Seuraa postaus sarjassamme pieniä asioita, jotka kuitenkin ilahduttavat päivästä toiseen paljon enemmän kuin aluksi uskoisi.

Ostin nimittäin meille uudet juomapullot. Lasiset juomapullot.

Minä en tykkää muovista, yhtään. Siis astioissa, keittiövälineissä ja sen semmoisissa - onhan se ihan kätevää, että esimerkiksi bussikorttiin ei tarvitse ostaa kullasta kaiverrettua koteloa tai että hammastahnaa ei tarvitse puristaa luonnonsuolesta.

En ole suuri kemikaalien karttaja, vaan syyni muovi-inhoon ovat muualla. Muovi on minusta ikävän näköistä, tuntuu pahalta käteen ja haisee usein ummehtuneelta. Mikään ei ole masentavampi näky kuin sellainen harmaantunut muoviastia, johon jokainen värjäävä ruoka on jättänyt oman kulahtaneen jälkensä.

Muoviastia, oli se sitten juomakuppi tai pullo, jättää juomiin ikävän maun ja fiiliksen - mikäänhän ei maistu hirveän hyvältä muovimukista juotuna, paitsi korkeintaan jallukahvi leirinuotiolla. Kauan muovipullossa muhinut vesi haisee hirveältä. Minulle astiat ovat tosi tärkeässä osassa ruokanautintoa muutenkin, mutta se neuroosi on jo toinen tarina.. siihen asti sanon vaan sen, että älkää kaatako tuoppiin sitä kokista!

Pidän vesipulloa aina työpöydällä ja laukussakin silloin kun muistan, ja tähän asti on ollut tyytyminen tuohon ällöämääni muovipulloon. Monelta löytyvä Life Factoryn pullo oli omaan makuuni liian painava.

Ja kas, kukas sieltä tulikaan jeesimään, jollei vanha kamuni maailmankaikkeus: juuri kun olin aamulla marissut poikaystävälle, että löytäispä lasisen vesipullon, semmoiset kävelivät muutamaa tuntia myöhemmin vastaan 70 prosentin alennuksella Helsinki 10:n tyhjennysmyynnissä.

Ja voi kuulkaa miten noista pulloista on iloittu! Sanoisin, että melkein hölmöä kuinka paljon, mutta eihän iloitsemisessa oikeastaan ole mitään hölmöä.

Police oli oikeassa, bottlesta tosiaankin löytyi message ja se oli tämä: parhaita sijoituksia eivät ehkä olekaan ne kalliit spessutavarat, vaan juuri nämä aluksi yhdentekeviltä tuntuvat arkipäivän helpottajat. Suosittelen siis tällä viikolla löytämään oman lasipullosi - oli se sitten lasinen pullo tai jotain ihan muuta...

Vihdoin pääsen kertomaan teille Milanosta, jossa piipahdin viime kuussa parin päivän pressimatkalla. 

Olin käynyt Milanossa nopeasti kerran aikaisemminkin, ja tuolloin minulle oli jäänyt kaupungista kovin kolkko ja tylsä kuva. Tällä reissulla näin kuitenkin Italian muoti- ja bisnespääkaupungin ihan uudessa valossa, ja kyllä vaan - se oli amore toisella silmäyksellä.

Ehdimme tehdä parissa päivässä hämmästyttävän paljon - vinkkaan teille tässä paikoista, joihin mielestäni teidänkin kannattaa piipahtaa, jos suuntaatte Milanoon!

Pikku-Duomonenhan se siinä kököttää. Duomo on Milanon tuomiokirkko, ja sikäli erikoinen turistirysä, että sen ympäriltä löytyy paljon oikeasti kiinnostavia paikkoja, joissa käy paikallisiakin.

Esimerkiksi Terrazza Aperol (Piazza Duomo/Galleria Vittoria Emanuelen kulma), kattoterassi, jossa on tyylikkäitä tyyppejä, hienot näkymät Duomolle ja joka päivä aperitivo. Drinkin hinnalla pääsee siis osalliseksi myös näistä herkuista:

Duomon aukio on myös hyvä paikka bongailla tyylikkäitä milanolaisia! Voi elämän kevät kun ne muuten ovatkin tyylikkäitä.

Milanolaiset näyttävät kauniilta ja kopeilta ja etenkin naisilla on naamalla sellainen kestotympääntynyt ilme (tunnetaan myös "halpa makkarahan se siinä" -katseena), mutta sen ei kannata antaa hämätä: kun milanolaiselle alkaa jutella, hän paljastuu varsin ystävälliseksi ja mukavaksi. Tai ainakin tämä oli oma kokemukseni.

Varoituksen sanana: Milanossa saattaa iskeä ns. alemmuus- tai nuhjuisuuskompleksi. Itse tein kuitenkin tietoisen valinnan, että en lähde siihen voi voi kun nämä ihmiset ovat kauniita ja pitkiä ja laihoja ja tyylikkäitä ja itse olen niin paksupohkeinen ja homssuinen ja tukkakin hapsottaa -hommaan. Sen sijaan päätin yksinkertaisesti nauttia milanolaisten täydellisten hiusten ja asukokonaisuuksien katselemisesta. Ehdottomasti lomafiiliksen kannalta parempi valinta!

Koska kyseessä oli Camparin pressimatka, piipahdimme tietenkin Camparino-baarissa, jota väitetään koko aperitiivikulttuurin syntysijaksi. Koska olen itse suuri katkeroiden ja aperitiivin ystävä, tämähän passasi meikäläiselle paremmin kuin hyvin.

Myös Camparino-baari löytyy Duomon aukiolta ja siellä on mahdollisuus päästä maistamaan sitä ainoaa oikeaa Campari-soodaa, sillä alkuperäinen soodakone on yhä baarissa käytössä. Ja juu, kyllä se maistuu (ja näyttää) tuolla ihan erilaiselta kuin missään muualla! Kuten kuvasta ehkä näkyy, jokunen Campari-sooda kumotaan Camparinossa päivittäin.

Yksi matkani tärkeimmistä tavoitteista oli päästä maistamaan aito risotto alla milanese, eli milanolainen risotto, joka maustetaan sahramilla. 

Tämä on lempiasiani Milanossa ja Italiassa ylipäätään. Lämpimät illat, ihmisiä täynnä olevat kadut ja ravintolat, jotka jatkuvat kadulle ja kadun ylikin ilman, että kukaan kyselee anniskeluoikeuksia tai motkottaa terassialueista. Kaduilla vallitsee maaginen tunnelma, joka imaisee mukaansa. Mitä sitä mistään murehtimaan, meillähän on tämä ilta, viiniä ja ystäviä ympärillä, saattaa stressaantunut suomalainenkin ajatella. 

Arki-iltana kello 23 kadut olivat vielä ihan täynnä meininkiä, sillä milanolaiset treffaavat ystäviään nimenomaan baareissa töiden jälkeen, drinkkien ja ruuan merkeissä. Tuumasin yhdelle paikalliselle naiselle, että varmaan te sitten aloitatte työt kymmeneltä aamulla, mutta vastaus oli ei ei, toimistoaika alkaa 8.30 tai 9.00. 

Taitaapi olla niin, että hyvä fiilis ja elämästä nauttiminen korvaa puuttuvan yöunen.

(Kuvassa hurjan kiva Radetzky, Corso G. Garibaldi 105.)

Jos voisin tuoda Italiasta Suomeen mukanani yhden asian, se olisi aperitiivikulttuuri. Milanossa aperitivoa on tarjolla tosi monissa paikoissa, ja kaupungissa vieraileminen ilman siitä nauttimista on suorastaan rikollista.

Suppeasti aperitivo tarkoittaa sitä, että juoman hinnalla saa myös ruokaa. Laveasti se on jotain paljon enemmän - ystävien tapaamista, työpäivän paineiden nollaamista, ulkona olemista, uusiin ihmisiin tutustumista... Elämästä nauttimiseksikin sitä voisi kutsua.

Hinnat vaihtelevat 6-8 eurosta aina pariin kymppiin, mutta rahoilleen saa takuulla vastinetta. Aperitivolla voi käydä ennen illallista, tai siellä voi syödä vatsansa täyteen.

Peckiä (Via Spadari 9) oli useampi teistä suositellut - kiitos vinkeistä! Kyseessä on huikean mahtava herkkukaupan, ravintolan, viinibaarin ja teehuoneen yhdistelmä, josta löytyy aivan kaikkea mitä kulinaristi saattaa ikinä toivoa.

Toin Peckistä tuliaisiksi ison köntin parmesania ja italialaisia kestomakkaroita - hyvältä maistuivat vielä kotonakin, vaikka olin kanniskellut niitä laukussani päivän ympäri aurinkoista Milanoa.

Via Montenapoleonen seutu on paras paikka bongailla huipputyylikkäitä ihmisiä (juuri sitä jengiä, joita katumuotikuvaajat kuola valuen vaanivat). Alueelta löytyy liuta luksuskauppoja, mutta sivukujilta voi tehdä myös hyviä vintage-löytöjä. 

Ostosalueita on Milanossa vaikka kuinka monia, mutta itse en ehtinyt tällä kertaa hirveän perusteellisesti tutustua Milanon ostosmahdollisuuksiin, koska oli niin kiire syödä ja juoda. Duomon takana tuntui kuitenkin olevan hurjan paljon kiinnostavia kauppoja edullisista ketjuliikkeistä luksusmerkkeihin. Tykkäsin erityisesti Excelsior -konseptitavaratalosta (Galleria del Corso 4).

Ja taas ollaan aperitivilla... Tämänkertainen annos nautittiin koruista ja hajuvesistä tunnetun Bulgarin hotellin terassilla (Via Privata Fratelli Gabba 7/b), jonne pääsee nauttimaan syötävästä, juotavasta sekä vehreästä ja rauhallisesta hotellin sisäpihasta, vaikka ei asuisikaan itse hotellissa.

Illalla 20 eurolla saa juoman kylkeen varsin taidokasta pikkusyötävää niin paljon kuin sielu sietää, melko kohtuullinen hinta! Kuulin hyvää myös Bulgarin brunssista, mutta tällä kertaa en itse päässyt testaamaan sitä. 

Toinen onnistuneesti ruokaa ja muotia yhdistävä paikka on 10 Corso Como (Corso Como 10) - konseptiliike, joka yhdistää vaatekaupan, taidegallerian, ravintolan ja kyllä - vehreä, ihanan sisäpiha terasseineen löytyy täältäkin. Kannattaa kiivetä myös kattoterassille! Ehdottomasti must-kohde muodin ja tuoksukynttilöiden ystäville.

Oi bella Italia, on jo ikävä. Nähdäänhän taas pian?

Kuvista kiitos Brendan Delany

Yks ilta katseltiin auringonlaskua Ruotsin-laivan kannelta.

Kun laiva lähti liikkeelle, katseltiin saariston hienoja huviloita. Aina välillä jossain lipui purjevene.

"Oi aattele, noi on lähteneet juuri sopivasti seilaamaan auringonlaskuun", totesi yksi ystävä.

"Enpä usko, pimeällä on tosi vaikea purjehtia", totesi toinen.

Romantikot ja tolkun ihmiset - tämä maailma tarvitsee molempia. Onneksi kumpikin osaa arvostaa kauneutta, kun sitä näkee.

Di Treviin (Aurakatu 1, Turku) on avattu uusi puoli, joka on tosi avara ja valoisa (ja ihan kuin suoraan Dekosta). Ruoka saattaa olla hitti tai huti, mutta jotenkin tuonne on kamalan helppo poiketa sisään silloinkin, kun oli oikeastaan tarkoitus mennä kotiin tekemään lounasta...

Tykkään myös noista isoista ja painavista juomalaseista, jotka ovat muuten viime aikoina tulleet vastaan tosi monessa ravintolassa, ainakin Helsingin Patronassa. Kertokaa joku, kuka niitä tekee ja mistä niitä saa.

Turun Eerikinkadulla siinä paloaseman lähettyvillä on yksi kohta, jossa unohdan aina olevani Suomessa ja kuvittelen olevani jossain keskieurooppalaisessa hansakaupungissa, ehkä Saksassa. (Tämä ei ole ihan se kohta.) Jään siihen aina seisomaan ja teen sormilla kiikarit, joilla rajaan kaikki ei-keskieurooppalaisethansakaupunkimaisuudet pois näkökentästäni.

Miniloma omassa kotikaupungissa, kas näin.

(Tuollainen paikka tai useampikin löytyy takuulla myös sinun kotikaupungistasi, kehotan tarkkailemaan.)

Eka päivä ilman sukkia tuntuu ihan siltä kuin varpaat pääsisivät pois vankilasta. Ja niinhän ne oikeastaan pääsevätkin.

Thaibasilika ja minttu. Kesän (freudilainen lipsahdus, jota ei korjata) hyvä puoli on se, että marketin yrtit ne vaan jatkaa elämäänsä. Ikkunalaudalle ja kastellaan, kun muistetaan.

Tätä on odotettu: pensasmustikat ovat ilmestyneet torille. Ne maistuvat ihan karkilta, paitsi tietty paremmalta.

Yks päivä meidän koira oli unissaan kiepsahtanut sohvan alle ja se jäi sinne jumiin. Se otti tilanteen yllättävän rauhallisesti.

Kaksi hyvää merkkiä: pullaa voi syödä terassilla ja aurinko paistaa niin kirkkaasti, että pullan valokuvaaminen on miltei mahdotonta.

Vinkkivinkkinen viikonlopulle: tule Fashion-kirppikselle! Jos jo jonkinmoisen legendan asemaa nauttiva tapahtuma ei ole entuudestaan tuttu, kerrottakoon, että kyseessä on Hannan järkkäämä kirppis, jossa voi tehdä löytöjä muotialan ammattilaisten, bloggareiden ja muuten vaan stailien tyyppien (ja minun... heh) pöydistä.

Kannattaa varautua peruskirppistä kovempiin hintoihin, mutta myös peruskirppistä huikeampiin löytöihin. Ystäväni on bongannut kirppikseltä esim. Chanelin korkkarit, ja tuttuni heilutteli juuri olallaan samaisesta tapahtumasta löydettyä Balenciagan laukkua.

Omaan pöytääni päätyy pieni, mutta ihana valikoima aarteita, joita en taannoin viitsinyt peruskirppikselle edes viedä: vaatteita esim. A.P.C:ltä, Acnelta, See by Chloélta ja Filippa K:lta sekä Vanessa Brunon satchel-laukku ja Marimekon nahkainen Matkuri. Lisäksi kamuni tuo pöytääni ainakin Minna Parikkaa. Hinnat pyörinevät 20-100 euron välillä.

Luvassa staileja tyyppejä, kuumia löytöjä ja kylmää skumppaa - skoolataan kun tavataan!

Fashion-kirppis Maxillissa (Korkeavuorenkatu 4, Helsinki) 19.5. kello 12-15

Hyviä uutisia!

1) Lily toimii taas. Tai siis ainakin melkein!

2) Ensimmäiset kirsikankukat bongattu Hornsgatanin varrelta Tukholmasta, johon tein perjantaina pikapyrähdyksen.

Parsat joo ja mansikat jee, mutta tämä se vasta on paras aika vuodesta.

Ensi vuonna Tokiossa? Täten talletan tämän toiveen kuvitteelliseen haavelaatikkooni. (Viime aikoina sieltä on muuten toteutunut hämmästyttävän moni juttu. Kuka ikinä tästä onkin vastuussa, kiitokset vain.)

PS. Muruset, Lily heräsi eloon juuri tänään, kun olen Helsingissä pelkän kännykän kanssa, enkä ikävä kyllä pääse tsekkaamaan, miltä tämä näyttää koneella. Pahoittelen jos jokin näyttää vielä pari päivää hullulta, mutta halusin julkaista uuden postauksen silläkin uhalla - olishan se nyt epäreilua joutua ensin tuijottamaan päiväkausia sitä päivitysilmoitusta ja sitten toinen mokoma samaa vanhaa Ronaldoa.

Yhtenä iltana aloin yhtäkkiä ajatella Ronaldoa. Siis sitä brasilialaista jalkapalloilijaa, joka oli aikanaan maailman paras hyökkääjä. Tajusin, etten ollut kuullut hänestä mitään vuosiin.

Laskeskelin mielessäni, että mies olisi nyt kolmekymppinen, ihan hyvässä pelurin iässä siis vielä. Mitä ihmettä Ronaldolle tapahtui? Miten maailman paras jalkapalloilija voi vain yhtäkkiä kadota? Kylmä hiki nousi otsalleni.

Onneksi nykyaika tuli apuun. Kurotin sängyn vierestä älypuhelimeni, otin yhteyden maailmaan ja näpyttelin Googleen what happened to Ronaldo. 

Google tarjosi ensimmäiseksi Cristiano Ronaldoa. Hiki otsallani sen kuin kylmeni. Suorastaan hätäännyin. Olinko kuvitellut koko Ronaldon? 

No en nyt sentään. Google kertoi pian, että Ronaldo jäi aikaisin eläkkeelle palloiluhommista kilpirauhasvaivojen vuoksi. Ja osallistui kuulemma Brasilian Suurin pudottaja -henkiseen telkkariohjelmaan.

Ensin olin harmissani. Urheilulegendasta tosi-tv-tähdeksi, haiskahtaa pahasti eräältä surullisenkuuluisalta suomalaiselta mäkihyppääjältä. Sitten tajusin, että ehkä kaikki olikin hyvin. Ronaldo ei esimerkiksi ollut kadonnut jäljettömiin, kuollut tai pilannut uraansa huumeilla. Hänen uransa päättymiselle oli harmillinen, mutta hyvä syy.

Ronaldo ei näyttänyt enää huippu-urheilijalta, mutta hymyili joka kuvassa. Näytti mieheltä, joka on työnsä tehnyt ja sen hedelmistä nauttinut. Mies on jo legenda, ja nyt hän voi viettää päivänsä vaikka makoilemalla Rion rannoilla ja syömällä donitseja.

Päätin, että Ronaldosta tulee kesäni toteemieläin. En halunnut tietää hänen elämästään liikaa (ei kai sellainenkaan ihminen, joka valitsee toteemieläimekseen hirven halua välttämättä miettiä hirven papanoita tai hirven strippariskandaaleja), vaan päätin valita tarinasta vain sen, mikä tuntui parhaalta: eläkkeelle jäänyt Ronaldo hymyilemässä jokaisessa valokuvassa.

En oikein osaa selittää miksi, mutta öisen Ronaldo-episodini jälkeen minulla on ollut levollinen ja rauhallinen mieli. Sellainen, että kaikki menee ihan hyvin.

Siispä nyt, kun alkaa hermostuttaa, mietin Ronaldoa. Suunnitelmia tulee ja menee, asioita sattuu ja tapahtuu, pettymyksiä ja mokia tulee kohdalle, mutta meille kaikille voi lopulta käydä hyvin. Ja jos käy, antaa käydä.

(Kuva)

Meillä vietetään tänään ensimmäistä saunailtaa täällä uudessa kodissa. (Tai siis uuden kodin taloyhtiössä - kahden neliön kokoiseen kylppäriimme ei ikävä kyllä mahtunut saunaa.)

Asun nyt ekaa kertaa aikuisiälläni taloyhtiössä, jossa on sauna, joten edellisestä kerrostalon saunaillasta on päässyt vierähtämään rapiat 20 vuotta. Muistan kyllä ne saunaillat 80- ja 90-luvun Tikkurilasta edelleen oikein hyvin. Kotona laitettiin ylle kylpytakit ja tohvelit ja pakattiin sampoot ja saunakaljat (lapsille jaffaa) punaiseen muovikoriin. 

Saunassa hirveintä oli hiustenpesu, mutta sitä helpotti vähän Miss Piggyn muotoinen sampoopullo. Illalla saunan jälkeen syötiin aina makaronia ja paistettua lenkkiä, joka oli siivutettu ja täytetty valkosipulilla, sinapilla ja ketsupilla. Sitten katsottiin esim. Frank Pappaa, josta en tietenkään tajunnut mitään.

Nyt on aika luoda omat traditiot. Ilmassa on jännitystä ja keskikokoisia odotuksia.

Laitoin meidän koko pyyhevaraston muuton yhteydessä uusiksi. Ajattelin, että ehkäpä näin asunnonomistajana voisi vihdoin luopua niistä kummankin lapsuudenkodista raahatuista 15 vuotta vanhoista opiskelijakämppäpyyhkeistä ja vähän panostaa siihen, että kylppäriä ei korista esim. ikisuosikkini, jostain markkinoilta ostettu Chicago Bulls -pyyhe.

Hankin meille jättikokoiset valkoiset kylpypyyhkeet ja satsasin hammasta purren laadukkaisiin froteekylpytakkeihin - kumpikin on osoittautunut aivan loistavaksi investoinniksi. Just sopivasti sellaista ylellistä hotellifiilistä kotiin. Valkoiset pyyhkeet ja kylpytakit ovat myös pysyneet valkoisina, kun olen pessyt ne 60 asteessa ja käyttänyt sitä noloa telkkarissa mainostettavaa pinkissä purkissa olevaa pesuainetta.

Ja tietty käytin tilaisuuden hyväksi ja ostin ekan saunaillan kunniaksi vähän spessummat saunajuomat. Pysyin sen verran uskollisena lapsuuteni saunajuomalle, punaiselle jaffalle, että tämäkin on punaista ja kuplivaa.

Niin ja juu, saunan jälkeen tehdään makkaraa. Ei tosin ehkä sitä lenkkiä, mutta kuitenkin. Jotkut perinteet ovat syystä perinteitä.

Väittivät takavuosien hitissä toukokuuta keltaiseksi, mutta tämän toukokuun teemavärini on ollut vihreä. Ei tosin siksi, että puissa olisi vielä lehtiä tai mitään.

Ikkunalaudalla on alkanut tapahtua. Muistatteko vielä nämä talvella kylvetyt chilit? Nyt ne ovat jo noin isoja, ja pikku hiljaa alkaa vähän pelottaa. Mitä jos niistä kasvaa tosi isoja, ja kohta kämppäni muuttuu sellaiseksi chiliharrastajan luolaksi, jossa joka nurkassa nököttää joku valtava ruukku tai pulputtelee kotitekoinen vesiviljelyjärjestelmä? Yksi vielä menisi, mutta että neljä...  Ja sitten kaikki lamput täytyy vaihtaa violetteihin kasvatuslamppuihin ja sen jälkeen meillä ravaakin alituiseen viranomaisia tarkistamassa, että mitäs täällä kasvatellaan.

Chilien kotikasvatus - uhka vai mahdollisuus?

Olen viime aikoina seonnut granny smith -omenoista. En ole koskaan elämässäni voinut syödä niitä (auts), mutta nytpä sekään ei ole enää ongelma, kun vanha kunnon Juice Leskinen puristaa niistä mehut pihalle.

Lasissa on tämän hetken ykköshimotuksen kohteeni, vihreä supervoimajuoma: kaksi granny smithiä, puolikas tai kokonainen kurkku, yksi lime ja pienet puntit minttua ja korianteria. En yhtään liioittele kun sanon, että illalla nukkumaan mennessä odotan jo aamujuomaani.

Yhtenä päivänä meille pelmahti melkein 20-henkinen polttariseurue opettelemaan kokkailun saloja. Sitä varten tarvittiin 15 limeä. Keittiön pöydälle syntyi ihan itsestään tuollainen vihreän ja valkoisen sävyjä toistava asetelma.

(Tässä muuten hyvä vinkki: kun hankkii vain nättejä käyttöesineitä, kaikenlaiset läjät kotona näyttävät harkituilta asetelmilta.)

Kaksi tuliaista viime kesän Pariisin-matkalta ovat alkaneet taas tuntua ajankohtaisilta: vihreä pikkulaukku (kun ei enää tarvitse kantaa mukana hanskoja ja ylimääräistä villapaitaa) sekä Laduréelta raahaamani kahvipurkki. Laduréen kahvi on juotu jo ajat sitten, mutta purkki on yhä kovassa käytössä, se vaan täytetään aina uudestaan. Toivottavasti pääsen kesällä täydentämään varastoja sillä ihan ehdalla kamalla.

(Ei sillä, että Laduréen kahvi olisi erityisen hyvää. Tuo oli vain muka-nokkela tapa sanoa, että haluaisin pian taas Pariisiin. Onkohan siellä jo lehdet puissa?)