Ladataan...

Postaus on julkaistu ensimmäisen kerran 22.2.2011.

 

 

 

 

Ferris Bueller. Osaisinpa olla enemmän kuin sinä.

 

Jos ei olisi liian kaukaa haettua vetää yhtäläisyyksiä 80-luvun teinikomedian ja raamatun välille, voisin nyt mainita sen tarinan, jossa Jeesus menee kahden sisaren luokse ja se toinen alkaa märisemään siitä, kun se toinen ei tee mitään. Johon vanha veikkomme toteaakin että Martta, Martta, sinä huolehdit ja hätäilet niin monista asioista. Vain yksi on tarpeen. Maria on valinnut hyvän osan, eikä sitä oteta häneltä pois.

 

Ala-asteen uskonnontunneilla en tajunnut tätä ollenkaan. Niin epäreilua. Vasta nyt, Ferrisin (Maria) ja Ferrisin pikkusiskon (Martta) myötä hiffasin, että juuri näinhän se on. Joskus elämässä pisimmälle pääsevätkin ne, jotka osaavat ottaa rennosti. Eivät sittenkään ne, jotka tekevät läksyt aina ajoissa ja käyttävät energiansa sen miettimiseen, miten käräyttää lintsarit - sen sijaan että nauttisivat ahkeran työnsä hedelmistä.

 

Tässä siis elokuvasuositus kaikille teille kanssastressaajille: Ferris vaihtaa vapaalle (1986).

Share

Ladataan...

Postaus on julkaistu ensimmäisen kerran 16.2.2011.

 

Muistan, kuinka 90-luvulla (varhais)teininä haikailin milloin 60-luvun Lontooseen svengaamaan modien seuraan, milloin vuosisadan vaihteen Pariisiin juomaan absinttia taiteilijoiden kanssa ja milloin 80-luvun punkpiireihin. Mielestäni 90-luvussa ei ollut mitään, mikä tekisi siitä muistettavan vuosikymmenen, tai mitään, mikä saisi teinit minun jälkeeni sanomaan miksen mä elänyt sillon.

 

Kuinka väärässä olinkaan! Jo pidempään minua on vaivannut sairaus nimeltä ysärinostalgia. Ja voin kertoa, että se sairaus on ihan erilainen kun se koskee vuosikymmentä, jonka on itse oikeasti elänyt.

 

90-luvulta kaipaan TV-sarjoja Kullannuppu, Isojen poikien leikit ja Hulluna sinuun. (Frasier tulee onneksi ikuisella luupilla uusintana.)

 

 

Haalistunutta farkkua.

 

Sitä, että kaverille ei soitettu kännykällä, vaan mentiin pimpottamaan ovikelloa ja kysyttiin voitsä olla.

 

Ja kuitenkin myös ihkaensimmäistä kännykkääni, joka painoi puoli kiloa ja jossa tekstiviestejä pystyi kirjoittamaan AINOASTAAN ISOILLA KIRJAIMILLA JOLLOIN NÄYTTI AINA SILTÄ, ETTÄ VIESTIN LÄHETTÄJÄ HUUTAA.

 

Niitä kamalia julisteita, joita kavereiden isosiskojen seinillä oli. Niissä oli aina nainen, mies, nahkatakki, revityt Leviksen viisnollaykköset ja moottoripyörä.

 

Sitä kun joku oli käynyt Tallinnassa (eksoottista!) ja toi tuliaisina lehmäkarkkeja (myöskin eksoottista!) ja piraatti-Levikset Mustamäen torilta (todella kadehdittua kamaa Päiväkummun ala-asteella!).

 

Winona Ryderiä.

 

90-luku kohtaa Technicolorin -henkisiä musiikkivideoita ja promokuvia, à la Sueden Trash.

 

 

Brittipoppia, vakosammareita ja Adidaksen Gazelleja.

 

BIG! -lehteä.

 

Hiusdonitseja.

 

Spice Girlsejä.

 

Aikaa ennen tosi-tv:tä. Silloin nuortensarjoissakin oli sielua.

 

Jennifer Anistonin Rachel-kampausta. Kaikilla meidän koulun tytöillä oli sellainen.

 

Kaakaojauhetta, joka sekoitettiin kylmään maitoon ja juotiin kauraleipien ja lauantaimakkaran kyytipoikana.

 

Suosikin julisteita, jotka laitettiin seinälle riippumatta siitä, ketä ne esittivät.

 

Gerberoita. Muistatteko, 90-luvulla kaikkialla oli muovisia gerberoita.

 

Ihkaekoja trendikahviloita. Aatelkaa, niistä sai semmosta kahvia mihin laitettiin kaksi desiä maitoa!

 

Jyrkiä, musiikkivideoita ja katsojille järjestettyjä kilpailuja, joihin osallistuttiin lähettämällä postikortti.

 

Poppikappaleita, jotka olivat häpeilemättömän hyväntuulisia. Ei tarvinnut olla too cool for school -rämistelijäelektrosäksättäjä, eikä liioin ähistä panoääniä r'n'b-biitin tahtiin. Sai tehdä sellaisia biisejä kuin Deep Blue Somethingin Breakfast at Tiffany's, johon muuten kieltäydyn kyllästymästä ikinä.

 

 

Valokuvia, joissa naispuolisilla elokuvatähdillä ja muusikoilla on aina ihan liian tummat huultenrajaukset ja ihan liian piirretyt kulmakarvat.

 

Garbagea ja Shirley Mansonia. Ja Just a Girl-aikakauden Gwen Stefania.

 

Hotmailia.

 

Tikkurilan Carrols-ravintolaa. Siellä oli akvaario.

 

Babysitters Club -kirjoja.

 

Kunnollisia jouluelokuvia.

 

Mutta on nytkin ihan hyvä. Kaupoistakin saa taas farkkupaitoja ja kukkamekkoja ja kangasmaihareita, ja Hulluna sinuun löytyy DVD:ltä.

 

Ja olihan 90-luvullakin asioita, joita en haluaisi takaisin. Niinkuin vaikka teini-ikä. Tekno. Puhallettavat huonekalut. Laavalamput ja valokaapelit.

 

Ajattelevatkohan 2010 -luvun teinit samalla tavalla tästä vuosikymmenestä? Kirjoittavatkohan he viidentoista vuoden päästä blogiinsa, että muistatteko iPhonet? Olihan ne alkeellisuudessaan niin hellyyttäviä!

 

Share

Ladataan...

Tiedättehän, kun kesällä Ylellä näytetään vain toiveuusintoja ja sitten närkästyneet tädit ja sedät kirjoittelevat yleisönosastolle että "kyllä en maksa tv-lupamaksua kertaalleen nähdyistä ohjelmista"? Onneksi ette maksa blogilupamaksua, koska tällä viikolla blogissa... uusintakierros!

 

Postaus on julkaistu ensimmäisen kerran 19.8.2010.

 

Tunnen, että on velvollisuuteni kertoa tästä kirjasta.

Se oli nimittäin hieno. Ei nyt ehkä kirjallisuuden historian kekseliäin mestariteos, mutta... no, kuunnelkaa.

 

Aluksi se oli mielestäni ihana, sitten ei enää yhtään ihana, sitten olin hemmetin vihainen koko kirjalle ja halusin heittää sen seinään, kunnes lopulta tajusin, että kaiken oli mentävä juuri niin.

 

 

David Nichollsin One Day alkaa 15.7.1988, kun Emma ja Dexter ovat juuri valmistuneet yliopistosta. Sen jälkeen päähenkilöiden elämää seurataan aina heinäkuun 15. päivä vuoteen 2007 saakka.

 

Nichollsin kirja on paljon: hyvin kirjoitettu, fiksu, hauska ja koskettava, mutta yksi asia siinä on ylitse muiden. Se on niin todentuntuinen, että minun on ihan mahdotonta uskoa, että Emma ja Dexter ovat fiktiivisiä henkilöitä romaanissa.

 

Emman ja Dexterin kehitystä ja elämää on kiehtovaa seurata, sillä vaikka tiedämme vain, mitä yhtenä päivänä tapahtuu, Nichollsin kerronta täyttää ne 364 muun päivän jättämät aukot sortumatta ärsyttävään rautalangasta vääntämiseen tai teennäisiin takaumiin. Henkilöt ja heidän välisensä suhde kehittyvät juuri niinkuin oikeassakin elämässä, se ei ole kliseinen draaman kaari vaan aaltoliikettä, jossa mennään ylös ja alas, eteen ja taaksepäin. Pidin siitä, että henkilöt muuttuivat, ja että muutoksen heistä aistii ja huomaa ilman, että Nicholls sitä mitenkään julistaisi. Tätä kirjaa ei siis ainakaan voi syyttää yksiulotteisista henkilöhahmoista, mikä on valitettavaa niin monissa romaaneissa.

 

Kirja herätti niin paljon ajatuksia ja kysymyksiä omastakin elämästä ja itsestä, että niitä olisi toivonut pääsevänsä purkamaan jonkun kanssa (missä on mun lukupiiri?). Missä olen 15 vuoden päästä? Nauranko silloin 24-vuotiaalle itselleni joka piti hölmöä blogia ja oli varma, että elämässä tärkeintä on pienet asiat? Vai haaveilenko, että voisin yhä tehdä niin? Tai kenties olen ihan samanlainen. Millaisia kompromisseja joudun tekemään, mitä jos olisinkin tehnyt toisin... ja niin edelleen.

 

Kirja muistutti jälleen kerran siitä, miten tärkeää on olla juuri tässä hetkessä eikä siirtää asioita aina vain tuonnemmaksi. Toisaalta se oli lohdullinen muistutus myös siitä, että elämä ja ihmiset muuttuvat vääjäämättä, särmät hioutuvat ja se, mitä ennen piti tärkeänä, ei ehkä huomenna enää olekaan niin tärkeää. Ja että se on ihan okei - ainakin tiettyyn pisteeseen saakka. Ehkä minunkaan ei enää tarvitse tuntea huonoa omaatuntoa niistä perjantai-illoista, joina olen mieluummin jäänyt kotiin leipomaan piirakkaa kuin lähtenyt kaupungille rellestämään nuorten ihmisten tavoin. Mutta toivottavasti kaikki ei muutu. Toivottavasti vielä 50-vuotiaanakin minua haukutaan naiiviksi, kun haluan uskoa, että onni on pienissä asioissa, ja että turha negatiivisuus ei oikeastaan kannata.

Share

Pages