No jes! Turun keskustaan on vihdoin tulossa pätevänoloinen itsepalvelukirppis. On tällaista odotettukin! Ihana Kirppis avautuu huomenna lauantaina 20.4. osoitteessa Kaskenkatu 3. 

Mikä parasta, kirppis avataan entisen Päiväkoti-baarin (R.I.P. nyyyyh) tiloihin. Olen monesti harmitellut, että niin mahtava tila keskustassa on ollut vuosikausia tyhjänä. Ne kakluunit!!!

Me varattiin tietty heti avajaisviikolle kavereiden kanssa uudelta kirppikseltä myyntipöydät. Päästiin jo etukäteen laittelemaan tavaroita ennen varsinaisia avajaisia, ja täytyy sanoa, että tosi kivalta näyttää! Kirppiksen ulkonäköön ja viihtyvyyteen on oikeasti panostettu, ja esim. myyntipaikat olivst tosi kivannäköisiä, eivät mistä tahansa rojusta kyhäiltyjä.

Kirppiksellä oli myös ihan hauskankuuloinen, hieman uudenlainen toimintaidea: ihmisten omien myyntipöytien lisäksi kirppikselle on kuulemma tulossa myös henkilökunnan kokoamia myyntipisteitä, jonne kerätään myyntipöydistä tavaroita erilaisten tyylisuuntausten mukaisesti.

Toivon todella, että kirppistoiminta pyörähtää hyvin käyntiin - jos Turun keskustaan saadaan vihdoin kunnollinen kirppis, ehkä mustakin tulee oman elämäni Nelliina...

Minun myyntipöytäni löytää Shabby Chic -osastolta erillisestä pienestä huoneesta. Käyn varmaan vielä viikonlopun tai alkuviikon aikana lisäilemässä vähän lisää juttuja, kunhan palailen reissusta kotiin ja saan vaatteet pestyä. Minulla on myös sellainen raskas prosessi meneillään, että joudun karsimaan kirjavarastojani aika raskaalla kädellä, koska meidän kirjahyllyt yksinkertaisesti tursuilevat jo lattioille, tuoleille ja kaikille mahdollisille vapaille pinnoille.

Toivotaan siis onnea ja menestystä uudelle keskustakirpparille!

Ilmassa on viime aikoina ollut taas pientä tulevaisuusahdistusta, kun työkuvioni ovat menneet vähän uusiksi. Mietin, mitä mää oikein teen isona, millä mää maksan 20 vuotta asuntolainaa, mitä jos mää saankin töitä Helsingistä justiinsa kun me ollaan saatu tämä Turun-asunnon remppa valmiiksi, tai jos kaikki muut saavatkin töitä Helsingistä tai ulkomailta ja mää jään tänne yksin...

Eilen tilittäessäni asiaa ystävälleni tajusin yhden jutun.

Olen hokenut tätä samaa litaniaa kymmenen vuotta.

Siis: olen ollut viimeiset kymmenen vuotta huolissani tulevaisuudesta. Pääosin vieläpä ihan samoista asioista: töistä, rahasta, rakkaista, asuinkaupungeista, asunnoista.

Lukiossa se alkoi. Mitä mää teen isona, mihin kouluun mää meen, tapaanko mää ikinä ketään ihanaa poikaa, katkeaakohan yhteydenpito kaikkiin parhaisiin kavereihin (tai no, silloin sanoin kyllä mitä mä teen isona, mihin kouluun mä meen, tapaanko mä ikinä ketään ihanaa poikaa, koska 8 vuotta Turussa ei ollut vielä tehnyt tepposiaan helsinkiläiselle puheenparrelleni).

Ja siitä sitten tasaisesti etiäppäin: mitä mä teen täällä yliopistossa, valmistunko mä ikinä, mitä jos mää valmistun ja emmää saaakaan töitä. Missä kaupungissa mää nyt sitte asun, ja mitä jos lainojen korot kymmenkertaistuu, ja mitä jos kaikki muut muuttaa pois, ja MITÄ MÄÄ OIKEEN TEEN ISONA.

Tätä siis kymmenen vuotta.

Ja tiedättekös:

Kertaakaan näiden kymmenen vuoden aikana en ole joutunut kadulle tai sillan alle asumaan.

Kertaakaan ei ole tapahtunut mitään peruuttamatonta.

En ole kuollut nälkään tai joutunut sortumaan rikolliseen toimintaan (paitsi kerran opiskeluaikoina, kun punnitsin ready to eat -avokadon raakana avokadona).

En ole tehnyt ainuttakaan päätöstä, joka olisi määritellyt koko loppuelämäni.

Aina on ollut töitä - ei ehkä niitä unelmatöitä, mutta kyllä hotellivieraiden lakanoiden vaihtamisessa ja Felixin kurkkujen purkittamisessakin on oma hohtonsa. Ja samat ilon aiheet ne oli kurkkujenpurkittaja-Eevalla kuin tällä toimittaja-Eevallakin: kaverit, kukkaset, kirjat ja hyvä ruoka.

Kuvioissa on edelleen samat kaverit ja liuta uusia. Ihanaa poikaa en löytänyt, mutta fantastisen miehen kyllä.

Näyttää siis siltä, että vaikka kuinka murehdin tulevasta, elämä se vaan rullailee eteenpäin ja hyviä asioita tapahtuu. Ja jos jotain todella kamalaa olisikin sattunut, olisinko voinut ehkäistä sen murehtimalla sitä etukäteen?

Tänään minä siis kysyin itseltäni, melko juhlalliseen sävyyn: haluanko vatvoa näitä samoja huolia vielä vuonna 2023? Ehkä tämän kymmenen vuoden kierteen voisi nyt katkaista. Ajatella, että nyt on hyvä näin ja tulevaisuuden murheita voi murehtia sitten tulevaisuudessa. (Tai, vielä huisimpi ajatus: ehkä tulevaisuudessa ei edes ole sen suurempia murheita. Niinkin voi käydä.)

Sen sijaan, että miettisin miten minun käy kun kaikki muuttavat pois Turusta, voisin vaikkapa nauttia niiden kaikkien seurasta nyt kun he vielä ovat täällä. Murehtia vasta sitten, jos oikeasti löydän itseni tuijottelemasta yksin kotona seiniä. Surra rahojen loppumista vasta sitten, jos ne oikeasti uhkaavat loppua. Ja jos Helsingin kutsu käy, mietin sitten, mitä tälle ihanalle asunnolle tapahtuu. En nyt.

Nyt minä istun täällä ja ihailen tuota anopin tuomaa kukkakimppua. Sekään ei välttämättä ole täällä enää huomenna. Mutta vielä tänään se on, ja tänään se on pinkki ja hurmaava.

Jiihaa!

Eilen oli kevään ensimmäinen trenssipäivä. Sain kaivaa vanhan uskottuni vintiltä, höyrytellä sen suihkukaapissa suihkun jälkeen sileäksi ja nakata niskaan. Villapaidan seuraksi vielä, toki.

Ostin oman InWearin trenssini nelisen vuotta sitten, ja olen ollut siihen supertyytyväinen. Etsin omaa Sitä Oikeaani melkein pari vuotta - joskin tuolloin trenssejä oli kaupoissa paljon vähemmän kuin nyt parin viime vuoden aikana.

En ole käyttänyt mitään muuta vaatetta elämässäni yhtä paljon kuin tätä takkia, ja rakastan sitä edelleen. Väitän siis olevani oikeutettu jakamaan kanssanne

vinkkini Sen Täydellisen Trenssin löytämiseen:

1. Hyvän trenssin merkki on se, että kun nostat sen rekiltä käteen, toteat ohhoh, onpas se painava. Hyvin tehty trenssi painaa ja laskeutuu siksi kauniisti. Liian ohuesta puuvillasta tehty trenssi on koko ajan pepusta rutussa, sojottaa helmasta sivuille ja näyttää paperiselta. (Ohuet silkki- ja viskoositrenssit ovat toki asia erikseen, mutta niitä en muutenkaan laske varsinaisesti trensseiksi).

2. Takuuvarma malli on aavistuksen alaspäin levenevä, puoleen reiteen ulottuva, vyöllinen ja väriltään beige, musta tai laivastonsininen. Suhtaudu pienellä varauksella "piristäviin yksityiskohtiin" kuten puhvihihoihin, kellohelmaan jne - en sano, että ne olisivat väärin, mutta mieti, tykkäätkö niistä vielä parin vuoden päästä. 

3. Suhtaudu varauksella myös vyöttömiin trensseihin. Edelleen, ei se väärin oo, mutta vyöt, rensselit ja hippasen retee meininki kuuluvat klassikkotrenssiin. Vyötön malli saattaa helposti vanhentaa kantajaansa ja näyttää vähän jäykältä. 

4. Reteestä puheenollen - itse en ikinä laita trenssin vyötä kiinni ja napitkin vain silloin, kun palelee ihan liikaa. Trenssi on klassinen vaate, mutta pieni rokkenrolli kuuluu asiaan - mielestäni napittaminen ja vyöttäminen kiltin tytön tavoin on suorastaan loukkaus tämän fantastisen takin luonnetta kohtaan, joka on samaan aikaan skarppi, siisti ja silti vähän renttu. Takki auki ja täältä tullaan, se on meikäläisen motto.

5. Ole tarkkana sävyn suhteen. Äkkiseltään voisi luulla, että beige on beige on beige, mutta se ei pidä paikkaansa. Kylmän vaalean kitin ja lämpimän tumman kamelin väliin mahtuu miljardi sävyä. Älä osta täydellisenkään mallista trenssiä, jos sen sävy on omaan makuusi liian kylmä, lämmin, vaalea tai tumma - se jää kuitenkin käyttämättä (tiedän kokemuksesta).

6. Älä muutenkaan osta kompromissitrenssiä. Jos valitset kerralla oikein, tulet käyttämään löytöäsi vuosia tai vuosikymmeniä. Odota siis kiltisti kaikki kriteerisi täyttävää yksilöä ja käytä siihen suosiolla vaikka vähän reilummin rahaa.

7. Säästövinkkinä: kirppikset ovat loistavia paikkoja bongailla käytettyjä trenssejä, sillä takki ei ole juurikaan vuosikymmenten saatossa muuttunut. Taitava ompelija lyhentää tai kaventaa vähän huonosti istuvan takin sopivaksi. Itselläni odottelee juuri kaapissa lyhentämistä uskomaton kirppislöytö, Burberryn vintage-trenssi, joka tulee toimittamaan vaatekaapissani vähän lämpimämmän ja skarpimman trenssin virkaa.

8. Täydellistä trenssiä ei välttämättä kannata metsästää niistä kaupoista, joissa yleensä shoppailet. Kurkkaa rohkeasti "tätikauppojen" ja preppy-merkkien osastoille, vaikka shoppailisit normaalisti skandinaavis-minimalistisissa, ultratrendikkäissä tai rock-uskottavissa liikkeissä. Varmoja, joskaan ei halpoja, merkkejä täydellisen trenssin metsästäjälle ovat esim. Aquascutum, A.P.C. ja tietty se vanha kunnon Burberry, jonka hinta-laatusuhteesta en tosin nykyään ole enää ihan varma.

Sitte ei muutako hyviä trenssikelejä kaikille!

Alan ihan kohta oikeasti uskoa siihen kuiskaile universumille niin se vastaa -hommeliin.

Ensin mietittiin kanssa-asukin kanssa, että olispas kiva, jos ehdittäisiin viettää enemmän aikaa yhdessä. No PAM. Käsi kipsiin ja kuukausi sairaslomaa. Nyt ollaan sitten oltu yhdessä 24 tuntia vuorokaudessa. 

Sitten mietin, ihanan lomani jälkimainingeissa, että miksi en matkusta enemmän. Miksi olen viime vuodet ajatellut, että on tärkeämpää ostaa huonekaluja kuin uittaa varpaita merivedessä tai katsella ohikulkijoita kahvilan terassilta. Pää tuulettuu, muuttuu kivemmaksi ihmiseksi, saa uusia ideoita, pääsee relaamaan ja oppii vähän kaikenlaista. No PAM. Heti tuli soitto, että haluatko lähteä lyhyelle pressimatkalle Milanoon. 

No haluan!!! Mää en ikinä saa tämmösiä kutsuja, kui siistii - matkailulehti Mondoonkin olen tehnyt juttuja... öö, Turusta ja Helsingistä. 

Phil Oh ikuisti Streetpeeper-sivustolle milanolaisleidin, joka on pukeutunut tämän turkulaisleidin unelmien asuun. Tolta mäkin sitten näytän siellä.

Mutta tässä nyt siis postaukseni varsinainen pointti,

löytyykö viime hetken vinkkejä Milanoon?

Ohjelmaa on matkalla paljon, mutta omaa aikaa oli tunti tai pari - kyllä siinä jonkun ihanan asian ehtisi kokea. Ruokailut meille on järkätty matkanjärjestäjän puolesta, joten ravintolavinkkien sijaan kaipailisin ehkä enemmän jotain semmoisia fiilistelyvinkkejä. Tai jotain ihania ostosideoita - herkkuja, tuoksukynttilöitä, kasmirneuleita, mitä näitä nyt on...

Missä on Milanon kaunein paikka ja komeimmat miehet? Ja mitä muuta sieltä kannattaa ostaa kotiin kuin Camparia ja parmesania? 

Keittiössä eletään mielenkiintoisia aikoja.

Kevään hartaasti odotetut sesonkiasiat alkavat vihdoin ilmestyä maisemiin, mutta toisaalta ei ole vielä ihan ajankohtaista hylätä kaikkia talven lempparijuttuja.

Tai siis on. Ne on nimenomaan nyt hylätty, seremoniallisesti julistaen.

Viime viikolla meillä vietettiin talven surmajaisia. Söimme poikien talviverkkojen vikat saaliit ja nautimme ne tammikuuruokien ykkösen, blinien, kera. 

Seuraavana päivänä hyvästelimme simpukat. Olen ehkä vähän vanhanaikainen ja hupsu, mutta pidän tiukasti kiinni siitä vanhasta ranskalaisesta säännöstä: simpukoita kannattaa syödä vain kuukausina, joiden ranskankielisessä nimessä on r-kirjain.

Tämä ei ole ihan taikauskoa - simpukat ovat parhaimmillaan viileässä vedessä kasvaneina, ja ranskassa ilman ärrää ovat jääneet juurikin lämpimät toukokuu, kesäkuu, heinäkuu ja elokuu. Se, miten hyvin sääntö pitää paikkansa Suomessa, kun tänne simpukat tuodaan Pohjois-Atlantilta, onkin sitten eri juttu.

Mutta minusta tällainen sesonkiajattelu on vaan aina hauskaa. Se laittaa vuodelle raamit ja antaa jotain, mitä odottaa. Mikään ei tunnu miltään, jos kaikkea on koko ajan tarjolla. Joten heippa simput, syyskuussa nähdään taas!

Nyt kun talvi on surmattu, aion hypätä kummallakin jalalla kevääseen. Vauhdikkaasti ja viinilasi kourassa, tietty. Ostettiin huhtikuun ensimmäinen riesling-pullo ja ihan vain sen kunniaksi pistettiin pöytä koreaksi.

Huhtikuussa alkaa aina tehdä mieli rieslingiä. Tälle ei ole varsinaisesti mitään syytä eikä edes kryptistä vanhaa sääntöä - jostain syystä vain miellän sen kevätviiniksi.

Yksi lemppareistani on tämä ärhäkän sitruksinen Lieu-Dit Muehlforst, joka on muuten myös vallan mainio parsaviini. 

Ai niin, siitä tulikin mieleeni. Parsakausi tekee vihdoin ja viimein tuloaan, hurraa! Euroopan kylmä kevät pitkitti tätäkin iloa, mutta nyt on ensimmäiset parsat naatiskeltu sitruunan ja mascarponen kera. Juu, tässäkin asiassa olen vähän vanhanaikainen puritaani: eihän se nyt ole mikään parsakausi, jos Eurooppaan lennätetään parsaa Meksikosta tai Perusta. Parsakaudesta on tullut vähän samanlainen kuin joulusta - alkaa joka vuosi aikaisemmin, vaikkei oikeasti edes ala.

Sen sijaan kevät, sinua on kyllä saatu odottaa. Mutta se talvensurmaamisseremonia taisi toimia. Tänä aamuna mittari näytti vihdoin +2! Siis PLUSSAA. AAMULLA.

Ja sataa vettä, hurraa! Avatkaa ikkunat ja päästäkää sade sisään, loppuu se kutina ja kitinä. Tästä se lähtee. 

Heippa tyypit! 

Sitä saa mitä tilaa: olette kyselleet Instagram-tunnustani. Se oli ennen salainen, mutta raskauttavat kalsarikuvat on nyt piilotettu ja kuvat ja kuulumiset löytyvät nokkelan nimimerkin eevakolu takaa.

Jos et vihaa kuvia pienistä terriereistä, kukkasista, näteistä taloista, viinilaseista, Turusta ja lounaista - nähdään Instagramissa!

"Voitko yrittää näyttää sillee normaalilta", kysyi kuvaaja.

Heti parempi.

Vaude! Kaikki mitä rakastin valittiin eilisessä Aussie Blog Awards -gaalassa parhaaksi lifestyle-blogiksi.

Kiitän kunniasta! 

Ja tietenkin vielä enemmän kiitän teitä, kun jaksatte lukea näitä juttuja, joita nakuttelen. Joskus kahvilasta croissantin ääreltä, joskus reikäisissä leggingseissä kotisohvalta. Joskus Bangkokista tai Pariisista, yleensä Turusta. Useimmiten hyvillä fiiliksillä, joskus hykerrellen, välillä kiukusta kihisten. Joskus vähän kekkulissa. Aina mielelläni.

Kaksi havaintoa gaalavoittajan raskaasta arjesta:

1) Tuon valtavan palkintokortin kanssa ei ole ihan helppo änkeä bileiden jälkeen pizzalle. Se herättää myös huvitusta sekä suunnatonta uteliaisuutta kanssaihmisissä, kun lampsii sitä kanniskellen Helsingin keskustan läpi aina Turun-junaan ja siitä taksiin. (Niin tiedoksi ohikulkijat, näin kyllä kun yrititte muka huomaamattomasti tavata, mitä lukee siinä valtavassa pahvinpalasessa, jota toi yks muija roudaa pitkin öistä Helsinkiä.)

2) Ymmärrän nyt Jennifer Lawrencea - muutaman skumppalasin jälkeen ei todellakaan ole ihan helppo kiivetä kaposia portaita lavalle palkintoa plokkaamaan.

Ai niin, ja koska palkitulta blogilta voi odottaa nimenomaan rakeisia vessan peilin kautta otettuja kännykkäkuvia, tässä vielä gaala-asuni. Perinteiseen tapaan valmistauduin näihinkin kemuihin A-lehtien invavessassa ja lainasin toimituspäällikkö Toivaselta luomiväriä. Klassinen kuvausympäristö käsittää myös varavessapaperirullat.

Tällä kertaa yllä ei sentään ollut harmaa villapaita kuten edellisellä kerralla, vaan Zaran kreisi kukkajakku, joka on juuri nyt ehdoton lempivaatteeni. Lisäksi Whyredin mekko ja Acnen luottopopot. Ja oli mulla semmone iso kaulakorukin, mutta kuvassa näkyy nyt vain pandakännykkä.

Minultakin vielä onnittelut kaikille voittajille - ja vielä kerran KIITOS kun luet tätä blogia! Aina en ihan hiffaa miksi, mutta kuten entinen poikaystäväni tapasi sanoa, tärkeintä on, että viihtyy. Sentään jotain tiesi sekin.

Rakkaat ystäväni shoppailupäivän levähdystauolla Pariisin kattojen yllä. Joskus ei-virtuaalisuudessa on puolensa...

Hei kuomaseni!

Kokoan Trendiin suurta nettishoppailuopasta, joka toivottavasti vastaa moniin mieltä askarruttaviin kysymyksiin verkossa ostamisesta. 

Aikamoinen läjä infoa onkin jo kasassa, mutta haluaisin vielä kuulla teidän mietteitänne. Ehtisitkö vastata? Ai ehdit, no kiva! Täältä lähtee sulle kymmenen taputusta olalle, kun jeesaat meikää jutunteossa. (Niin ja ei tarvii tietenkään vastata kaikkiin, arvostan suuresti jos vastaat vaikka vain osaan.)

1. Shoppailetko mieluummin netissä vai kaupoissa? 

Kuulisin mielelläni perusteluja molempiin suuntiin: mikä nettishoppailussa on hyvää ja huonoa, entä mitä arvostat perinteisissä kaupoissa? Vai oletko aivan ehdottomasti jompaakumpaa vastaan - miksi?

2. Mitkä ovat nettikauppasuosikkisi?

Eli mistä ostat netissä vaatteita, kenkiä, kosmetiikkaa, sisustustavaroita tai huonekaluja? 

3. Mikä on paras nettishoppailuvinkkisi?

Esimerkiksi miten osaat ostaa sopivan tuotteen, missä on parhaat alennusmyynnit, miten tunnistat feikin ja aidon tuotteen, miten toimit tilanteessa, jossa tulikin ostettua vääränlainen tuote jne...

Kiitos jo etukäteen!

Ian McEwanin uusin romaani Makeannälkä ei olisi voinut osuvampaa nimeä saada.

Kirja oli nimittäin samalla tavalla koukuttava kuin semmoinen ei-niin-lemppari irtokarkki: ei tässä nyt varsinaisesti mitään niiiiin ihmeellistä ole, mutta silti pakko pakko pakko saada lisää! Antakaa lisää!

Makeannälän lähtökohdat kuulostavat jännityskertomukselta: nuori matematiikanopiskelija Serena Frome värvätään 70-luvulla Britannian salaisen tiedustelupalvelun joukkoihin.

Ja mitä tekee McEwan? Antaa sankarittarelleen väärennetyn passin, uuden henkilöllisyyden ja lähettää tämän vakoilemaan vihollista Neuvostoliittoon?

No ei. McEwanin sankaritar käy toimistotöissä ja pyörittelee papereita. Lopulta hän saa kyllä oikean tehtävänkin.

Ja juuri tähän perustuu kirjan herkullisuus: että näinkin jännittävästä aiheesta voidaan kirjoittaa näinkin arkista proosaa. Sujuvasti etenevän tekstin lukeminen oli silkkaa nautintoa, joskin loppuratkaisu saattaa herättää pienoista ärsytystä McEwanin muuhun tuotantoon tutustuneille - eikös se yksi toinen kirja loppunut ihan samalla tavalla?

No, nyt lienee paras liueta maisemista vakoojamaisella viekkaudella ennen kuin paljastan liikaa. Summa summarum: lue Makeannälkä, jos etsit kevääsi iloksi sujuvaa lukemista, johon tekee mieli tarttua joka ilta. Siis olettaen, että maltat olla lukematta Makeannälkää koko ajan ja se kestää hyppysissäsi useammankin illan.

(PS. Makeannälkä on muuten ehdottomasti lukuromaani. Jenni S. kirjoitti eilen hyvin lukuromaaneista - arvostan erityisesti sitä, että Jenni ei lähtenyt siihen "kaikki romaanithan ovat lukuromaaneja" -saivarteluun. Minusta lukuromaani on mahtava sana, koska kun joku kuvailee jotakin romaania lukuromaaniksi, arvaan heti, millaisesta lukukokemuksesta on kyse. Minusta lukuromaani on fiksusti ja taidokkaasti kirjoitettu kirja, joka on kuitenkin samalla sujuvasti etenevä eikä kielellä kikkaileva. Jenni sanoikin sen hyvin: lukuromaanissa kieli ja tarina ovat tasapainossa.)