Terveelliset jälkkärit -villitykseni on siirtynyt nekstille levelille. Aikani banaanijäätelöä ja avokadomoussea lusikoituani päätin kokeilla jotain vähän haastavampaa, ja löysin raakabrowniet. 

Kun raakabrowniet olivat hanskassa, sooloilin niiden pohjalta tämän kakun. Toivoitte kovasti ohjetta, joten tässä se tulloo! Ohje on aika iisi, eikä se sisällä mitään hurjan eksoottista, joten tästä selviää myös aloittelija.

Voit hyvin tehdä tästä kakusta vain tuon kakkuosuuden ilman kuorrutusta ja mansikoita ja leikata sen neliöiksi kuin browniet konsanaan. Voit myös tehdä pelkän kuorrutuksen ja nauttia sen sellaisenaan tai marjojen kanssa vähän kuin moussena.

Raakabrowniet maistuvat tosi hyviltä, etenkin jos olet tumman suklaan ja ei-niin-makeiden jälkiruokien ystävä. 

Olen alkanut vierastaa terveellinen-sanan käyttöä - usein kun tuntuu, että terveysvaikutuksista puhuminen ruuan yhteydessä vie pois sen kaikista tärkeimmän eli nautinnon ja sielun ravitsemisen. Mutta sanotaan nyt kuitenkin, että raakajälkkärit ovat niinsanotusti terveellisiä. Ne ovat kuitenkin pähkinöineen ja rasvoineen usein aika tuhtia kamaa, joten kepeän olon ja hyvän fiiliksen säilyttämiseksi nauttisin kyllä niitä ihan yhtä lailla kohtuudella kuin "tavallisiakin" jälkkäreitä.

Brownie-ohje on mukailtu My New Roots -blogista, josta löytää muuten huimasti inspiraatiota hyvän olon ruokiin! (Ja juu, aika paljon myös sitä makroravinne-terveysvaikutuspuhetta, mutta mää aina skippaan ne ja siirryn suoraan ihaniin ohjeisiin ja kuviin ;)

Raakabrownie-pohja

2,5 dl saksanpähkinöitä

1 dl raakakaakaojauhetta (voit käyttää myös tavallista, sokeroimatonta tummaa kaakaojauhetta, jos et niin piittaa raakuudesta)

ripaus meri- tai vuorisuolaa

1 dl manteleita

2,5 dl pehmeitä kivettömiä taateleita

Laita saksanpähkinät monitoimikoneeseen tai tehosekoittimeen ja jauha niin hienoksi kuin saat, mieluiten aivan jauhemaiseksi. Tehosekoitin voi olla tässä hankala, koska näin pienellä määrällä terät jäävät yleensä sutimaan tyhjää, mutta riippuu tietysti vähän mallista, koosta ja tehoista. Itse käytän sellaista sauvasekoittimen päähän iskettävää "sipulileikkuria", jossa on pieni kulho ja pohjalla viuhuen pyörivät terät. Lisää joukkoon kaakaojauhe ja suola ja pyöräytä sekaisin.

Lisää sen jälkeen joukkoon taatelit muutama kerrallaan ja hienonna. Rouhi mantelit veitsellä ja sekoita raakabrownietaikinan joukkoon.

Taputtele seos pieneen vuokaan tai irtopohjavuokaan (itse käytin halkaisijaltaan 18-senttistä pyöreää uunivuokaa) ja laita jääkaappiin jähmettymään muutamaksi tunniksi. Jälkkäri on valmis jo tällaisenaan, mutta halutessasi voit vielä lisätä kuorrutuksen ja siivutetut mansikat.

Raakasuklaakuorrute (toimii myös sellaisenaan moussena!)

1 tai 2 kypsää avokadoa

3-4 rkl hunajaa (vaahterasiirappi on tässä ihanaa, jos et ole niin tarkka raakuudesta)

1/2 dl raakakaakaojauhetta tai tavallista tummaa, sokeroimatonta kaakaojauhetta

2 tl vaniljauutetta

hyppysellinen meri- tai vuorisuolaa

Sekoita kaikki ainekset keskenään monitoimikoneessa (tehosekoitin voi olla tässäkin huono, jos kannu on kovin suuri, mutta kannattaa kokeilla) ja blendaa kunnes seos on aivan sileää. Levitä kakun päälle ja anna tekeytyä jääkaapissa pari tuntia.

1. "Myrskyn jälkeinen taifuuni lennättää heidän pienen purjeveneensä Rivieralle, missä he päätyvät Le Grandin kuninkaalliseen sviittiin. Muumipappa alkaa käyttää nimeä de Moomin ja pääsee piireihin. Niiskuneiti on imarreltu kosmopoliitin playboyn liehittelystä."

Ei, kyseessä ei ole viime yönä näkemäni uni. Kyseessä on tulevan Muumit Rivieralla -elokuvan synopsis, joka tipahti juuri sähköpostiini. 

Nyt herää vain kysymys: Miten tätä jaksaa odottaa vuoteen 2014 asti?! 

2. Pionikausi on virallisesti alkanut.

Kukaan ei ole voinut välttyä siltä tiedolta, että rakastan kukkia ja kaikki kukat ovat ihania blaa blaa blaa, mutta pioneissa on jotain aivan erityistä.

On vaan niin ihmeellistä nähdä, kuinka nuppu puhkeaa valtavaan kukkaan, ihan tuossa noin vaan silmien edessä. Pienestä nupusta hurjaksi, suureksi kukaksi.

Joku voisi nähdä tässä jonkinlaisen symbolin elämälle tai henkiselle tai fyysiselle kasvulle tai murrokselle. Minä näen siinä nätin kukan. Ja se riittää.

3. Aperitivo!

Ensi viikolla on vihdoin luvassa juttua Milanosta (niin juu, Instagram-kamut sen jo tietävät, mutta te muut ehkä ette - kävin siellä jo! Olen lännen nopein), mutta sitä ennen pieni... no, aperitiivi.

Riehaannuin viime kesänä aperitiivimeiningistä, mutta talvella sekin jotenkin unohtui. Kiitos Milanon, nyt muistan tuon ihanan tavan taas. Vähän spritziä, vähän sipsiä, kenties oliiveja, hieman leipää, yksi pastis... ja vasta sitten syödään, jos enää jaksetaan. Tämä se on elämää parhaimmillaan.

4. Helsingin-juna tuo tänään Turkuun kaksi erittäin tärkeää ja erittäin hartaasti odotettua vierasta.

Ja sen vuoksi suljen kohta koneen, tartun ehkä imuriin, jos jaksan, mutta ainakin laitan kuoharin kylmään ja tanssin vähän. Ihanaa viikonloppua, kamut!

Hmm. Siitä tietää, että on kevät, kun on koko päivän yrittänyt kirjoittaa blogipostausta, mutta tekee vain mieli hihitellä.

Joten ehkäpä jätän tämän kirjoitteluhomman tällä kertaa vähemmälle ja lataan vain läjän kuvia. 

Nämä kuvat ovat eiliseltä, kun ihana aurinko helli Samppalinnaa. Kaverini sai luovan idean - tänä vappuna raahataan piknikille pöytä ja tuolit! Elmukelmua vaan jalkojen ympärille ja sitten menoks.

Ehdottomasti paras puoli elämäni ensimmäisessä aikuisvapussa - piknik tuolilta. Ei tarvitse selkävaivaistenkaan könöttää maassa. Joskin aurinkoa sokeasti seuraten suurin osa porukasta taisi kuitenkin jossain vaiheessa löytyä vaaka-asennosta ruohikolta...

Jossain vaiheessa joku ohikulkija kysyi onko tämä se Vapaaseurakunnan vappupiknik. Vastasimme, että ei, mutta aikamoinen sekalainen seurakunta meitä kyllä oli koolla.

Sulassa sovussa tytöt, pojat, ihmiset, koirat, eksät ja nyksät. Vappu se taitaa olla semmoinen yhdistävä tekijä. Siis tietysti paitsi jos sitä inhoaa. Mutta Turussa vapusta taidetaan kyllä yleisesti tykätä. Ehkä koska täällä ei ole teekkareita. (Rakkaudella, rakkaat teekkarit! Mutta teidän vappumeininkinne on jopa minulle liikaa.)

Kuusi tuntia myöhemmin, naama helottaen sekä auringosta (!) että kuplajuomasta, heitimme heipat. Tervetuloa uudestaan vuoden päästä, kävi kutsu. No kyllä kiitos.

Tässäpä hyvä uusi vappuperinne nyt kun haalarit on hyvästelty.

(Niin, useampi teistä kyseli, olenko oikeasti käyttänyt haalareita opiskeluaikana. No en. Mutta 80 % kavereistani on, ja he ovat oikein hyviä ihmisiä.)

Hyvää vappua kaikille!

Minä keitän perunoita salaattia varten ja yritän jollain tavalla käsittää sen tosiasian, että

nyt on toukokuu.

Tämä vappu oli vähän erilainen. Päätin viime vuonna, että perinteiset opiskelijavaput ovat nyt omalla kohdallani juhlittu (ja paleltu). Sitten edessäni oli dilemma: mitä aikuiset tekevät vappuna?

Pitkän jahkailun ja pähkäilyn jälkeen päätin, että aikuiset ovat täysin tyytyväisiä, jos saavat paistaa munkkeja ja juoda pari lasia samppanjaa. Muuten katsotaan, mihin nokka näyttää, eikä oteta stressiä tai tehdä liikoja suunnitelmia.

Munkit ja samppanjat sain, ja lisäksi paljon muuta. Ja kuitenkin: älysin siirtyä sisätiloihin ajoissa sen sijaan, että olisin jäänyt väkisin jokirantaan hytisemään, ympärilläni oli nättejä vaatteita haalareiden sijaan ja tajusin vieläpä lähteä ajoissa nukkumaan, jotta jaksaisin nauttia tämänpäiväisestä piknikistä.

Väittäisin siis, että aikuisempi vappu onkin aika hyvä vappu.

Olen saanut paljon kysymyksiä liittyen mehun puristamiseen kotona, ja nyt kun ihana Vilma P:kin huhuili vinkkejä mehumasiinan valintaan, päätin vihdoin tarttua sitruunaa sarvista ja puristaa teille aiheesta pienen tietopaketin.

(Ja se, joka väittää, ettei sitruunalla ole sarvia, ei ole koskaan maistanut tuorepuristettua sitruuna-inkivääri-greippimehua. Pirullisen tymäkkää tavaraa...)

Tässä siis mehun puristamisen useimmiten kysytyt kysymykset sekä erään innokkaan mehunpuristelijan (ei ravitsemusterapeutin tai teknologianeron, toim. huom.) vastaukset. 

1. Miksi tehdä mehua kotona, sitähän saa kaupasta?

Tuorepuristettu mehu on niin

hyväää!!!!

Toisekseen tuorepuristetussa mehussa on valtavasti enemmän ravintoaineita kuin kaupan mehussa. Kaupan "tuorepuristetut" mehut tehdään usein sekoittamalla eri vuosien satoa, josta osa voi olla vuosia vanhaa (koska mehun täytyy maistua kuluttajan suussa samalta vuodesta toiseen) ja mehu käy läpi myös aikamoisen monta käsittelyä ennen kuin se päätyy tuoreesta hedelmästä lasiisi.

Kotona puristettu mehu on superhelppo tapa saada hirveä määrä ravintoaineita, sillä et ehkä söisi aamiaiseksi puolta kiloa vihanneksia ja hedelmiä, mutta voit helposti juoda ne. Mehusta ravinteet myös imeytyvät elimistön käyttöön helpommin ja paremmin kuin vain pureskelluista kasviksista.

Mutta ennen kaikkea: teen tuorepuristettua mehua, koska se maistuu hyvältä ja siitä tulee hyvä ja raikas olo. 

2. Millainen mehupuristin kannattaa valita?

Kotona puristettu mehu on aina parempaa kuin kaupan mehu (väitän), mutta jos haluat ihan superhyvänmakuista ja erityisesti superterveellistä mehua, kannattaa valita mehuprässi mehulingon sijaan. Laadukas mehuprässi ikään kuin hieroo mehun ulos hedelmistä rauhallisesti, jolloin ravinteet ja maku säilyvät paremmin. Mehuprässit tuppaavat olemaan myös hiljaisempia kuin mehulingot, mitä moni varmaan aamuisin arvostaa. Terminologia ei tunnu olevan selkeää ja vakiintunutta, joten jos jonkinmoista laitetta saatetaan myydä mehulingon, mehupuristimen, mehuprässin tai jopa mehustimen nimellä (mehustin taitaa kuitenkin yleisimmin viitata semmoiseen vanhanaikaiseen höyrymehustimeen, mutta nyt haluamme tietysti nimenomaan kylmäpuristettua mehua). Kannattaa  siis tutustua laitteisiin huolellisesti, mahdollisuuksien mukaan googlailemalla kokemuksia ennen ostamista.

Kunnollista mehupuristinta ei saa ihan halvalla, mutta minusta on fiksumpaa ostaa kerralla kunnollinen ja nauttia siitä sitten vuosia eteenpäin. Laadukas mehupuristin säästää rahaa pitkällä tähtäimellä paitsi siksi, ettet joudu heti ostamaan uutta laitetta, myös siksi, että laadukas kone puristaa hedelmistä ja vihanneksista viimeisetkin mehut eikä mitään näin ollen mene hukkaan. Hyvän laitteen merkki on se, että kuitumassa tulee koneesta ulos aivan kuivana, ei ollenkaan kosteana.

Oma mehuprässini on Cowayn JuicePresso, josta tykkään niin paljon, että sillä on jopa nimi (Juice Leskinen). Vuosi sitten Stockalta sen ostaessani Leskinen maksoi 240 euroa. Harmi kyllä tätä mallia ei enää ilmeisesti myydä Suomessa, mutta ystäväni oli taannoin päätynyt Cowayn sijasta Oscar Neon mehuprässiin ja kehui sitä oikein hyväksi.

3. Onko mehupuristimen käytöstä paljon vaivaa?

Tämä on oikeastaan asennekysymys. Mehuprässissä on monta osaa, joten sen kokoaminen, purkaminen ja peseminen vie hetken. Toisaalta ainakin oma prässini on tosi helppo koota, purkaa ja pestä - ainoastaan yhteen osaseen täytyy käyttää tiskiharjaa, muut puhdistuvat huuhtelemalla.

Oma asennevammani liittyy mehuprässin osien kuivattamiseen - kun osia on monta, kuivattelulle ei oikein tahdo löytyä tilaa, enkä ole niin reipas, että kuivaisin osat heti käsin pyyhkeellä. Tämä on pääsyy siihen, miksi en tee mehua päivittäin vaan viikoittain. Mutta kuten sanottua, kyseessä on tosiaan enemmän asenneongelma kuin mikään muu.

Terveysfriikit suosittelevat tuorepuristetun mehun juotavaksi heti, sillä ravinteet alkavat kadota puristetuista hedelmistä nopeasti. Mutta koska minusta mikään ei ole epäterveellisempää kuin stressaaminen, puristan usein mehua noin litran kerralla. Juon sen kuitenkin aina 1-2 päivän kuluessa, koska useita päiviä jääkaapissa hengaillut mehu menettää herkullisimman makunsa ja sen tuorepuristetun mehun ihanan fiiliksen. (Ja koska se on niin hyvää, ettei se siksikään juuri säily.)

4. Mitä voi mehustaa?

Ihan kaikkea! Yllättävää on se, että kun käytössä on hyvä mehupuristin, sinne voi heitellä aivan mitä tahansa (liikutaan nyt kuitenkin vielä hedelmien ja vihannesten maastossa, ei esimerkiksi elottomissa esineissä tai pienissä eläimissä) ja lopputulos maistuu aina hyvältä.

Oma Juice Leskiseni jauhaa kaiken mehukkaista sitrushedelmistä koviin porkkanoihin ja lehteviin yrtteihin. Erityishuomiota vaativat selleri, inkivääri ja omena. Selleri ja inkivääri täytyy pilkkoa aivan pienenpieniksi palasiksi, koska muuten niiden pitkät kuidut tukkivat helposti mehuprässin. Omenissa taas kannattaa valita mahdollisimman kova lajike, sillä pehmeät omenat tekevät mehusta mössöistä.

Mehujen puristaminen kotona on tosi hauskaa puuhaa. Siinä pääsee leikkimään vähän sellaista piirretyistä tuttua hullua tiedemiestä, joka vain tiputtelee ainesosia koneeseen ja jännittää, minkä väristä ja makuista litkua tulee ulos.

Omia suosikkiyhdistelmiäni ovat esimerkiksi:

- appelsiini + porkkana + selleri + inkivääri

- greippi + appelsiini + sitruuna + inkivääri

- greippi + korianteri

- vihreä omena + kurkku + minttu

Yleisimmin teen kuitenkin vain jonkinlaisen sotkun, joka sisältää erinäisiä kaapista löytyviä hedelmiä sekä vihreitä vihanneksia.

+ bonarikysymys: Mihin mehustamisesta jäävän kuitumassan voi käyttää?

Jos puristin on laadukas, hedelmistä ja vihanneksista jäljelle jäävä mäski on pääasiassa kuivaa kuitua eikä siis enää sisällä mehua tai merkittävästi ravinneaineita. Kuitu sinänsä on tietty hyväksi, joten mäskiä voi käyttää esimerkiksi leivän leivonnassa tai smoothiessa kuitulisänä leseiden tapaan. Viitseliäät ihmiset ovat tehneet mäskistä myös esim. pestoa ja crackereita. Tai jos perheessäsi on barffaava koira, vihannesmäski on hyvä tapa lisätä vähän kuitua turren ruokavalioon. 

Mäskissä ei kuitenkaan ole hyvän puristimen jäljiltä merkittävästi ravintoarvoja ja koostumus ei ainakaan itseäni juurikaan houkuttele, joten  en pode huonoa omaatuntoa sen heittämisestä pois. Puristamalla mehun saan kuitenkin hedelmät ja vihannekset niin paljon paremmin hyödynnettyä kuin vain syömällä ne, joten en osaa ajatella, että mehustaessa jotain menisi "hukkaan". 

Herääkö muita kysymyksiä? Tai onko mahtavia mehureseptejä jaettavana? Sana on vapaa!

On monia syitä sille, miksi pyrin nykyään lopettamaan viininjuomisen muutaman lasin jälkeen. Kiistatta tärkein on se, että olisi kamalaa viettää lauantai ja sunnuntai krapulassa, kun yhtä hyvin voisi herätä aamukahdeksalta siivoamaan.

Siivouspäivä on ihana päivä. Aamulla voi laittaa soimaan Beach Boysia ja huhkia pari tuntia rätti kädessä. Kaikki huipentuu siihen, kun roudataan pahvit, paperit, lasit, metallit ja pullot keräykseen ja paiskataan roskiksen kansi kiinni.

Sitten keitetään päiväkahvit laventelipesuaineen tuoksuisessa keittiössä. Tai, vielä parempaa, lähdetään kaupungille hakemaan kukkia ja herkkuja siistiin kotiin.

Ystäväni Jenna ostaa aina siivouspäivän kunniaksi skumppapullon, sipsipussin ja kukkakimpun. Minä teen vähän mitä sattuu, mutta palkinto siivouspäivästä kuuluu kyllä tapoihin täälläkin. Tänään se oli käynti torilla, Pizzariumin jumalainen lauantaileipä ja kevään ensimmäinen pioni.

Niin ja tietysti se palkinnoista tärkein: siisti ja puhdas koti, jossa ilma kiertää ja mieli toimii vähän kirkkaammin kuin paperinkeräysläjien keskellä. Tästä on hyvä lähteä viikonlopun viettoon. Hulluja ne, jotka väittävät siivoamista ikäväksi puuhaksi.

Pesuaineen, kukkien ja kahvintuoksuista siivouspäivää kaikille! (Paitsi niille, jotka ovat krapulassa. Teille toivotan sopivan rasvaista pizzaa ja sopivan lällyjä romanttisia komedioita.)

Eilen torilla myytiin mansikoita. Hinta oli kolme euroa kilolta, joten en voinut vastustaa.

Kilo mansikoita on paljon.

Laitoin ne tarjolle nättiin astiaan ja napsin niitä aina ohi kävellessäni. 

Tein lempisalaattiani, johon tulee esimerkiksi mansikoita ja avokadoa. Myhäilin tyytyväisenä tajutessani, miten hyvin taidan nykyään tuntea omat mieltymykseni, kun lähes aina ryhtyessäni kokkaamaan jotain kaikki ainekset löytyvät valmiina kotoa. 

Tein salaatille jälkkäriksi raakasuklaakakun (siihenkin ainekset löytyivät kaapista), jonka päälle viipaloin mansikoita.

Toin mansikkakulhon tyrkylle, kun katsoimme tietokoneelta Rakas sinusta on tullut pullukkaa. (Pullukat on niin uusi Satuhäät, nyt kun Satuhäät on muuttunut unilääkkeeksi.)

Seuraavana aamuna pyöräytin vielä mansikkasmoothiet. Ja sinne ne lopulta hupenivat. Neljä ruokalajia yhdestä ja samasta mansikkasatsista. Monikäyttöisiä veijareita.

No, eiväthän ne nyt mitään mielettömän herkullisia vielä olleet. Mutta syön mieluummin ulkomaisia mansikoita kuin kotimaisia irtokarkkeja.

Ja ennen kaikkea: jos jotain olen tänä loputtomana talvena oppinut niin sen, että kun maailma tarjoaa palan kesää, vain hullu jättää ottamatta.

Seuraavaksi aionkin metsästää itselleni pionin. Näin jo sellaisen Annen Instagramissa, joten oletettavasti Turussa on jo ollut tarjolla ainakin yksi. Ehkä se toinen odottaa juuri minua.

Kun juoksulenkkareita vajaa pari vuotta sitten alkoi näkyä muuallakin kuin pururadalla, mietin mielessäni, että tuohon hupsutukseen en kyllä lähde.

Sitten tapahtui kaksi asiaa.

Muutin mäen päälle asumaan. 

Ja hankin koiran.

Hiihtäessäni sadatta kertaa mäkeä ylös korkonilkkurit jalassa pari painavaa kauppakassia olalla alkoivat lenkkarit yhtäkkiä houkutella.

Joten tuommoiset sitten hankin. Ja voi että niitä etsittiin kissojen ja koirien kanssa, kun en halunnut mitään pinkki-mustaa, liila-mustaa tai neonväristä. (Löytyivät lopulta miestenosastolta pienimmässä koossa. Miksi naisten urheiluvaatteet ovat muuten aina pinkki-mustia ja liila-mustia?)

Nyt voin lähteä kauppareissulle ja koiran kanssa kävelylle mukavissa kengissä ilman, että minun täytyy vaihtaa farkkuja verkkareihin. Nämä kun ovat nykytiedon mukaan kaupunkikelpoiset.

Löysin tosi paljon kivannäköisiä lenkkareita (Karhut ja New Balancet vain pari mainitakseni), mutta päädyin kuitenkin näihin Niken Free 5.0:iin, koska lupaus jalkapohjien ja pohkeiden vahvistumisesta houkutteli tämmöistä jalkavaivaista.

Tiesin tehneeni ainakin ortopedisesti hyvän ostopäätöksen, kun kiropraktikkoni tänään lenkkarini nähdessään huusi "oh you have those as well! I LOVE those!"

Mutta saa tulla läimäyttämään, jos jossain vaiheessa ryhdyn käyttämään pelkästään näitä. Just kun olen päässyt eroon leggings-verkkarikierteestäni. Mutta siitä lisää ensi kuussa.

Luimme lukupiirissä Miina Supisen kirjan Liha tottelee kuria.

Itse en tällä kierroksella lukenut, koska en ehtinyt, ja koska olin lukenut kirjan pari vuotta sitten (taisin silloin kirjoittaa siitä blogiinkin). Muistelen kirjan olleen aivan mainio ja samaa mieltä oli suurin osa piiristämmekin, joten uskaltanen suositella sitä teille näin jälkikäteenkin.

Koska en nyt voi kertoa teille itse kirjasta sen enempää, kerron sen sijaan yhden jutun, jonka olen hoksannut tänä keväänä:

Liha ei tottele kuria. Liha tottelee hellyyttä ja kivoja ajatuksia.

Tänä keväänä olen kaikessa hiljaisuudessa toteuttanut eräänlaista ihmiskoetta. Olen tiukasti kieltänyt (no, sieltä se kuri taas tuli) itseltäni kaikki herjaavat kommentit ulkonäköäni kohtaan. Jos meinaan märistä löllöreisiäni, sanon vain itselleni EI. HILJAA. Riippumatta siitä, olinko sanomassa kommentin ääneen vai ainoastaan mielessäni peilikuvalleni. HYS HYS.

En ole hokenut itselleni minkäänlaista olet kaunis ja hyvä juuri tuollaisena -mantraa, mutta hassua kyllä, juuri niin olen alkanut tuntea. Tämä ihmiskoe sopii siis myös niille, joille positiivisen palautteen antaminen tuntuu lässyttämiseltä. Ei tarvitse tehdä mitään. Tarvitsee vain pitää turpansa kiinni.

Olen ihmiskokeeni aikana herkistynyt itsevihapuheelle niin paljon, että sen seuraaminen vierestä tuntuu melkein kuin seuraisi fyysistä pahoinpitelyä. Totta puhuen verbaalista itseruoskintaa harrastavat naiset ovat alkaneet ärsyttää. Kun joku alkaa haukkua läskimakkaroitaan, tekee mieli vaihtaa seuruetta. Mietin mielessäni samaa, mitä miettisin, jos joku hakkaisi itseään paistinpannulla päähän: miksi teet itsellesi noin? Miksi tuotat itsellesi mieluummin huonoa kuin hyvää oloa? Oleksää vähän tyhmä? 

Ja silti olen melkein koko elämäni ollut ihan yhtä tyhmä.

Tämä on ollut itselleni sellainen kuuluisa oivallus: se, että hyväksyy itsensä justiisanytte, ei tarkoita sitä, että olisi lopun elämäänsä tuomittu olemaan samanlainen. Kynäniska voi tuntea olonsa hyväksi NYT, vaikka toivoisi tulevaisuudessa olevansa lihaskimppu. Onnellisesta kynäniskasta myös todennäköisemmin tulee lihaskimppu kuin onnettomasta, koska itseinho on kaikkien aikojen paskin motivaattori.  

En edelleenkään huokaile ihastuksesta nähdessäni itseni peilistä, mutta en myöskään tunne vihaa tai halua parkua. En oikeastaan mieti itseni hyväksymistä, mietin vain hyvää fiilistä. Sen ansiosta olen puolihuomaamatta tullut tehneeksi myös niitä valintoja, joihin olen aiemmin itsekurilla ja piiskaamisella pyrkinyt siinä onnistumatta.

Jostain syystä on paljon helpompi jättää pahaa oloa aiheuttavat irtokarkit kauppaan, kun itsellä on hyvä olo. Silloin kun on paha olo, karkkien kutsu on kymmenen kertaa äänekkäämpi. 

Itseään haukkuva ihminen levittää huonoa fiilistä myös ympärilleen. Kaikkien muidenkin kakkupala alkaa maistua vähemmän herkulliselta, kun yksi alkaa meuhkaamaan alleistaan. Tätä en ehkä aikaisemmin tajunnut. Väitänkin, että minusta on ihmiskokeeni perusteella tullut myös parempaa seuraa.

Syytin ennen mainoskuvia, mallitoimistoja ja Hollywoodia siitä, että tunsin oloni isoksi ja rumaksi. Nykyään ajattelen, että on ihan oma valintani, annanko Hollywoodin sanella, mitä ajattelen itsestäni. Päätän mieluummin itse - ja kannan siitä vastuun. 

Tässä on kyse hyvin yksinkertaisesta asiasta. Silti tiedän, että kukaan muu ei voi tätä kellekään toiselle opettaa. Mutta ajattelinpa silti kertoa. 

***

(Ja niin, voisimme toki alkaa vääntää ulkonäön merkityksestä kuten kävi sen Dove-kampanjan kohdalla, mutta sellainen ei juuri nyt palvele ketään, joka tälläkin hetkellä pilaa päivänsä tuntemalla itsensä rumaksi ja huonoksi. Tätä ihmiskoetta voisi hyvin soveltaa mihin tahansa asiaan. Puhun nyt ulkonäöstä, koska minusta on aivan erityisen turhaa ja älytöntä, että niin moni nainen pilaa päivänsä, ihmissuhteensa, työuransa tai elämänsä vain siksi, ettei tykkää siitä, miltä näyttää.)