Ladataan...

Tänä aamuna kun heräsin, päässäni soi täysin selittämättömästä syystä Donell Jonesin klassikko vuodelta 1999, U Know What's Up.

say what
say what
say what

girl, u know what's up

Jep Donell, I know what's up: KANSALLINEN KORVAPUUSTIPÄIVÄ!

so baby don't front, you know what I want - lämmintä puustia, tietty. 

Sitä tarjoili onneksi lähikahvilani Café Succès, jonka ovia olin kolkuttelemassa heti aamusta. Suoraan uunista, hävyttömän isossa koossa (I'm big on you and I'm feelin' you). Normaalisti protestoin tällaista supersize me -ajattelua, mutta menköön tänään, kansallisen puustipäivän kunniaksi.

Toivon koko sydämestäni (fiending all day and I'm hoping), että tänä lauantaina teistä jokainen saa kaksi asiaa: uunituoreen korvapuustin, jonka tekemisessä ei ole säästelty voita, ja just sopivan annoksen ysäri-r'n'b:tä, jonka tekemisessä ei ole säästelty siirappia. 

Share
Ladataan...

Ladataan...

Mietin tässä nukkumaan kömpiessäni, että olipa kiva päivä. Varmaan siksi, että olin ekaa kertaa viikkoon ihmisten ilmoilla (saakelin tauti!).

Mitään kummaa ei tehty - aamiaispalaveri koskien syksyn projekteja, iltaan asti töitä mutta onneksi kivoja sellaisia, ja niiden välissä sopivasti jaarittelua nahkahousuista, musiikista ja muusta elintärkeästä. Vähän kävelyä puistossa, illalla nuudeleita ja pari lasia viiniä.

Kulmilla on kaunista, tällä kertaa taas uudella tavalla. Tienoon vanhat talot näyttävät siltä kuin ne olisi tehty syksyn kullanruskeaa valoa ajatellen. (Kesällä ne näyttivät siltä, että ne olisi tehty yöttömiä öitä varten, ja talvella ne heijastelivat taianomaisia pastellisävyjä lumeen. Tämä lienee sitä hyvää kaupunkisuunnittelua - talot näyttävät joka sesongissa siltä kuin olisi paras aika vuodesta. Paitsi ehkä niillä harmailla loskakeleillä. Mutta onneksi niitä ei tarvitse ajatella nyt.)

Hämmästyin Tehtaanpuiston pinkeistä ruusuista, jotka kukkivat yhä kuin eivät olisi lokakuusta kuulleetkaan. Ainesta idoliksi...


Päivän vaatteiden koodisana oli supermukava - sekä tuo jättikokoinen Zaran kasmirneule että Dieselin Jogg Jeansit täyttävät kumpikin kriteerin korkeimmin arvoisanoin. Ne päällä on vähän kuin olisi pukeutunut pumpuliin, tai ehkä pilvenhattaraan (ensimmäinen mielleyhtymäni oli nukkuva, pehmeä ja lämmin koiranpentu, mutta sellaiseen pukeutuminen kuulosti jotenkin väärältä).

Sain farkut vähän aikaa sitten Dieseliltä ja noita Jogg Jeanseja on kyllä kokeiltava itse, että uskoo todeksi. Näyttävät farkuilta, mutta tuntuvat päällä aivan verkkareilta. Materiaali on enemmän college-kangasta muistuttavaa kuin denimiä, mutta sen huomaa vasta, kun matskua hypistelee kädessä. Mitä lie noituutta. 

Kävimme lounaalla uudessa Eiran Sandrossa (löytyy Tehtaankadulta entisen Mange Sudin tiloista). Totta puhuen kävin siellä jo eilen. Eilisen lounaan syötyäni aloin odottaa, että olisipa jo huominen, niin pääsisi uudestaan.

Sana uudesta raflasta oli lähtenyt kiertoon, sillä tänään paikka oli tupaten täynnä ja oven tienoilla norkoili toiveikkaita lounastajia ulos asti. En toisaalta ihmettele: Helsingissä ei ole ihan liikaa rentoja ja kohtuuhintaisia ravintoloita, joissa silti suhtaudutaan ammattiylpeydellä tekemiseen eikä mennä sieltä missä aita on matalin.

Tunnelmakin oli mukava: pöydissä istutaan ruuhka-aikaan ventovieraiden kanssa (jopa vähän jutellaan, aatelkaas), tuttuihin törmää koko ajan eikä ravintolassa tuhahdella sen enempää lapsille kuin koirillekaan.

Mutta ennen kaikkea: kuinka ihanaa on se, että vihdoin saa ihminen syödä lounaalla sydämensä kyllyydestä VIHANNEKSIA. Ei vain lihaa ja hiilareita tai mautonta salaattia, vaan oikeasti tuoreita, hyvin valmistettuja vihanneksia. Tätä on todellakin kaivattu ja odotettu. Olen kiitollinen ja onnellinen. 

Nyt leffa pyörimään ja peiton alle. Jätän seuraksenne tämän biisin, joka tulee mieleen usein tällaisina iltoina, kun takana on kiva päivä, jossa ei oikeastaan ollut mitään ihmeellistä - ja sitten kuitenkin oli. 

Share
Ladataan...

Ladataan...

Flunssa sen kuin pitää naista pihdeissään - ärhäkkä pirulainen tämä, ei ole tajunnut lähteä hyvän sään aikana. Muutenkin olo oli tänään alavireinen, joten päätin lelliä itseäni lohturuokien ykkösellä.

Minulle sitä on ehdottomasti pasta bolognese. Pari kertaa vuodessa iskee silmitön himo. Yleensä juuri silloin kun olen kipeänä, masiksissa tai poden maailmantuskaa - tai kaikkia kolmea samanaikaisesti, kuten tänään.

Vuosien varrella keittiössäni on muotoutunut aika mainio resepti - mukailee perinteikästä italialaista kaavaa. Tästä bolognesesta ei puutu makua, joten se maistunee niillekin joille perinteinen spakettijajauhelihakastike on vähän blääh.

Pari huomiota:

1. Kastikkeesta tulee sitä parempi, mitä pidempään maltat antaa sen hautua. Halutessasi voit pitää sitä kannen alla miedolla lämmöllä vaikka useita tunteja. Tai jos haluat heittäytyä aivan mahottomaksi, voit kiehauttaa ainekset ensin kasaan liedellä jykevässä padassa, jonka voit sitten siirtää n. 100-150-asteiseen uuiin hautumaan. Mutta ei tämän tarvitse olla mikään koko päivän juttu - jo puolessa tunnissa saa oikein maukkaan kastikkeen.

2. Sokeri tuo esiin tomaatin parhaat puolet. Cayenne-pippurin tarkoitus on tuoda makuun syvyyttä, ei niinkään tulisuutta.

3. Kannattaa käyttää kokonaisia kuorittuja tölkkitomaatteja murskan sijaan, niissä on yleensä parempi maku. Jos käytät murskaa, käytä hyvälaatuista ja hyvänmakuista - se on kastikkeen make or break, minusta jopa tärkeämpi kuin liha. 

4. Pekoni.

5. Bolognesen kanssa suosikkiviinini on jokin marjaisa ja kevyt italialainen punkku, esimerkiksi raikkaammasta päästä olevat chiantit. Mutta ykkössuosikkini pasta bolognesen kanssa on kyllä kylmä Coca Cola tölkistä - nyt puhutaan sentään Kola-Kolun lempilohturuuasta.

Pasta bolognese (neljälle)

3 valkosipulinkynttä
1 sipuli
1 porkkana
muutama siivu pekonia
reilu loraus oliiviöljyä

400 g jauhelihaa (nauta tai sika-nauta)
1 tlk (400 g) kuorittuja kokonaisia tomaatteja
2 dl punaviiniä
2 tl sokeria
2 tl kuivattuja yrttejä (timjami, rosmariini, oregano, basilika)
hyppysellinen cayenne-pippuria
suolaa
reilusti mustapippuria myllystä

lisäksi: spagettia tai tagliatellea

Viipaloi valkosipuli ja leikkaa sipuli ja porkkana pieniksi kuutioiksi. Pilko pekoni. Kuumenna kattilassa reilu loraus oliiviöljyä ja lisää sipuli, valkosipuli, porkkana ja pekoni. Kuullota ainakin 5 minuuttia tai kunnes sipuli on läpikuultavaa. Lisää sen jälkeen jauheliha ja ruskista. Lisää kaikki loput aineet ja anna kiehahtaa. Pienennä lämpöä ja anna hautua kannen alla välillä sekoitellen ainakin 30 minuuttia - mitä pidempään, sen parempi.

Share
Ladataan...

Ladataan...

Olen tänään mielessäni palannut vuoteen 1997, Itä-Vantaalle, tai tarkemmin sanottuna virtuaaliseen paikkaan nimeltä Kiss FM:n chat.

Siellä sattui seuraavanlainen kohtaus:

~Angel girl ~ 83*: jee mulla on tänään synttärit!

JAKE15 ---> ~Angel girl ~ 83*: KETÄ KIINNOSTAA SUN SYNTTÄRIT?!! PAINU VITTUUN!!!!

Tilanteen synttärisankari en ollut minä - itselläni oli aina jokin huomattavasti angstisempi nimimerkki, joka viittasi johonkin grunge- tai goottibändiin.

Mutta jotenkin tuo kohtaus on jäänyt elävästi mieleeni. Että miten voikin toisen ihmisen vilpitön, harmiton ilo ärsyttää jotakuta toista niin paljon.

Asia valkeni minulle tosissaan vasta, kun aloin kirjoittaa blogia kaikesta mistä tykkään. Edelleen menen ihan aidosti hämilleni siitä, millaista raivoa joissakuissa herättää se, että minä tykkään mistä tykkään tai teen mitä teen.

Viimeksi mietin Angel Girlia ja Jakea kun Olivia-lehdessä joku kirjoitti, että ei kerro Facebookissa lastensa kuulumisista, koska kavereihin saattaa kuulua joku lapseton, joka haluaisi lapsia. Ajatus on ehkä näennäisesti huomaavainen, mutta minusta aivan kammottava.

Millainen maailma se nyt olisi, jos mistään ei saisi julkisesti iloita tai olla kiitollinen? 

Tilannetaju on tietysti paikallaan - en lähtisi hehkuttamaan omaa onneani juuri silloin, kun kaveri kertoo olevansa aivan maassa. Mutta lähtökohtaisesti olen sitä mieltä, että jos jonkun onni tai ilo ärsyttää, on syytä itse katsoa peiliin.

Aina se ei tietenkään ole helppoa. Olihan sitä kieltämättä esimerkiksi aika itku kurkussa kaverin kihlajaisjuhlissa, kun omasta erosta oli juuri kulunut viikko. Mutta pitäisikö kaikkien rakastuneiden parien jäädä piiloon, koska jonkun sydän on särkynyt?

Newsflash: Joka ikisellä hetkellä jonkun sydän on särkynyt. Joku on saanut potkut ja jonkun tili on tyhjä. Ei maailma voi pysähtyä sen takia. Päinvastoin, kun asiat ovat päin persettä, tarvitaan lisää iloa, lisää hyviä juttuja. Itse ainakin saan muiden hyvistä sattumuksista toivoa ja intoa. Ihan itte voi valita, ajatteleeko tuota samaa minulle, kiitos vai heittäytyykö oman elämänsä Jakeksi.

Ja sekin on toisaalta valinta, antaako kaiken maailman Jakejen vaikuttaa omaan elämäänsä ja siihen, mitä tekee ja mitä jättää tekemättä. Minua inhottaa myöntää, että viime aikoina olen huomannut että en uskalla olla täysin oma itseni ja seurata täysillä kaikkia unelmiani, koska näköpiirissäni on Jake poikineen. Lamaannuttava palaute lamaannuttaa jo ennen kuin sitä on edes annettu: aika moni ~Angel girl ~ 83* on napsaissut itse siipensä poikki jo ennen kuin kukaan on ehtinyt kaivaa saksia taskustaan.

Mutta minäpä ajattelin tänään rustata paperille asioita, joista unelmoin ja joita kohti haluan lähteä etenemään. Osa niistä on pieniä ja osa aika suuria.

Ja siihen listaan ei ole yhdelläkään Jakella mitään sanomista - tai jos on, niin heitä ei enää kuunnella. Kissin tsätti sulkeutui jo.

Share
Ladataan...

Ladataan...

Maanantain kunniaksi heräsin vielä kipeämpänä kuin viikonloppuna. 

Korvissa humisee ja silmissä heittää. Aamupäivän makasin sohvalla ja töllötin taas Wireä. Neljä tärkeää huomiota:

1) ykköskausi on ylivoimaisesti lempparini

2) olen mahdollisesti kehittänyt keskivaikean pakkomielteen Omar Littleen, ya feel me

3) olen kuullut ihmisistä jotka syttyvät itsestään tuleen, mutta onko ihmisen mahdollista muuttua luista ja lihaksista sulaksi vahaksi? Koska olen melko varma että niin on käynyt minulle joka kerta kun McNulty hymyilee, mutta paikalla ei ikävä kyllä ollut yhtään silminnäkijää

4) miksi Carverilla on ässävika vasta neloskaudella?

Näiden kiireellisten pohdintojen ääreltä oli kuitenkin irrottauduttava iltapäivällä, hoiperreltava ulos ja esitettävä toimintakykyistä kansalaista.

Puin päälle isoimman ja paksuimman villapaitani. Hiippailin terveyskauppaan jonka soundtrackina soivat tuulikellot ja enkelten kuiskaukset ja tilasin vihermehun ja pullon oreganoöljyä.

Oreganoöljy tappaa kuulemma flunssan kuin flunssan. Matkalla palaveriin huljuttelin pienestä ruskeasta lasipullosta öljytippoja liejunväriseen pirtelööni. Ohikulkijat päilyilivät epäluuloisesti ja kiersivät kaukaa. 

Kaksi Wireen liittymätöntä huomiota tänä maanantaina:

1) Miksi kaikki sukkahousut, joissa lukee matte, ovat silti kiiltäviä? Ennen niin luotettava Falken Pure Mattkin on nyt jotain eri materiaalia kuin ennen, jotain epäilyttävästi kiiltävää. En nyt haluaisi käyttää ihminen on käynyt kuussa -korttia, mutta ihminen ON käynyt kuussa eikä silti osaa valmistaa mattapintaisia sukkahousuja. 

2) Miksi iho on kuumeessa aina täydellisen tasainen ja kuulas, mutta terveenä kaikkea muuta?

En oikeastaan muista päivän kulusta juuri mitään, en mitä sanoin tai en sanonut - muistan vain tukkoisen nenän ja huminan päässä. Jäljitin päivän tapahtumat kännykkään tallentuneiden kuvien perusteella.

Mutta yhden jutun muistan - kävellessäni kotiin näin yhdessä ikkunassa tuon kyltin.

Soita, tulen heti.

Aika ihana ajatus.

Share
Ladataan...

Ladataan...

Ystäväni Jenna luottaa flunssankarkotuksessa yhteen asiaan: rommitotiin. Oli kurkku kipeänä tai vuotava nenä. Iskipä vilu kaupungilla tai kotona, rommitoti on ratkaisu. Niitä on tilattu Ranskassakin, kielimuurista huolimatta: ... une tasse d'eau chaud avec le rhum et le miel sönkönsön... (Muistakaa tämä, jos koskaan löydätte itsenne nenä vuotaen ranskalaisesta ravintolasta, niin pääsette helpommalla: toti on ranskaksi grog. Tärkeä sana.)

Heräsin tänään aamuna pahaenteisen vuotavan nenän ja kipeän kurkun kanssa. Kyllä, flunssa tuli vierailulle - tietysti juuri kun olin hehkuttanut sitä miten en ole kuukausiin ollut kipeänä.

Koska olin jo käynyt läpi omat takuuvarmat flunssankarkoitusniksini - inkivääriä, kurkumaa ja intialaista noutoruokaa - ja koska minulla oli ikävä Jennaa, ryhdyin totinkeittopuuhiin. Paitsi, ettei minulla ollut rommia. Eikä viskiä, eikä mitään muutakaan perinteistä totimatskua. Vain Aperolia ja giniä.

Niin eksoottinen ajatus kuin Aperol-toti olisikin ollut, päätin kuitenkin värkkäillä flunssacocktailini ginistä. Ja voi hyvänen aika, siitä tuli ihan mahottoman hyvää. Itse asiassa pidän tästä enemmän kuin rommitotista. Saatan tarjoilla näitä muillekin kuin flunssapotilaille, vaikka talvella vaihtoehtona glögille. Jos huushollista olisi löytynyt tuoretta inkivääriä, sitä olisi hyvin voinut vielä viipaloida mukaan.

Tässähän tämä lauantai-ilta sitten kuluukin, ihan siedettävästi: toti kouraan, torkkupeitto harteille ja The Wire pyörimään läppäriltä.

(Mielessä kävi sellainenkin ajatus, että ehkä olen psyykannut alitajuisesti itselleni flunssan, jotta minulla olisi hyvä syy olla tekemättä mitään muuta kuin töllöttää Wireä jakso toisensa perään.)

Kanelinen ginitoti (1 annos)

loraus giniä
kuumaa vettä
1 tl hunajaa
hyppysellinen kanelia
n. 1 rkl tuorepuristettua sitruunamehua

Sekoita kaikki aineet keskenään. Älä käytä ihan kiehuvaa vettä, jotta hunajan ja sitruunan hyvää tekevät entsyymit ja vitamiinit eivät tuhoudu.

Share
Ladataan...

Ladataan...

Viime aikoina on tuntunut siltä, että populaarikulttuurin maailmassa ei voi katsoa mihinkään ilman että jostain tuijottaa pakara tai kaksi takaisin. On Kim Kardashian, belfiet, Miely Cyrus, Nicki Minaj ja nyt vielä J.Lo'n ja Iggy Azalean uusi musiikkivideo. Kyllä se taitaa olla niin, että 2010-luku on pyllyn vuosikymmen. Olipa siis suorastaan nostalgisen ysärihenkinen elämys lukea tähän väliin kirja tisseistä!

No okei, ei Grégoire Delacourtin Katseenvangitsijat nyt varsinaisesti kerro tisseistä. Vaan pikkukylän runoja lukevasta autonkorjaajasta, joka tykkää tisseistä. Yhtenä päivänä hänen kotiovensa taakse ilmestyy Hollywoodin kenties ihaillumman parin omistaja, Scarlett Johansson.

Saattaa kuulostaa humoristiselta, ja on tämä kirja sitäkin. Paikoitellen se on myös traaginen. Yksi Delacourtin hahmoista sen sanoo - pahinta mitä tapahtua on olla maailman kaunein tyttö - ja kirjassa kauneus onkin kirous.

Delacourtin tyyli kirjoittaa on sitä, mitä olen alkanut Ranskan nykykirjallisuuden bestsellereiltä odottaakin: kepeällä äänellä sanotaan isoja asioita, ja samalla viittaillaan vähän joka suuntaan, populaarikulttuuriin ja korkeakulttuuriin. Toisinaan liiankin hengästyttävällä tahdilla.

Ei tämä kirja ehkä vuoden lukuelämys ollut, mutta ihan kiva välipala. Mielestäni Delacourt onnistuu kyllä sanomaan jotain ihan kiinnostavaa maailman kieroutuneesta suhtautumisesta kauniisiin naisiin. Kovasti vain toivon, että se väite ei olisi totta. Suosittelen kevyttä junalukemista kaipaaville ja niille, joiden mielestä kauniilla ihmisillä on aina helpompaa kuin meillä muilla.

(Luin muuten juuri, että tosielämän Scarlett Johansson on haastanut Delacourtin oikeuteen. Auts.

Huom. linkki sisältää juonipaljastuksia.)

Share
Ladataan...

Ladataan...

Tämä on ollut kaunein syyskuu, jonka muistan. 

Vaikka syyskuuta on virallisesti vielä viikko jäljellä, se syyskuu jonka haluan muistaa, päättyi tänään. Se kaunis ja valoisa, paljaiden säärten syyskuu. Kohtasi loppuunsa sillä sekunnilla, kun kotiin päin kävellessä hyinen tihku piiskasi naamaa ja sormet piti kääriä hihoihin kylmältä piiloon.

Kävin viikonloppuna äidin luona Vantaalla. Puutarha rehotti (paljon kauniimmin kuin kesällä) ja hortensiat olivat taittuneet taivaansinisistä ruosteisen punaisiksi.

Lehtikaalit olivat yli polven korkuisia - äidin takapihalta saa ylivoimaisesti parhaat. Siellä kasvaa monia lajikkeita, oma suosikkini on tuo toscanalainen, dinosauruksen nahalta näyttävä versio. Haalin sitä mukaan paperikassillisen ja jaoin kavereillekin - sain hetken kokeilla, miltä tuntuu olla Helsingin suosituin nainen.

Kesän aikana kokeilin kaikenlaista suoristuskäsittelyistä silotteleviin aineisiin ja vaaleampaan väriin, mutta syyskuussa palasin takaisin luonnolliseen tukkaani, ruskeaan ja kiharaan. Luovutin: ei tätä reuhkaa kesytä kukaan. Sillä on oma tahto, joten en enää jaksa yrittää. (Nyt kun mietin, niin kenties nämä luonteenpiirteet sopivat myös tukan kantajaan - ehkä tässä on kyse karmasta.)

Uskomatonta kyllä, olen kulkenut koko syyskuun sandaaleissa. Tällaisesta pukeutumisesta olen aina keskieurooppalaisille kateellinen: voi olla paljaat sääret ja villapaita. Sandaalit ja takki. Saa ihan ite valita.

Yhtenä iltana kaupungin valtasi uskomaton sumu. Niin sakea, että eteensä ei meinannut nähdä. Onneksi kotikulmat ovat tulleet viimeisen puolen vuoden aikana niin huolellisesti nuohotuiksi, että osaisin suunnistaa kotiin vaikka sumun sijaan mereltä valuisi jonain päivänä kaiken alleen nielevä pimeys. (Ja sehän on oikeastaan tulossa, ihan kohta...)

Tuona iltana muistan, että suuntasin kuulokkeet korvilla rantaan. Istuin kallioilla ja kuuntelin musiikkia kunnes tuli kylmä. Muistan selfieitä ottaneet venäläiset pojat, mutta en muista mitä biisejä kuuntelin. Muistan että juttelin merelle (mielessäni, en ääneen - vielä toistaiseksi pyrin pitämään hihhulihommani naapuristolta jokseenkin salassa). Ilma oli sumuinen mutta olo pitkästä aikaa selkeä.

Siispä syyskuu 2014. Voisin muistaa sinut monesta asiasta - unettomista öistä, taloudellisista koukeroista, kasaantuvista tiskeistä koska oli liian kiire siivota. Ja parista aika mojovasta krapulasta.

Mutta taidan kuitenkin mieluummin muistaa sinut terassikahveista. Sellaisista, joille mennään takit päällä ja pian todetaan, että on aika riisua: täällähän on ihan kesä.

Muistan sinut ehdottomasti sandaalien syyskuuna, ja poikkeuksellisen kauniina. Kullanruskeaan taittuvasta valosta ja sen sellaisesta, retkestä saareen ja hulvattomista bileistä, jotka johtivat niihin mojoviin krapuloihin.

Että terve vaan, ja kiitos kaikesta.

Share
Ladataan...

Ladataan...

Jaoin eilen blogini Facebook-sivulla Ylen Kuningaskuluttajan jutun, joka tuntui kiinnostavan monia. Se käsitteli asiaa, jota moni ei ehkä ole edes ajatellut: useissa kuorintavoiteissa kuorivat ainesosat ovat itse asiassa muovia. Pienikokoisia mikromuovirakeita ei onnistuta kokonaan suodattamaan pois jätevedenpuhdistamoissa, joten ne pääsevät meriin ja aiheuttavat sitä kautta monenlaisia ympäristöongelmia. Kannattaa lukea koko juttu täältä.

Inhottava juttu, mutta onneksi tässä asiassa on naurettavan helppoa tehdä fiksu valinta: sen kuin valitsee tuotteen, jossa muovia ei ole käytetty.

Vartalonkuorintavoiteiden kohdalla olen usein miettinyt, että en ihan tajua niiden pointtia ylipäätään. Saman asian hoitaa kuivaharjaamalla tai jollain, jota löytyy kenen tahansa keittiön kaapista: sokeri, suola, kahvinpurut, kaurahiutaleet... Ei tule ylimääräistä roskaa, eikä ylimääräisiä purkkeja lojumaan kylppärin jo muutenkin rajoitettuun kaappitilaan.

Kasvoille en kuitenkaan uskaltaisi hieroa kovinkaan suurikokoisia keittiötalousrakeita, sillä raju mekaaninen hankaus voi tehdä tuhojaan herkälle ja ohuelle iholle. Jos haluaa välttää muoveja, on takuuvarma ratkaisu suosia kuorintavoiteissa luonnonkosmetiikkaa, jossa rakeet ovat usein erilaisia jauhettuja siemeniä tai hedelmien kiviä. Tässä vinkkinä kaksi erilaista tuotetta, jotka löytyvät omasta kaapistani.

Cattierin Grains de Lumiere on perinteinen, mekaanisesti kuoriva geeli. Luonnonkosmetiikan kuorinnoissa on minusta toisinaan se ongelma, että rakeet on jätetty liian suurikokoisiksi ja ne voivat sen vuoksi tehdä tuhojaan ohuelle iholle - ikään kuin naarmuttaa ihon pintaa. Tässä Cattierin geelissä on hellävaraiset, jauhemaiset rakeet ja raikas helposti levittyvä koostumus. Hyvä ja edullinen perustuote.

Absolutionin La Créme Gommante sisältää pienen määrän mekaanisesti kuorivia ainesosia, mutta sen teho perustuu myös hedelmähappoihin. Viime aikoina tällaiset happoihin ja entsyymeihin perustuvat kuorinnat ovatkin tuntuneet olevan kovassa nousussa sekä luonnonkosmetiikan että synteettisen kosmetiikan puolella, ja joidenkin ihonhoidon ammattilaisten mukaan kasvojen iholle ei kannattaisi mekaanista kuorintaa tehdä lainkaan. Tiedä häntä, itse tykkään käyttää molempia. Raekuorinnasta tulee mukavan puhdistunut ja freesi olo, mutta entsyymikuorinnan jälkeen iho on yleensä poikkeuksellisen kirkkaan näköinen.

Kuvassa näkyy itse asiassa kolmaskin hyvä vaihtoehto muovittomalle kuorintavoiteelle: ihan perinteinen pellavapyyhe. (Sen sijaan neilikoita en käytä kuorintaan, niiden tehtävä on vain näyttää nätiltä.) Kastelen pyyhkeen lämpimällä vedellä iltaisin ja käyn kasvot sillä läpi puhdistusöljyn levitettyäni. Puhdistava ja rentouttava iltarituaali.

Onko muuten teillä vinkata hyvistä entsyymeihin ja happoihin perustuvista kuorintatuotteista? Aihe kiinnostaa kovin ja testailisin mielelläni uusia tuotteita, sekä luonnonkosmetiikan että synteettisen puolelta.

Share
Ladataan...

Pages