Ladataan...

"Mitä olet opiskellut?" on kysymys, jonka saan monta kertaa viikossa. Kysyjät haluavat yleensä tietää, mitä olen opiskellut, koska olen päätynyt kirjoittamaan blogia työkseni, tai koska olen päätynyt kirjoittamaan ylipäätään mitään työkseni.

Kysymys kuvastaa hyvin suomalaisille tyypillistä ajattelutapaa - jos jotain haluaa tehdä, pitää ensin suorittaa tutkinto. Minulla ei tietenkään ole tutkintoa bloggaamisesta, mutta ei myöskään kirjoittamisesta.

Lukion jälkeen pidin ensin välivuoden, jonka aikana siivosin hotelleja, vastailin toimistolla puhelimeen, askartelin Nokialla moodboardeja ja siivosin lisää hotelleja. Tein pätkätöitä ja pätkätöiden välissä matkustin. Kiersin melkein koko läntisen Euroopan, kuljin Irlannin halki bussilla, vietin kuukauden Thaimaassa, vuokrasin talon Kroatiasta ja niin edelleen. Riekuin baareissa aamuneljään, kävin nukkumassa pari tuntia kaverin sohvalla ja heräsin seitsemältä siivoamaan hotelleja.

Poliitikot eivät tykkää yhtään, että sanon näin, mutta olen joka päivä kiitollinen siitä, että en mennyt suoraan lukiosta jatko-opiskelemaan. Opin, että pystyn tekemään fyysisesti raskasta työtä, tienasin rahaa säästöön, näin maailmaa - ja minulla oli älyttömän hauskaa.

Välivuoden jälkeen hain yliopistoon. Olin jotenkin aina pitänyt yliopistoa itsestäänselvyytenä, koska olen aina ollut lukijatyyppiä ja hyvä koulussa. Opiskelin englannin kääntämistä ja oikeustiedettä, tähtäimessä ura EU:ssa. Valmistuin kääntämiseltä, ja vaikka lain opiskelu oli minusta aidosti kiinnostavaa ja palkitsevaa, muutaman vuoden jälkeen alkoi kuitenkin tuntua siltä, että urakeskeinen ja usein aika kovakin lakimaailma - EU:sta puhumattakaan - ei ollut se paikka, jossa haluaisin loppuelämäni viettää. 

Olin oikisaikoinani alkanut kirjoittaa blogeja sekä opintojeni ohessa erinäisiä lehtijuttuja, ja alkoi enemmän ja enemmän tuntua siltä, että tätä haluaisin ehkä tehdä kokopäivätoimisesti. 

Tietenkään minulle ei tullut mieleen, että yhdeksän vuotta peruskoulussa, kolme vuotta lukiossa, viisi vuotta yliopistossa ja pieni kirjastollinen luettuja kirjoja olisi jo ehkä tarpeeksi opastamaan minua kirjoittajan tielle, joten hain opiskelemaan tiedotusoppia. Koska niin minäkin ajattelin vuosikaudet: jos jotain haluaa tehdä, pitää olla siihen soveltuva tutkinto. (Siitäkin huolimatta, että itse asiassa tein sitä jo.)

Tiedotusopin opiskelu oli itselleni pettymys. En sano, että vika olisi ollut yliopistossa tai opetuksessa, se ei vain täyttänyt omia odotuksiani. Halusin oppia nimenomaan paremmaksi kirjoittajaksi ja toimittajaksi, mutta huomasin oppivani vain lisää teoriaa ja tutkimuksentekoa. Käytännön kursseilla käytäntöä ei oikeastaan opetettu, vaan opetus perustui ajatukseen "menkää ja tehkää". Huomasin ajattelevani, että no, voinhan minä mennä ja tehdä ilman yliopistoakin. 


Tiedotusoppiaikoina minulla oli jo niin paljon kirjoitustöitä, etten voinut enää ottaa vastaan opintotukia. Alkoi tuntua siltä, että opiskelu oli vain töiden tekemistä häiritsevä ylimääräinen taakka, jonka päämääränä oli kuitenkin... niin, saada töitä. Aloin myös ekaa kertaa elämässäni kyseenalaistaa sitä, oliko yliopisto edes oikeasti minulle sopiva paikka ja oliko tutkinto minulle itselleni tärkeä, vai oliko se tärkeä vain muille ihmisille.

Yhtenä päivänä tajusin, että itse asiassa tutkinto ei ollut minulle tärkeä arvo ja olin roikkunut yliopistolla vastahakoisesti vuosia vain siksi, että olin koko elämäni kuullut sitä kuinka tutkinto on hyvä olla "kaiken varalta". Se päivä kun älysin tämän ja uskalsin jättää epämieluisat opinnot kesken oli yksi elämäni tähtihetkistä. Se oli nimittäin ensimmäinen maistiaiseni siitä, miten hyvältä elämä voi tuntua, jos sitä elää omaa eikä muiden totuutta seuraamalla.

En siis koskaan valmistunut tiedotusopilta, enkä usko että valmistunkaan. 

En missään nimessä sano, että tutkinto on turha eikä kenenkään kannata opiskella. Kaikkien kannattaa opiskella. Mutta tapoja opiskella on monia, eikä yliopisto ole se ainoa. Ja sielläkin voi lukea monia aineita - usein on jopa hyötyä siitä, että on opiskellut jotain muuta kuin sitä, mitä kaikki muut samalla alalla työskentelevät. 

Minä opiskelen edelleen joka päivä, vaikka jätin tutkinnon tekemisen. Luen kirjoja ja lehtiä, katson leffoja ja dokumentteja, juttelen ihmisille, opiskelen kieliä, luen netistä artikkeleita mitä erilaisemmistä aiheista, osallistun kursseille, katson YouTuben how to -videoita... Esitän paljon kysymyksiä.

Jos haluaa kirjoittaa työkseen, kaikkein järkevintä on opiskella aiheita, jotka itseä kiinnostavat ja avartaa maailmankuvaansa lukemalla mahdollisimman monipuolisesti. Ehkä vielä tärkeämpää kuin lukea on kuunnella ja nähdä, tehdä asioita ja tavata ihmisiä. 

On myös ihan hyvä tiedostaa se, että opetus kehittyy yleensä hitaammin ja kankeammin kuin itse ala. Esimerkiksi tiedotusopin laitoksella en tainnut kuulla kertaakaan mainittavan sosiaalista mediaa. Jos haluaa pysyä kehityksen kelkassa ja oppia juuri sillä hetkellä hyödyllisiä taitoja, on paljon tärkeämpää olla itse aktiivinen ja kiinnostunut kuin luottaa siihen, että koulussa opetetaan kaikki hyödylliset taidot. 

Tällä hetkellä saan elantoni lehti- ja verkkojutuista, bloggaamisesta, konseptoinnista, kaupallisesta viestinnästä, konsultoinnista ja sen sellaisesta. Teen myös edelleen silloin tällöin käännöstöitä. Bloggaaminen ei siis suinkaan ole päivätyöni, ainoastaan osa palapeliä, josta elantoni muodostuu. 

Juuri nyt tuntuu vahvasti siltä, että olen työelämässäni jonkin uuden suunnan äärellä. Minua kiinnostaa niin moni asia, ja alan hiffata, missä olen hyvä ja missä en niin hyvä. 

Minulla on myös vaikka millä mitalla työtä koskevia unelmia, eivätkä ne kaikki suinkaan liity kirjoittamiseen. Viimeksi eilen haaveilin kosmetologin työstä, koska olisi ihanaa puristella toisten mustapäitä. Minua kiinnostaa myös työskentely viinien parissa. Ja tietysti haluaisin opiskella kieliä - ranskaa, italiaa, espanjaa, japania... Haluaisin tehdä vielä paljon enemmän kaikkea visuaalista. (Haluaisin myös merioikeusjuristiksi, puutarhuriksi ja majatalonpitäjäksi.)

Kaikenlaista siis. Voi olla, että parin vuoden päästä teen tätä, tai sitten jotain ihan muuta. Se vuosien jahkailu yliopistolla on tätä nykyä tehnyt minusta nopeiden käänteiden naisen.

En ole ollenkaan huolissani pärjäämisestäni, vaikka alalla on vaikeaa, eikä minulla ole edes sitä tutkintoa. Jos ala kaatuu, vaihdan alaa. Jos unelmani toteutuminen on tutkinnosta kiinni, opiskelen tutkinnon.

Itselleni on ollut silmiä avartavaa myös huomata se, että tietyn tutkinnon tärkeyden korostaminen kuuluu nimenomaan suomalaiseen kulttuuriin. Kokemukseni mukaan muualla maailmassa arvostetaan korkeakoulututkintoa, mutta ei ajatella, että sen pitäisi olla juuri tietystä aineesta tai tietystä koulusta, jotta voisi tehdä tiettyä työtä. Myös työssä oppiminen ja "pohjalta huipulle" eteneminen tuntuu olevan paljon yleisempää muualla.

Eli vastauksena kysyjille: mene opiskelemaan sitä, mikä kiinnostaa. Tee sellaisia ratkaisuja, jotka hyödyttävät juuri sinua. Jos unelma-ammatissasi vaaditaan tietty tutkinto, opiskele se. Jos ei vaadita, opiskele sillä tavalla, joka tuntuu sinulle itsellesi ja urallesi aidosti hyödylliseltä. Se voi olla tietty tutkinto tai yksittäinen kurssi, tai se voi olla panostamista työkokemuksen keräämiseen. 

Iso osa yliopisto-opiskelusta perustuu opintopisteiden jahtaamiseen eikä oikeasti oppimiseen - ihmiset räpläävät luennoilla puhelimia ja pänttäävät paniikissa ulkoa tenttikirjoja, jotta pääsisivät läpi, ettei Kela vaadi opintotukia takaisin. Ketä tällainen hyödyttää?

Kaikessa opiskelussa on hyvä tiedostaa, että opiskelu ja oppiminen ovat kaksi eri asiaa.

Lykkyä pyttyyn ja oppimisen iloa!

Share
Ladataan...

Ladataan...

Vaihdoin kalenteriini uuden sivun, mikä tulikin tarpeeseen. Ulos katsomalla ei nimittäin ikinä uskoisi että on

heinäkuu.

No, ihan sama. Kiedoin huivin kaulaan ja menin leffaan.

Linna Italiassa osoittautui juuri oikeaksi sadepäivän elokuvaksi. Siinäkin sataa paljon (jopa lunta) ja tunnelma vaihtelee sopivasti surumielisestä hauskaan.

Käyn katsomassa melkein kaikki ranskalaiset ja italialaiset elokuvat, joita Suomessa tulee teattereihin. Vaikka leffat itsessään eivät olisi aina elokuvina kauhean hyviä, elämänmeno niissä on kuitenkin aina jotenkin virkistävää. Ei vain sitä samaa amerikkalaista, tai tätä suomalaista.

Esimerkiksi viime viikolla katsoin Adèlen elämän, ja siinä teinit puhuvat Sartresta. Panemisesta toki myös, mutta silloin kun ei puhuta panemisesta puhutaan eksistentialismista. Miniäehdokkaalle valmistetaan ostereita ja koko ajan tupakoidaan, sisälläkin.

(No, leffat leffoina, mutta on siinä jotain perää. En ole missään muualla maailmassa nähnyt niin paljon ihmisiä lukemassa kirjoja iPhonen sijaan kuin Pariisin metrossa. Ja jaksan hämmästyä siitä, kuinka luontevasti ranskalaiset puhuvat politiikasta ja filosofiasta illalliskutsuillaan.)

Jos ei muuta, niin ainakin leffassa kannattaa käydä ihan vain siksi, että on ihana kuunnella tunti tai pari ranskaa tai italiaa. Linna Italiassa -leffassa puhutaan molempia vuorotellen.

Siinä on myös Louis Garrel, joka saisi minun puolestani puhua vaikka urdua ja kuuntelisin silti joka sanan kuin se olisi maailman tärkein gospel.

Share
Ladataan...

Ladataan...

Tähän asti keittiössäni on ollut ystävältä lainassa oleva pöytä, joka on vanha ja kaunis kuin mikä, mutta ikävä kyllä hieman liian korkea ruokapöydäksi.

Huomaan jatkuvasti syöväni sohvalla, enkä halua olla enää ihminen, joka syö sohvalla.

Koska ystäväni ei jostain syystä innostunut ajatuksestani sahata jalkoja väääääähän lyhyemmiksi, olisin nyt uuden ruokapöydän tarpeessa.

Olen kiertänyt kaikki käytetyn kaman kaupat ja tsekkailen tasaisin väliajoin Tori.fi:tä, mutta ajattelin vielä huudella täällä blogin puolella.

Vaatimukset:

  • pieneen keittiöön sopiva - kumpikin sivu saisi olla alle metrin mittainen
  • voisit kuvitella sen tuohon ylläolevan kuvan miljööseen, noiden tuolien kanssa
  • on kiva/nätti - saa olla vanha ja kulunutkin

Jos sinulla tai tuttavallasi on tuntomerkit täyttävä pöytä nurkissa pyörimässä jossain päin pääkaupunkiseutua, pistäpäs mailia eevakolu(at)gmail.com . Mielellään tietty kuvan ja mittojen kanssa!

Share
Ladataan...

Ladataan...

No juu, oikeasti olen sitä mieltä, että viiniasioissa ei ole oikeita ja vääriä tapoja. Paitsi jos kaataa viinitilalla tilan oman punaviinin sekaan Coca Colaa viinitilan omistajan silmien edessä, kuten kerran Unkarissa näin tapahtuvan. Niin se on ehkä absoluuttisesti väärin. Kaikki muut ovat makuasioita.

Omia makuasioitani: En ole koskaan oikein tajunnut proseccoa tai sitä, miksi kaikki ovat siitä niin innoissaan.

Se maistuu yleensä platkulta jos siltäkään ja kuplat katoavat heti kun selkänsä kääntää. Missä pointti? 

Olen ajatellut, että Aperol spritz -buumin on ollut pakko olla seurausta prosecco-buumista, kun kaikki ovat yhtäkkiä älynneet että hetkonen, mehän olemme tässä vuosia juoneet viinä, joka ei maistu oikeastaan miltään, pistetäänpä vähän jotain sekaan...

Viime viikolla maailmani kuitenkin avartui vähäsen. Eräs Italiassa pitkiä aikoja viettänyt herrasmies nimittäin osasi kertoa, että 

1) proseccoa kannattaa juoda valkoviinilasista, ei kuohuviinilasista 

ja 

2) proseccoa kannattaa ennemmin ajatella vaihtoehtona muille kevyille valkoviineille kuin (laadukkaille) kuohuviineille.

Eli ei siis proseccoa silloin, kun tekee mieli skumppaa.

Tänään join lounaalla lasin proseccoa salaatin kera, valkkarilasista. Keskityin erityisesti asennemuutokseen: en ajattele tätä kuohuviininä, vaan laiskasti poreilevana, kevyenä kesäisenä ruokajuomana.

Ei se nyt kummoiselta maistunut edelleenkään, mutta ainakin ärsytti vähemmän.

Share
Ladataan...

Ladataan...

"Saat sen mistä luovut", kuuluu Tommy Hellstenin paljon siteerattu viisaus. 

En ole lukenut Hellstenin kirjaa, joten en tiedä mitä hän oikeastaan lauseella tarkoittaa. Mutta oma teesini on, viime aikaisiin kokemuksiini nojaten: saat enemmän kuin mistä luovut.

Olen tällä viikolla joutunut luopumaan. Taas. Välillä huomaan ajattelevani - melko dramaattisesti, myönnetään - että eikö tämä jumalauta ikinä lopu. Ja sitten muistan, että ähäkutti, loppuminenhan se juurikin on, joka kirpaisee. 

Hirveintä toisaalta ei ole luopua siitä mikä loppui ja mitä oli, tuskallisinta ja vaikeinta on luopua siitä mitä olisi voinut olla. 


Mutta tänään koin ahaa-elämyksen. Kuuntelin huonolta YouTube-nauhoitteelta Pachelbelin kaanonia ja vollotin, kuten viime aikoina tapana on ollut. (No, kappale vaihtelee. Joskus se on Beethovenin viulusonaatti numero 5 ja joskus se on Kendrick Lamarin Bitch Don't Kill My Vibe.)

Ja sitten tuli yksi niistä hetkistä surun keskellä, kun kaikki onkin vähän aikaa kristallinkirkasta. Jokainen tietää, että kun tarpeeksi vollottaa, näkökenttä sumenee. Ja kun ei voi enää nähdä niitä asioita, joita näki, alkaa nähdä uusia. Ehkä vasta haparoivia muotoja, epätarkkoja ääriviivoja, mutta kuitenkin...

Hoksasin: kun luovun siitä-mikä-olisi-voinut olla, saan tilalle kaikki mahdollisuudet sille mitä voi vielä tulla. 

Ja se on tietysti paljon enemmän. 

Share
Ladataan...

Ladataan...

Tiedostan, että otsikko on melko dramaattinen ja saattaa vaikuttaa siltä kuin olisin markkinamies, joka yrittää lietsoa hädäntunnetta. "Get it while you can!"

Se ei ole nyt ollenkaan tämän kirjoituksen tarkoitus, vaan ennemminkin olla lempeä muistutus niille, joille tällaisilla asioilla on väliä. Ja tiedän, että monille teistä on.

En nimittäin ollenkaan haluaisi, että joku pionien rakastaja, joka on koko alkukesän ajatellut että no ehtiihän niitä, meneekin joskus ensi kuussa kukkakauppaan ja tajuaa, että on jo liian myöhäistä.

Kohta nimittäin on. Kiersin äsken useammankin kukkakaupan, josta kaikista myytiin jo eioota kun kysyin pioneja. Kausi alkaa olla ohi. Yksi floristi kertoi, että ainakin hänen kauppaansa ensi viikolla tulee viimeiset. Onneksi puutarhapionien kausi on Suomessa kuitenkin vasta aluillaan - kannattaa pitää silmät auki, kun liikutte omakotitaloalueilla!

Neljännessä kukkakaupassa tärppäsi ja sain vielä kimpun. Aion nautiskella niistä viimeiseen kellastuneeseen terälehteen asti.

Sitten on muiden asioiden aika.

Share
Ladataan...

Ladataan...

Piipahdin tällä viikolla pikavisiitillä Turussa. Voisin matkustaa kesä-Turkuun ihan vain syömään Mamin lounasta (edelleen paras) ja päästäkseni torille (todellakin paras). En ikävä kyllä saanut roudattua kotiin ihan niin paljon mansikoita ja mustikoita kuin olisin halunnut, mutta onneksi kengät eivät happane junamatkan aikana. 

Turkulaisista pikkuputiikeista tekee aina löytöjä, niin tälläkin kertaa. 

Olen jo pitkään etsiskellyt klassisia nude-korkkareita, ja sellaiset löytyivät Jenny Storen alehyllyltä. Tanskalaisen A pairin kenkien lupaillaan olevan koroistaan huolimatta mukavia - toivotaan niin.

Olen tänä keväänä huomannut haaveilevani, että elämässäni olisi enemmän tilaisuuksia, joissa voisin käyttää kauniita ja epäkäytännöllisiä kenkiä. Ehkä nyt kun vihdoin omistan sellaiset, tilaisuuksia käyttää niitä alkaa ilmaantua.

(Ja jos tässä nyt aletaan esittää toiveita niin niihin tilaisuuksiin voisi hyvin liittyä myös kylmä samppanja ja komeita miehiä puvuissa.)

Mutta toisaalta mitäs tässä odottelemaan. Sellainen tilaisuushan tulee kohdalle yksinkertaisesti laittamalla kengät jalkaan. Ehkä menen huomenna ne jalassa leffaan. Tai Alepaan.

Samaisesta kaupasta löytyi tämä Birger&Mikkelsenin cocktail-sormus. Piristää kivasti simppeleitä asuja, olipa kyseessä sitten pikkumusta tai harmaa neule ja farkut.

Sormus on jo kerran jäänyt etusormeeni jumiin. Silloin se piristi lähinnä seuralaisia, kun yritin naama irveessä vääntää sitä irti.

Share
Ladataan...

Ladataan...

Lapsuuden kesiin kuului olennaisena osana Majakan väki -telkkarisarja. (Totta puhuen en kyllä osaa sanoa kuuluiko se lapsuuden kesiin vai yhteen kesään - ne kaikki kun ovat sulautuneet yhdeksi nostalgian ja muistojen klöntiksi nimeltä Lapsuuden Kesät ja niitä on mahdotonta erottaa toisistaan.)

Sarja tuli joka päivä ekana aamulla telkkarista ja sitä herättiin katsomaan koko naapuruston kakaraporukalla. 

Muistan edelleen tunnuslaulun:

Have you ever
ever felt like this?
Have strange things happen
Are you going round the twist?

Katsoin äsken sarjan tunnarin YouTubesta ja maistoin heti suussani halvat mehujäät ja kamalan banaanimaitojauheen, jota äitini ja kaverini äiti innostuivat yhtenä kesänä ostamaan Tallinnasta. 

Lapsuuden telkkariaamuja on vähän ikävä, mutta onneksi tänä kesänä olen löytänyt Yle Areenasta itselleni uuden kesäsarjan. Se on juuri oikeanlainen: hauska, lämminhenkinen, sympaattinen - ja australialainen.

Please Like Me -sarja alkaa, kun Joshin tyttöystävä jättää tämän 19 dollarin jäätelöannoksen ääressä, koska Josh on "probably gay". Seuraavana päivänä Joshin äiti nielaisee paketin Panadolia ja juo puoli pulloa Baileysia, minkä seurauksena Josh joutuu muuttamaan takaisin mamman helmoihin.

(Yritin ihan viimeiseen asti hillitä itseni mutta sen sanomatta jättäminen tuntuisi teeskentelyltä: mites se Geoffreyn näyttelijä. Kuin nuori Hugh Grant mutta kauniimpi.)

Ikävä kyllä jaksoja on vain kuusi, joten tämä ilo ei kestä koko kesää. Mutta viikko on oikeastaan ihan hyvä elinaika kesärutiinille.

Share
Ladataan...

Ladataan...

Kotiin on ilmestynyt viime kuukausien aikana vähän uusia juttuja. Ei mitään dramaattista muutosta, mutta sellaisia, jotka ilahduttavat joka päivä ja tekevät arkielämästä vähän mukavampaa.

Olen etsinyt kotiini taidetta periaatteella, että no... en etsi, vaan odotan kärsivällisesti, että taide tulee itse luokseni. En halua hankkia mitään vain tyhjien seinen täytteeksi vaan tahdon, että jokainen kuva on sellainen, josta saan aidosti jotain.

Heli Vepsäläisen taulun manguin äidiltäni. Se hakee vielä paikkaansa, nyt olen vain iskenyt sen edelliseltä vuokralaiselta jääneeseen hyllykoukkuun.

(Pitkän tähtäimen taideprojektini: ensin etsin passiivisesti viisi vuotta taidetta ja sitten odottelen toiset viisi vuotta, että joku tulee ripustamaan taulut paikoilleen.)

Yöpöydälle muutti muurikello. Sympaattinen ja herkkis kasvi.

Koska kylppäritilani on lievästi sanottuja rajallinen (vessastani on tainnut jo tulla jonkinlainen Etelä-Helsingin nähtävyys, siellä kun täytyy istua poikittain eikä ovea siltikään saa kiinni, jos on tippaakaan yli 173-senttinen), kosmetiikkavarannot ovat sujuvasti muuttaneet asumaan jääkaapin päälle. 

Sehän ei haittaa, kun pakkaukset ovat noin nättejä.

Uutta on myös päiväpeitto, tai siis viltti. En oikein harrasta sängyn petaamista perinteisessä mielessä. Kokonaan päiväpeitoilla vuoratut sängyt eivät tunnu minusta kutsuvilta. Ja onhan sängyn petaaminen tuollaisen kevyen viltin kanssa myös paljon vaivattomampaa kuin paksun ja raskaan päiväpeiton.

Viltti löytyi Bulevardin Nougatista ja se sai muuttaa luokseni korvaamaan vanhaa, huonolaatuista pellavavilttiä joka pölisi niin että sängynalunen oli joka päivä täynnä pölykoiria. Äidin koira kuulemma kiittää, viihtyy hyvin sen päällä.

Tässä kuvassa ei oikeastaan ole mitään uutta, koska löysin nuo taulut viimeisten Turun-muuttolaatikoideni pohjalta. Tussityö on kiinalaisen Zhao Zhao Roon ja printti australialaisen Caitlin Shearerin. 

Kivaa keskiviikkoa kaikille!

Share
Ladataan...

Pages