa, kun itse olin huonosti käyttäytyvä pissis, ainoa oikea rellestyspaikka oli Kaivari). No, maineensa veroinen puisto ei ollut, vaan oikein viihtyisä ja kaunis. Rohkenenko jopa sanoa eurooppalainen. Itse asiassa pahimmat pissikset taisimme olla me, eväinä pinkkiä skumppaa ja kolme pussia irtokarkkia.

 

 

 

 

 

Hassuahan se on, miten uusin silmin asiat näkee näin "paluumuuttajana". Silloin kun viimeksi asuin täällä, en esimerkiksi ollut koskaan kiinnittänyt huomiota kantakaupungin ihanaan vanhaan arkkitehtuuriin. Talo oli talo oli talo. Turkuun muutettuani katsoin kaikkea turistin silmin, pysähdyin ja pällistelin ja huomasin että katoha, kaikki talot eivät olekaan samannäköisiä. Siellä opin ihmettelemään ihan niitäkin katuja, joita pitkin käppäilin aamulla yliopistolle ja illalla markettiin. Sen vuoksi olen onnellinen siitä, etten jäänyt kotipaikkakunnalleni asumaan, sillä tuskin osaisin nytkään katsoa Helsinkiä näillä uusilla silmillä.

 

Yhtenä päivänä jouduin keräämään leukani maasta, kun näin ensimmäisen kerran Säätytalon. Minulla kun ei ollut aavistustakaan, että Suomessa on missään sellaisia rakennuksia. Kai tämä on nyt sitten sitä arjen löytöretkeilyä.

 

 

 

 

 

Share

Ladataan...

Jos minä johonkin tässä elämässä uskon niin rauhaan, rakkauteen ja siihen, että aina on syytä juhlia. Ja siihen, että juhlien järjestämiseen ei todellakaan tarvita massiivisia suunnitelmia, suurta budjettia tai rajattomasti aikaa - varsin usein ne spontaanisti kasaan kyhätyt kemut ovat juuri niitä parhaita.

 

Itse asiassa juhliin ei tarvita edes vieraita. Monet hienot juhlat olen viettänyt keskenäni leivoksen, elokuvan ja kasvonaamion kanssa.

 

 

 

 

Nämä juhlat syntyivät eräänlaisessa paniikkitilanteessa, kun tajusin, että ystäväni lähtee Australiaan ihan just kohta. Meitä oli paikalla neljä ihmistä, kahdeksan macaron-leivosta ja yksi pullo kuohuvaa. Hauskaa oli, vaikka kutsut lähtivät käsin askarreltujen korttien sijaan viime tingassa tekstiviestillä, leivokset haettiin valmiina kaupasta ja ruusut napsaistiin äidin kukkapenkistä.

Share

Ladataan...

Kesä Helsingissä on ollut mitä mukavin, mutta mitä lähemmäksi syksyä tullaan, sitä enemmän mietin, onko tämä kaupunki minua varten. Viimeiset pari päivää olen miettinyt kaikkia mahdollisia ja mahdottomia syitä muuttaa takaisin Turkuun. Toistaiseksi olen keksinyt yhden ihan pätevän: olen siellä onnellisempi.

 

Kysyin siltä tyypiltä, jonka kanssa tätä elämää nyt tässä eletään, missä hän haluaisi asua. Vastaus: "Turussa tai Ranskassa". (Tyyppi on asunut aikoinaan jonkin aikaa Pays de Loiressa ja olen kuullut lukemattomia tarunhohtoisia juttuja simpukoita ja samppanjaa lounaaksi nauttivista telakkamiehistä - tai ainakin tästä yhdestä -, kallioiden ja tyrskyjen reunustamista lenkkeilyreiteistä ja riehakkaista illallisista, joille saa kutsun pelkästään siitä syystä että hei eiks me olla joskus tavattu.)

 

 

 

Vai että Ranska. Ei se nyt mahdoton ajatus olisi. Lähes kaikki tapaamani ranskalaiset ovat olleet mukavia, ystävällisiä ja avuliaita, monet suorastaan hurmaavia. Mutta lehdissä, blogeissa ja kirjoissa kirjoitetaan aina siitä, että "oikeasti ranskalaiset eivät ole yhtään niin ihania kuin muu maailma luulee". Joko heillä on ollut poikkeuksellisen huono tuuri tai minulla poikkeuksellisen hyvä (tai sitten olen itse yhtä kamala). Mutta entä jos ranskalaiset todella ovatkin ihan hirveitä enkä saa yhtään ystävää? Kadulla kulkiessani parisian chic -kaunottaret osoittelevat sormella että tuolla se paksunilkkainen suomalainen menee, eikä osaa edes kietaista huivia huolettomasti olalle, mon dieu, ha ha ha. Istun yksin kotona ja hukuttaudun samppanjaan ja leivoksiin. Toisaalta, olisiko sekään huono elämä...

 

No, kuukauden päästä olen taas Tampereella. Vaikka kaupunki viime vuonna aiheuttikin minulle angstia (kaikkialla ne liikennevalot, jotka eivät ikinä vaihdu, ja niin kamalasti niitä kanansiipiä), yllättäen huomaankin jo ajattelevani, että oikeastaan aika mukavaa mennä takaisin.

 

 

 

 

 

Siihen asti otetaan Helsingistä ilo irti. Kävelimme pitkin merenrantaa ja hitto vie, olihan siinä tunnelmaa! Niille kulmille tulee eksyttyä harvoin, ja yhtäkkiä tuntui ihan siltä, kuin olisi aivan eri kaupungissa. Aleksanterinkatu ja ällöttävä Rautatientori, jonka läpi kuljen melkein joka päivä, tuntuivat olevan vähintään tuhannen kilometrin päässä.

 

Pysähdyimme hetkeksi Mattolaiturille. Siellä oli fiilistä. Vierekkäisissä pöydissä sulassa sovussa trendibeibejä, arvokkaita kaivopuistolaisrouvia, turisteja, lapsiperheitä ja pariskuntia. Lokit raakuivat ja tunnelma oli rento, vapautunut ja merellinen. Melkein kuin Ranskassa.

Viini tosin oli kalliimpaa, ihan kuin Helsingissä.

 

Share

Pages