Ladataan...

Aamulla pankin aukeamista odotellessani pujahdin pakkasta piiloon viereisen Sokoksen tuulikaappiin. Nappasin aikani kuluksi selailtavakseni Marc O'Polo Journalin - siis suomeksi sanottuna mainoslehtisen - ja koin yllätyksen.

 

Joko Marc O'Polo on nuorentunut tai sitten minä olen vanhentunut, mutta tuon tylsänä tätivaatettajana pitämäni merkin kevätkatalogi onnistui kerrassaan inspiroimaan.

 

 

No - eivät nämä tämän keväänkään vaatteet ole syntyneet minkään kreisin happotripin tai ylivilkkaan mielikuvituksen tuotoksina, mutta olette varmaan tähän mennessä jo huomanneet, että vaatetuksessani en sellaista kaipaakaan. Klassista, simppeliä ja freesiä.

 

 

 

Vaalea trenssi löytyy jo, samoin laivastonsinistä ja tuollaista...  miestenkauluspaidansinistä (en pidä vaaleansinisestä, mutta pidän miestenkauluspaidansinisestä). Tuommoinen vaaleanruskea nahkakassikin on ahkerassa käytössä. Kuvien inspaamana aion ensi keväänä yhdistellä niihin rohkeasti oranssinpunaista ja jotkut ihanat, simppelit sandaalit.

 

Ja monk strap -kengät, niitä katselin kaiholla jo viime kesänä, mutta tänä keväänä ne on ehkä oikeasti saatava.

 

 

Ukkeleiden puolelta kelpuuttaisin omaan kaappiini mieluusti tuon kanvaasikassin.

 

Oi kevät, tule jo.

 

Share

Ladataan...

 Minulta kysellään tosi usein kameroihin ja valokuvaamiseen liittyviä juttuja, joten ajattelin nyt vastata niihin kertaheitolla tekemällä aiheesta postauksen.

 

En ole missään nimessä mikään huippukuvaaja ja opintielläni olen vasta alussa. Suurimman osan ajasta minulla ei ole hajuakaan, mitä olen tekemässä. Siinä mielessä tuntuu vähän höpsöltä antaa kellekään oppitunteja aiheesta, mutta yritän nyt kuitenkin vastata niihin useimmiten kysyttyihin kysymyksiin. Epäilen tosin suuresti, että näillä vinkeillä kenestäkään tulee mestarikuvaajaa, mutta itsepähän kysyitte! :D

 

Kamera, jolla kuvaan, on ihan harrastelijatason edullinen perusjärkkäri Canon 550D. (Vai onko se D550? En ikinä muista miten päin nuo menee Nikoneissa ja Canoneissa. Ja juu, sillä vaivalla, jolla kirjoitin tuon lauseen, olisin googlannut asian jo neljä kertaa. Oi internet ja ihmisen epätaloudellinen ajankäyttö. No nyt oli pakko googlata. On se 550D. Ai hitsi, nyt kun googlasin niin tajusin että olisin voinut tarkistaa asian ihan vain tuosta työpöydälläni nökättävästä kamerasta. Hitto). Tykkään siitä tosi paljon, vaikka sen rajat alkavatkin kieltämättä tulla hissuksiin vastaan.  

 

Ärsyttävä klisee, mutta totta: kuvaamaan oppii kuvaamalla. Sitä ennen kannattaa  kuitenkin opiskella se kameran mukana tullut käyttöohje kannesta kanteen.

 

 

Objektiiveja omistan kolme (kaikki Canonin):

18-55 mm / f 3.5-5.6,  50 mm / f 1.4 ja 28 mm / f 2.8.

 

Ensimmäiset kaksi vuotta kuvasin pelkästään tuolla kameran mukana tulleella 18-55-millisellä objektiivilla. Suosittelen ensin ottamaan järjestelmäkameran perusasiat haltuun ennen kuin alkaa upottamaan rahansa  linsseihin - ei nimittäin tarvitse pelätä, että siitä rahanmenosta koskaan tulisi loppua! 

 

Tämän lisäksi minulta kysytään eniten sitä, miten saan valokuviini hyvän valon. Salaisuuteni paljastuu katsomalla taivaalle! Meillä on isot ikkunat ja pyrin kuvaamaan aina valoisaan aikaan. Kuvissani ei todellakaan ole aina hyvä valo - te vaan ette näe niitä kuvia ;) Totta puhuen - jos valo on surkea, päädyn usein järkkärin sijaan kuvailemaan kännykän kameralla säälittäviä Hipstamatic-räpsyjä, jotka ovat joka tapauksessa huonolaatuisia, joten niiden rakeisuus ei turhauta ihan yhtä paljon. 

 

Käsittelen kuvat pääosin Photoshopin eri versioilla riippuen siitä, millä koneella satun milloinkin olemaan. Ilmaisista kuvankäsittelyohjelmista kohtuuhyvä on Gimp.

 

En ikävä kyllä pysty antamaan mitään yksiselitteistä ohjetta kuvienkäsittelyyn, koska käsittely riippuu tietysti täysin käsiteltävänä olevasta kuvasta ja halutusta lopputuloksesta. Joskus en tee kuville mitään, mutta useimmiten säädän esimerkiksi väritasapainoa ja varjoja. Photoshopissa on mahdollista säätää vaikka jokainen värisävy erikseen. Pelaan paljon myös värikylläisyydellä ja kontrastilla varsinkin silloin, kun kuvat ovat huonolaatuisia :D

 

Kuvankäsittelyn suhteen noudatan appiukkoni ohjetta: paskasta ei saa tryffeliä. Tässä yhteydessä se tarkoittaa sitä, että valmiiksi hyvää kuvaa voi vielä hieman parantaa kuvankäsittelyllä, mutta surkeaa kuvaa sillä ei pelasteta. Kannattaa siis jo kuvaa ottaessa kiinnittää huomiota rajaukseen, asetteluun, kuvakulmaan, taustalla näkyviin epämääräisiin murusiin, hiuksiin tai vaatekasoihin jne. eikä luottaa siihen, että no mä sit korjaan Photarilla. Olen itse asiassa aika huono Photoshopin käyttäjä, joten pyrin aina kuvaamaan digikamerallakin siten, kuin kuvaisin filmille.

 

Luotan kuvankäsittelyssä taktiikkaan nimeltä kun tarpeeksi sohii niin väkisinkin johonkin osuu. Kokeilen kaikkea mahdollista ja aika usein onnistun vahingossa saamaan aikaiseksi jotain siistiä, mutta minulla ei ole hajuakaan mitä olen tehnyt ja miten voisin tehdä sen uudestaan. Kuten epäilin, nämä vinkkini tulevat olemaan täysin hyödyttömiä :D 

 

Kannattaa myös opetella terävöittämään kuvia, mutta sen kanssa suosittelen olemaan tarkkana. Oma silmä nimittäin sokeutuu terävöittämiselle äkkiä ja pian sitä saattaa huomata julkistavansa maailmalle epäluonnollisen näköisiä, yliterävöitettyjä ällökuvia (niitä on nähty täälläkin!) Terävöittämiselle on useita eri työkaluja, jälleen kerran riippuu kuvasta ja halutusta lopputuloksesta, mitä kannattaa käyttää.

 

Vaikka digikamera sallii periaatteessa rajattoman määrän virheotoksia, suosittelen silti keskittymään jokaiseen kuvaan sillä periaatteella, että voisit saada sopivan otoksen jo ensimmäisellä (ikinähän se ei onnistu, mutta siihen kannattaa tähdätä). Ensinnäkin, siinä oppii. Toisekseen, kuvia on paljon helpompi käydä läpi, kun niitä ei ole satoja lähes samanlaisia. Kolmanneksi, kamerassa on vain rajallinen määrä suljinkertoja - kun ne kuluvat loppuun, täytyy vaihtaa kameraa.

 

Tämänhän kaikki tietävät: pimeä vaatii pitkän valotusajan, mutta käsivaralla kuvatessa pitkällä valotusajalla kuva tärähtää. Meidän pimeän Suomen asukkaiden kannattaa panostaa jalustaan. Jalusta mahdollistaa myös pienemmän ISO-herkkyyden, jolloin kuviin ei tule yhtä paljon kohinaa.

 

Mutta toisaalta: kuka muka oikeasti jaksaa kykkiä jonkun jalustan takana? Itse kuvaan mieluummin vähän tärähtäneitä ja vähän rakeisia kuvia kuin nökötän jalustan vieressä odottamassa täydellistä tilannetta. Poikaystäväni (ja muutama blogini lukija :D) kuittailee minulle usein kuvieni vinksallaan olevasta horisontista, mutta itse olen sitä mieltä, että fiilis on tärkeämpi kuin täydellisen tärähtämätön otos ja täydellisen symmetrinen asettelu!

 

Ehkä paras vinkki, mitä voin antaa, on: kuvaa sitä, mistä olet kiinnostunut. (Miksi muuten luulette, että 80 % ottamistani kuvista käsittelee ruokaa ja leikkokukkia?) Silloin jaksat olla kiinnostunut etsimään kuvakulmia, vääntämään ja kääntämään ja saamaan kohteesi näyttämään mahdollisimman kiinnostavalta muidenkin silmissä.

 

Varsinkaan alkuun ei kannata ajatella, että nyt pitäisi saada tosi taiteellinen ja omaperäinen kuva otettua. Alkuun kannattaa vain kuvata, kuvata ja kuvata. Olisin rikas nainen, jos saisin euron joka kerta kun jonkun blogin kommenttiboksissa joku valittaa siitä, miksi joku toinen kuvaa joka päivä syömäänsä ruokaa/kissaansa/maisemia. Oma vastaukseni siihen on siksi, että siitä oppii! Anna siis kitisijöiden kitistä ja kuvaa ahkerasti sitä samaa kukkapuskaa vaikka joka päivä, jos siltä tuntuu.  Itse olen kuvannut noin sataviisikymmentä asetelmaa meidän ruokapöydällä, ja silmäni on todellakin harjaantunut niiden sadanviidenkymmenen melkein samanlaisen ruudun ansiosta!

 

Kuten sanoin, minusta ei tosiaan taida olla kellekään valokuvauksen opettajaksi. Hyvien valokuvien ottamiseen ei ikävä kyllä ole mitään yksinkertaista "tee näin" -ratkaisua, vaan jokaisen täytyy opetella se itse hyödyntäen sitä kalustoa, valoa ja niitä olosuhteita, jotka ovat tarjolla. Toisaalta juuri tämä tekee valokuvaamisesta niin jännittävän ja mielenkiintoisen harrastuksen - tylsäähän se olisi, jos onnistuneeseen valokuvaan olisi olemassa jokin takuuvarma tie! Toivottavasti tämä postaus nyt kuitenkin vastasi edes vähän niihin esittämiinne kysymyksiin.

 

 

PS. Olen muutaman päivän Helsingissä. Uusia postauksia tulee jos päivissä on luppoaikaa, löydän koneen ja ehdin päivittämään, mutta älkää kummastelko hiljaiseloa kommenttilootassa ja Facebookissa (vaikka olettehan te siihen jo tottuneet, oi ihanat, kärsivälliset lukijani)!

 

 

Share

Ladataan...

Äh, tiedän, että tästä ei kannattaisi vielä puhua. Mutta kun en enää malta olla hiljaa.

 

Nimittäin, mulla on asunto!

 

Anteeksi, korjaan: mulla on koti!

 

Eikun. Vielä yksi korjaus. Meillä on koti!

 

Siis ehkä.

 

Kaupat tehtiin jo, mutta nyt jännitetään vielä, keksiikö joku taloyhtiön osakkaista lunastaa meidän asunnon.

 

 

Tässä siis yksi syy, miksi blogissa on ollut niin hiljaista viime aikoina - elämäni on täyttynyt tästä. Ensin jännitettiin, meneekö tarjous läpi ja tekeekö joku toinen taho suuremman tarjouksen. Sitten jännitettiin, meneekö kaupassa kaikki hyvin. Nyt jännitetään lunastusta. Vielä viikko. Lisäksi samaan aikaan on alettu suunnittelemaan remonttia, laskemaan budjettia, pohtimaan lupa-asioita ja kaikkea sellaista.

 

Poikaystävä mietti, että ehkä ei kannata vielä juhlia. Minä sanoin, että mitä jos joku lunastaakin sen, ja sitten en olisi saanut ollenkaan juhlia elämäni ensimmäistä asuntokauppaa. Tilattiin sitten varmuuden vuoksi lasit samppanjaa. Eihän sitä koskaan tiedä.

 

Mutta hitto että ollaan tulisilla hiilillä nyt. Aina hetkeksi unohdan sen, ja sitten muistan ja vatsa kääntyy ylösalaisin. Olen rakastunut siihen asuntoon, se tuntuu jo ihan perheenjäseneltä. En kestä jos joku nappaa sen meidän nenän edestä, tuosta vain. Mietin jo, että pitäisikö varmuuden vuoksi laittaa siihen oveen joku pahamaineisen moottoripyöräjengin lippu, ehkä se pitää uteliaat osakkaat loitolla. Heh.

Share

Pages