Ladataan...
Kaikki mitä rakastin

Liippasipa läheltä: Löysin vuoden 2014 lempikirjani, kun vuotta oli jäljellä enää reilu viikko. (Kirja tosin ilmestyi jo viime vuonna.)

Mia Kankimäen kirja Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin sijoittuu unelmieni maahan Japaniin. Kankimäki otti vuorotteluvapaan töistä ja lähti metsästämään tuhat vuotta sitten elänyttä hovinaista Sei Shonagonia, joka kirjoitti teräviä, hauskoja ja koskettaviakin huomioita Heian-kauden hovin elämästä - usein listojen muodossa. 

Muistan itsekin Sei Shonagonin Ruth L. Ozekin mainiosta romaanista Lihan oppivuosi. (Sivuraiteille mennäkseni, mainio kirja muuten sekin.)

Kankimäen kirja puolestaan ei ole romaani, vaan sekoitus matkapäiväkirjaa, muistelmateosta, eatpraylovea ja kulttuurihistoriallista tietokirjallisuutta. (Ja niitä listoja.)

Kirjaa ja Sei Shonagonia kunnioittaakseni ilmaisen nyt tanka-runon muodossa, miksi tämä kirja oli tänä vuonna lukemistani kirjoista suosikkini:

Täydenkuun aikaan
Voi juoda teehumalat
Kirjoittaa runon

Ja pakahtua siihen
Kuinka kaunis maailma

***

(Olen tavuttanut viimeksi ala-asteella, olipas vaikeaa, huh! Jos joku innostuu joululomalla Sein hengessä rustaamaan tanka-runoja, niin tavujen määrä tanka-runossa menee säkeittäin 5-7-5-7-7.)

Ja eihän tästä kirjasta tai Sei Shonagonin Tyynynaluskirjasta voi kirjoittaa ilman listoja! Onneksi rakastan niiden laatimista ihan yhtä paljon kuin Sei aikoinaan.

Asioita, joita rakastin tässä kirjassa

- Tuntemani sielunsisaruus sekä Kankimäkeä että Sei Shonagonia kohtaan
​- Ne kohdat, jolloin Kankimäki sijoittaa Sein kirjoittaman nokkelan pätkän juuri oikeaan kohtaan ja sitä nauraa ääneen 
- Itselleni aivan uusi Heian-kauden maailma (olen teininä lukenut ehkä vajaa puolet Genjin tarinasta, mutta en olisi todellakaan osannut sanoa mitä eroa oli Heian-ihmisillä vaikka samuraihin tai Edo-kauden ihmisiin. Ja miten kiehtova maailma olikaan Heian-kausi, jossa kaunis käsiala oli sulhasehdokkaan tärkein meriitti ja kovin jätkä oli se, joka lausui kauneimmin runoja, ja keisarin tehtävä oli soitella huilua kuunvalossa eikä sotia pitkin tantereita)
- Se kuinka Kankimäki kuvailee juuri oikeilla sanoilla sen täydellisen kauneuden aiheuttaman huimauksen ja melankolian, eräänlaisen mono no awaren, jota minä olen usein yrittänyt selittää ihmisille siinä onnistumatta

Haluja, joita tämä kirja aiheuttaa

- Painella lähimpään teekauppaan, hankkia matcha-vispilä ja tulla teehumalaan
- Syödä kaikki ruokansa pienistä kupeista
- Kylpeä ulkona
- Katsoa Peter Greenawayn elokuva The Pillow Book
- Jatkaa kaiken uuden oppimista historiasta, taiteesta, kirjallisuudesta, eri kulttuureista, ihan mistä vain
- ... ja vahvimpana, varmimpana: matkustaa Japaniin

Vuosia kytenyt ajatus, jonka tämä kirja sinetöi:

En aio päättää maallista vaellustani ennen kuin olen nähnyt Kioton kirsikankukka-aikaan.

Share
Ladataan...

Ladataan...
Kaikki mitä rakastin

Virpin luona askartelemani joulukranssi se vaan jatkaa eloaan. Tai tarkemmin sanottuna ei jatka, se on kuivunut kasaan. Mutta eikös näytä siltikin nätiltä?

Kranssi on tehty eukalyptuksenoksista. Tuoreena se oli rehevä ja tuoksui ihanalta. Sen jälkeen se kuivui kauniisti ja on edelleen vihreä. Varsinainen helppouden huipentuma siis.

Helppouden huipentuma tämäkin: olen viime aikoina päässyt lopullisesti yli siitä koko elämän mittaisesta ajatuksesta, että kaikki pitää ite tehdä. Ei tartte, jos ei jaksa, ehdi tai huvita. Ostin yhtenä päivänä jopa sellaista valmista wokkikastiketta pussissa ja arvatkaapa mitä? En ole koskaan saanut kotona wokista niin maistuvaa. Kyllähän sellaisen edessä nöyrtyy.

Olen ymmärtänyt, että kukaan ei pidä minusta yhtään vähempää, jos tarjoilen heille kaupan muffinseja itseleivottujen sijaan. Nimittäin, tämä oli oivallukseni ydin: tullessaan kylään ihmiset eivät tule katsomaan muffinseja vaan minua. Ihanaa!!

Ja sitten on vielä se homma, että joskus jotkut vain osaavat tehdä tietyt asiat paremmin kuin itse. Niin kuin vaikka kahvila Kuppi & Muffinin neidot tekeävt kuppikakut. Minun kärsivällisyyteni ei ikinä riittäisi tuollaisten väkertämiseen. Onneksi jollain muulla riittää, ja minä voin vain piipahtaa hakemaan laatikollisen matkalla kotiin. Miten tässä tilanteessa muka kaikki eivät ole voittajia? Sitä kysyisin entiseltä kaikki-pitää-ite-tehdä-itseltäni.

Tämän päivän inspiroivimman lauseen tarjoili Porter-lehden haastattelema vaatesuunnittelija Alessandra Rich (nomen est omen - ihan kiva se esitelty Lontoon-kämppäkin...)

"I'm not that sort of woman who says, 'Let's try' - never. I'm always sure."

Ajatus oli minusta virkistävä, koska se on täysin minun itseni vastakohta.

Joten hmm... ehkä jos voisin tänä sunnuntaina jättää mieleenne yhden ajatuksen niin se olisi: omasta ajatusmaailmasta poikkeavat ajatukset ovat virkistäviä. Eivät ne ole mitään iljettäviä hyönteisiä, jotka pitää mahdollisimman nopeasti liiskata.

Jotenkin tämä maailma on mennyt sellaiseksi, että kaikesta nousee kauhea haloo. Jokainen letkautus, joka ei ehkä kohtaa oman ajatusmaailman kanssa, pitää vaientaa joukkoraivolla iltalehtien lööpeissä tai Facebookissa tai nettifoorumeilla tai missä vain. Se on väsyttävää, vie kaikkien osapuolten energiaa ja on lisäksi kuolettavan tylsää. 

Nauttikaa niistä ajatuksista, jotka ovat vähän erilaisia kuin teidän omanne. Kysykää lisää sen sijaan että vaihdatte heti sivua. Ottakaa Facebook-kavereiksi niitäkin, jotka eivät ole kanssanne kaikesta samaa mieltä. Tekee hyvää ja pitää aistit valppaina. Pus!

Share
Ladataan...

Ladataan...
Kaikki mitä rakastin

Lisää muuttouutisia! Tämä olkoon jälleen osoitus jostain kosmisesta huumorintajusta: ostin kämpän!!! Kyllä, ostin kämpän juuri kun olin julistanut, että en aio ostaa.

Asiaa pähkäiltyäni ja pyöriteltyäni, näytöissä käytyäni ja Oikotietä pakkomielteisesti selailtuani päätin nostaa kädet pystyyn ja antaa olla. Totesin, että viihdyn erinomaisesti vuokralla ja päätin unohtaa koko asian. 

Meni pari päivää ja sain puhelun työtuttavaltani, joka oli laittamassa myyntiin yksiötään, joka oli kuulemma ihan minun näköiseni, ja "tuli vain mieleen että et suinkaan ole harkinnut asunnon ostamista?"

Näinhän se usein menee: kun päättää lakata riehumasta jonkin asian kanssa, palaset loksahtavat kohdalleen kuin itsestään ja ratkaisu tarjoillaan hopeatarjottimella.

Päätös tuntuu hyvältä ja oikealta. Tietysti myös vähän hirvittävältä, mutta niinhän parhaiden asioiden kuuluukin. Huomaan kuitenkin nyt, että pelkäsin ihan turhia asioita asunnon ostamisessa - asumiskulujen tuplaantumista (eivät tuplaantuneet), sitoutumista Helsinkiin (aina voi etsiä vuokralaisen) ja epäilyksiäni siitä, tarkoittaako asunnon osto tässä vaiheessa elämää sitä, että reissuni on reissattu, että tämä oli nyt sitten tässä. Ei kai, oikeastaan päinvastoin: tuntuu helpommalta lähteä kun tietää, että on paikka, johon palata. 

Ylipäätään tuntuu hyvältä, että tästä eteenpäin edes yksi asia elämässäni on jokseenkin vakaa, kun kaikki muu on koko ajan silkkaa kysymysmerkkiä.

No, saas nähdä mitä tapahtuu alkuperäiselle suunnitelmalleni paeta talvea helmi-maaliskuuksi ulkomaille poimimaan mangoja tai viinirypäleitä. Ehkä se ei tänä vuonna onnistu, sillä aion tehdä pienenpientä remonttia, ja kuten tiedämme niin pienillä remonteilla on taipumusta kasvaa suuriksi remonteiksi, budjeteilla on tapana kolminkertaistua... 

Joka tapauksessa, Château Eevan (joksi ystäväni on yksiöni ei-lainkaan-mahtipontisesti ristinyt) ovet aukeavat näillä näkymin helmikuun alussa. Jännää, jännää, jännää.

Juuri nyt mielessä: lautalattioiden lakkaus ja muhkeat sohvat. Pinterest käy kuumana.

Share
Ladataan...

Pages