Ladataan...
Kaikki mitä rakastin

En tiedä huomasitteko jo, mutta minun huidellessani maailmalla menneisyys on tullut kummittelemaan tänne blogiin.

Nimittäin vanhat Trendi.fi:ssä julkaistut postaukseni vuodelta 2011 ovat siirtyneet tänne Lilyyn! Tätä on moni toivonutkin, joten tervemenoa menneisyyteen. Arkistoja pääset selaamaan tuosta oikeasta sivupalkista.

Vanhojen juttujen leiska on vähän vinksahtanut, kommenttiloota on täynnä spämmiä ja asiasanat ovat nyt ihan sekaisin (suurin osa kahteen kertaan), mutta nyt niitä juttuja pääsee kuitenkin lukemaan, jos huvittaa.

En tiedä uskallanko itse. 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Kaikki mitä rakastin

Tulin eilen illalla Turkuun.

Tästä se nyt sitten lähtee - viimeinen kuukausi täällä.

Tai kuukauden rippeet. Virallisesti kenkieni on kulutettava Helsingin katuja tammikuun toinen päivä, kun uusi työni (!!!) alkaa. Käytännössä ravaan kuitenkin varmaan pääkaupungissa hoitelemassa asioita koko joulukuun.


Olen edelleen ihan sekaisin aikaerosta, nukahtelen ja heräilen pitkin päivää ja yötä ihan miten sattuu. Tänä aamuna omaan rakkaaseen makkariin paistoi näin kaunis, kermanvärinen marraskuun (!!!) valo. Voi Turku ja koti, ette tee jättämisestänne helppoa.

Mutta kuiteskin. Ruudolfin sanoin mä oon tosi valmis, siirtymään eteenpäin meinaan.

Kamalasti hommaa kyllä. Se kämppä pitäisi vielä löytää. Ja karsia vaatekaappia, astiakaappia ja kirjahyllyä, koska asuinneliöni epäilemättä vähintäänkin puolittuvat. Etsiä uudet huonekalut, soittaa verottajalle, hankkia bussikortti.

Mutta ehtiihän sitä. Nyt köllöttelen vielä hetken tässä valossa.

Share
Ladataan...

Ladataan...
Kaikki mitä rakastin

Puhuin kesällä ystäväni kanssa, joka on löytänyt aikuisiällä uudestaan Jeesuksen. Parhaiten mieleeni painui hänen lauseensa: ei enää pelota.

Minä en ole niin läheisissä väleissä vanhan nasaretilaisen kanssa, mutta vuoden 2013 tulen minäkin muistamaan vuotena, kun lakkasin pelkäämästä.

Tai tietysti vieläkin pelkään. Mutta niin paljon vähemmän kuin ennen. Ja se on ollut elämässäni isompi muutos kuin yksikään muutto, työ, opiskelupaikka tai ihmissuhde. 

Lupaan teille tämän, silläkin uhalla että kuulostan liioittelevalta paskanpuhujalta: kun päätät lakata pelkäämästä, koko maailma muuttuu. Radikaalisti. Ihmeellisiä asioita alkaa tapahtua, koska annat niiden tapahtua. 

Joitakin vuosia sitten keksin kehittää itselleni lentopelon. Luulen, että sen takana oli parin ystäväni paha lentopelko. Pelko nimittäin todellakin tarttuu. Ja muuttuu sitä isommaksi, mitä enemmän sitä ruokkii. Joskus pelot on hyvä sanoa ääneen, mutta en arvosta iltapäivälehtimäistä kauhukuvien maalailua. Jokaisessa puskassa ei ole raiskaajaa. Eikä maailmanloppu tule ennen kuin maailmanloppu tulee. Mitä vähemmän piruja maalaa seinille, sitä vähemmän niitä näkee. What I fear I create, sanoi joku joskus, ehkä Dr. Phil. 

Mutta siitä lentämisestä. Sitä pelkääville tupataan yleensä sanomaan rauhoittelumielessä että ei siinä mitenkään käy, et sä kuole, todennäköisyys on niin pieni. Koska sitä kai lentopelko oikeasti on, kuolemanpelkoa. Nurinkurista kyllä, minun lentopelkoni purkamiseen tarvittava avain olikin kaverini tokaisu:

No entä jos kuoletkin? Mistä sä tiedät, että se tuntuu pahalta? Se voi hyvinkin olla maailman hienoin ja rauhallisin tunne.

Sitä minä ajattelen nykyään siellä purkissa istuessani. Tai siis ajattelin vielä vähän aikaa sitten - viimeisimmällä lennollani ajattelin menestyksekkäästi enää sitä, katsoisinko uusimman Gus van Santin vai sittenkin Kauhea kankkunen kolmosen. (Katsoin Gus van Santin.)

Ja toinen juttu, jota mietin lentäessäni... Olen viime aikoina lukenut jonkin verran Jarno Saarisesta. Saarinen oli turkulainen moottoripyöräilijälegenda, jonka kohdalla mainitaan aina hänen traaginen kuolemansa. Saarinen kuoli kolarissa kisaradalla. Siis tehdessään juuri sitä asiaa, jota rakasti ja jossa oli sillä hetkellä maailman paras. Oliko se sittenkään niin traagista?

Siksipä, kun Limaan lentäessäni istuin kymmenen kilometrin korkeudessa ja turbulenssi sai aikaan saman tutun kuristuksen rintalastassa, mietin Jarno Saarista. Ajattelin: kädessäni on Haruki Murakamin uusin kirja ja edessäni ilmainen lasi kylmää valkoviiniä. Ja olen matkalla jonnekin. Menossa. 

Share
Ladataan...

Pages