Ladataan...

DHL:n setä herätti varsin mukavissa merkeissä.

 

Made with pride in England, ihanhan tässä herkistyy. Blogiani pidempään seuranneet saattavat olla tietoisia siitä, että minulla on jonkinasteinen fetissi perinteisiin brittiläisiin takkeihin. Nyt kun kaapistani löytyy jo Burberryn trenssi ja Montgomeryn duffeli, tarvitaan enää Barbourin vahakangastakki, niin kokoelmani on valmis. (No juu, ehkä vielä kunnollinen tikkitakki ja tweed-bleiseri kyynärpääpaikoin, mutta ne olkoot seuraavien syksyjen hankintoja.)

 

 

Olen jahkaillut klassisen laivastonsinisen duffelin ostamista jo pari talvea, ja nyt päätin hankkia kerralla kunnollisen. Pyhä Burberrykin on siirtänyt tuotantonsa halvan työvoiman maihin, joten olipa iloinen yllätys huomata, että sekä Montgomery että Gloverall tekevät yhä takkinsa Englannissa.

 

 

Share

Ladataan...

Tiedättekös, täällä on aika jännä meininki ('täällä' tarkoittaen elämää). Olen saanut monta erittäin hyvää opetusta tällä viikolla. Jaan ne nyt teillekin.

 

Kannattaa:

 

- tiedostaa oma arvonsa

- uskoa siihen, että tjaa ehkä mä osaankin jotain ja oho ehkä mä oonkin ihan hyvä

- asettaa päämääriä ja ajatella isosti, vaikka sitten ihan vaan vähäsen ja salaa

- opetella näkemään ne ihmisistä tutuimmatkin uudestaan ihmisinä, ei niissä rooleissa, joihin olemme heidät oman päämme sisällä asettaneet - saatat yllättyä (kehittelen tällä hetkellä eräänlaista ihmissuhdeteoriaa. Lupaan esitellä sen tulevaisuudessa jossain kansalaisopiston self help -seminaarissa, mulla on kaavioita ja kaikkea!)

- vapautua omista jumiutuneista ajatuskuvioista noin niinkuin yleisemminkin

- käyttää kirkkaanpunaista huulipunaa

- syödä Tintån suklaakakkua

 

Ei kannata:

 

- nähdä ihmisiä vain kaksiulotteisina olentoina ja vain itsensä kautta, vaikka se onkin helpompaa

- ostaa Stockan Herkun valkosuklaamoussea (maistuu voilta)

- mennä ihan hämilleen, kun joku moikkaa vessassa (sori, sinä mukava tyttö!)

 

Ja niin tietysti: Turku kohtelee hyvin. Paras ystäväni ja yksi ihana mies ovat muuttaneet samaan kortteliin. Meidän lähikuppilassa soi tosi hyvä musiikki ja samppanjapullon saa reilulla kolmellakympillä. Kämpillä ei ole nettiä, minkä vuoksi saan roikkua päivät pitkät kahviloissa, koska ne on nyt mun työhuone. Ja sehän tarkoittaa sitä, että minulla on hyvä tekosyy olla koko ajan pienissä kofeiinihuuruissa, minkä sallin itselleni yleensä vain lomilla. Eli olen oikeastaan samaan aikaan töissä ja lomalla. Ihanteellista!

 

 

Eilen oli aihetta juhlaan, mutta kämpillä ei ole vielä huonekaluja. (Paitsi työpöytä, jonka tein omenalaatikosta.) Mutta mitäs pienistä, muuttolaatikosta saatiin oiva pöytä, astiapyyhkeestä pöytäliina, ja kuohuvahan maistuu aina yhtä hyvältä, istui sitten lattialla tai tuolilla.

 

Tässä saattaa käydä niin, että en lähde täältä enää ollenkaan.

Share

Ladataan...

Tällä päivällä oli kaikki potentiaali olla ihana. Heräsin lempikaupungistani. Olin varustautunut villapaidalla ja muhkealla huivilla, mutta mitä vielä - täällä pärjää pikkubleiserillä. Aurinko paistoi ja vihreä jokiranta oli lempiravintolani ikkunasta katsottuna niin kauniin värinen, että itketti.

 

 

Söin lounaan lempiseurassani ja lähdin tyytyväisenä. Poikkesin kauppaan, jota nykyisessä asuinkaupungissani ei ole ja kas - löysin juuri sellaisen laukun, jota olen jo pitkään etsinyt.

 

Hypähtelin väliaikaiseen kotiini kevyin askelin, saatoin vähän vihellelläkin. Kämpillä katsoin YouTubesta videopätkiä Wall Streetin mielenosoituksista ja yhtäkkiä vanha tuttu vieras kolkutti. Neiti Kolu, Syyllisyys täällä, olkaa hyvä ja avatkaa ovi.

 

Niin, syyllisyys. Ei vain siitä uudesta laukusta, vaan kaikesta.

 

 

Esimerkiksi siitä, että olen kaksi päivää miettinyt pääasiassa syyskenkiä ja siitä, että tienaan elantoni kirjoittamalla vaatteista ja terveyspirtelöistä ja vartalokomplekseista, kun voisin olla Wall Streetillä kirjoittamassa niistä mielenosoituksista, joista kukaan ei halua kirjoittaa.

 

Kyllähän minä tiedän. Ei se, että tykkää vaatteista tee ihmisestä tyhmää tai pinnallista. Tiedänhän minä, etten ole kulutushysteriassa tai pinnallisuudessa maailman tai edes blogimaailman top satasessa.

 

Ei siinä ole mitään väärää, että käyttää itse ansaitsemansa rahat kauniisiin asioihin tai että tulee onnelliseksi mistä nyt ikinä tuleekaan, vaikka sitten kampapuuvillaisista lakanoista tai persikanvärisistä neilikoista (oih, miten onnelliseksi niistä tuleekaan!). Mutta toisinaan mietin, kuinka paljon oikeastaan piiloudumme tällaisen ajattelun taakse:

Vaikka mä jaan mun Facebookissa vaan Seiskan linkkejä, niin ei se tarkota ettei mua kiinnostais maailman asiat.

Vaikka mua harmittaa enemmän epäonnistuneet ripsenpidennykset kuin Kreikan talouskriisi, niin ei se tarkota, että mä olisin pinnallinen.

Kyllä mä saan kattoa aivotonta viihdettä jos se rentouttaa, ei se tarkota että mä olisin tyhmä.

 

Tällaiseen ajatteluun on niin helppo tuudittautua, että pian ei edes huomaa, ettei ole itse asiassa edes vilkaissut sanomalehteä, fiksua kirjaa tai älykästä elokuvaa vuosikausiin. Siinä missä ennen oli noloa, ettei tiennyt mitään politiikasta, taiteesta tai historiasta, nykyään on muodikasta julistaa kovaan ääneen, ettei tiedä eikä kiinnosta. Missä vaiheessa ihminen on oikeasti tyhmä, itsekäs, sivistymätön tai pinnallinen, kun kaikki roskaviihteestä kerskakulutukseen on oikeastaan sallittua jos se kerran tekee sut onnelliseksi?

 

 

Joten vastauksena kysymykseeni miksi minä istun kahvilassa juomassa jääteetä enkä ole Itämerellä putsaamassa lokkeja öljystä - en tiedä. Ehkä siksi, että olen itsekäs. Tai mukavuudenhaluinen. Todennäköisemmin pelkuri. Luultavasti kaikkia näitä. Mutta olen siinä(kin!) mielessä onnekas, että kun jokin lehdestä lukemani tai YouTubessa näkemäni alkaa nakertaa mukavuudenhaluista omaa ei se tarkota että mä olisin -maailmaani, minulla on sentään tämä pinnallinen hömppäblogi, johon voin ajatuksiani purkaa.

 

 

Share

Pages