"Pian Eeva saa kuulla uutisen, että Jorma on mennyt Pariisissa naimisiin saman naisen kanssa. Hän tunnustaa Jorman äidille olevansa raskaana, mutta tämä kieltää kertomasta asiasta Jormalle, koska se pilaisi pojan tulevaisuuden. Heti synnytyksen jälkeen Jorman äiti järjestää lapsen "hyvään hoitoon". Kohta Eeva saa kuulla tyttärensä kuolleen ja kokee hermoromahduksen. Sairaalassa hän tapaa tulevan aviomiehensä, joka auttaa hänet kriisin yli. "

Tiedättehän sen Facebookissa kiertävän jutun, jossa pitää kirjoittaa Googleen oma nimi ja "saa" ja sitten selviää, mitä uusi vuosi tuo tullessaan?

Täällä päässä on luvassa melkoista draamaa.

Sitä on tosin ollut viime aikoinakin ihan riittämiin. Siksi pikkuisen hiljaisempaa täällä blogissa. Kestäkää kanssani, kevät tulee.

Ja hei,

onko kellään viime hetken vinkkejä Lontoon Notting Hilliin, Mayfairiin tai Covent Gardeniin?

Olen menossa pariksi päiväksi pyrähtämään erääseen pressitilaisuuteen ja perjantaina pitäisi olla jokunen tunti vapaa-aikaakin. Olen ollut Lontoossa viimeksi noin 15 vuotta sitten, jos parin tunnin fish'n'chips-välilaskua Lutonin ja Gatwickin lentokenttien välillä ei lasketa. Mutta siinäkin ajassa ehti kyllä ostaa etikkasipsejä ja törsätä kaikki vaihtorahat brittiläisiin törkyjuorulehtiin.

Pidän itseäni hyvinkin joustavana ihmisenä, mutta minussakin elää varsin spesifi jääräpäisyyden muoto.

Nimittäin - jos olen kuullut tarpeeksi monelta luotettavalta taholta, että jokin on hyvä juttu, en suostu luovuttamaan ennen kuin olen samaa mieltä tai vähintäänkin ymmärrän miksi.

Olen esimerkiksi taas parhaillani Pilates-kurssilla, vaikka olen aloittanut Pilateksen kolme kertaa aiemminkin ja jokaisella kerralla päättänyt että jumalauta tää ei vaan oo mun laji en tuu tänne enää ikinä moiiiii.

Katsoin Game of Thronesin ensimmäisen jakson ja olin ihan että siis mi-tä? Tätäkö mun lemppari-ihmiset pitää hyvänä tv-sarjana? SIIS MITÄ?!?!! Tässä on tyyppi, jonka nimi on Lordi Nietos!! Katsoin silti koko tuotantokauden, koska olin vakuuttunut, että kyllä minä vielä tämänkin sarjan hienouden tajuan.

Söin oliiveja, sinihomejuustoa ja punasipulia, kunnes aloin oikeasti tykätä niistä. Join punaviiniä naama irveessä, kunnes se alkoi maistua hyvältä.

Kun söin ensimmäisen kerran raa'an osterin, meinasin oksentaa. Silti olen vakuuttunut, että oikeasti tykkäisin ostereista. Koska kaksi ihmistä, jotka pitävät kaikista minulle tärkeistä asioista, pitää myös ostereista.

(Tosiaan, jääräpäisyyteni liittyy vain asioihin, joita luotettavina pitämäni tahot arvostavat. Vaikka 49 000 ihmistä on ostanut Tommi Läntisen Veijareita ja pyhimyksiä -levyn, en välttämättä tunne pakottavaa tarvetta lähteä levykauppaan.)

Joku voisi kysyä, että miksi sinä muija hakkaat päätä seinään. Ei mistään ole pakko tykätä! No. Syitä on kaksi.

Ensinnäkin minä tietysti pelkään jääväni paitsi jostain tosi mielettömästä.

Toiseksi - jos minä en olisi väkipakolla opetellut tykkäämään punaviinistä, sinihomejuustosta ja oliiveista, minä todellakin olisin jäänyt paitsi jostain tosi mielettömästä. Elän toivossa, että sama käy Pilateksen, ostereiden ja Game of Thronesinkin kanssa.

Niin ja tämänhän tietävät kaikki: palkitsevimpia asioita ja ihmisiä ovat monesti ne, jotka eivät avaudu heti ensimmäisellä kerralla. Joskus ne asiat, jotka tuntuvat kaikista hankalimmilta, ovat juuri niitä, jotka pitää tehdä.

Lisäksi. Jos en olisi tällä tavalla jääräpäinen, en olisi koskaan lukenut Zadie Smithin kirjaa Kauneudesta.

Ostin Kauneudesta-pokkarin jo vuosia sitten. Olen aloittanut sen yhteensä ehkä viisi kertaa. Olen myöskin lainannut sen kirjastosta kovakantisena, koska epäilin, että pokkarin pieni fontti oli syypää siihen, että kirja jäi kesken. (Arvasit oikein, myös isompifonttinen kovakantinen jäi kesken.)

Mutta pakkohan se oli saada luettua, kun niin moni ihminen, jonka kirjamakuun luotan, piti sitä niin loistavana. Ja kun se mainitaan aina kaikissa vuosikymmenen tärkeimmät englanninkieliset romaanit -tyyppisissä listauksissa! Perustimme jopa joskus kavereiden kanssa Kauneudesta-lukupiirin, koska kukaan muukaan ei saanut sitä luettua. Lukupiiri peruttiin, koska kukaan ei ollut lukenut kirjaa. 

Viime vuonna Kauneudesta tuli taas vastaan, tällä kertaa toisessa lukupiirissä. Päätin, että nyt. Nymmää sen luen! No, en lukenut lukupiirin tapaamiseen mennessä.

Mutta nyt, alkuvuodesta 2013, sain vihdoin kirjan luettua loppuun. Ja kyllä, se oli todella hieno kirja. Joudun vieläpä miettimään, miksi tässä kesti näin kauan. Kirjahan oli älykkyydestään huolimatta varsin helppolukuinen. Hauskakin.

Tässä siis tarinamme opetus: If at first you don't succeed; Try, try, try again.

Tammikuu on otollista aikaa itsensä kehittämiselle, ja sen huomaa. Kirjakaupoissa self help -kirjat on laitettu paraatipaikalle, kantistarjouksessa on mindfulness-opas. Lehdet pukkaavat juttua henkisestä kasvusta.

Eikä siinä mitään. Kuten tiedätte, uskon positiiviseen ajatteluun (niinkin paljon, että olen vuosien saatossa saanut kuulla usein kommenttiboksissa olevani "ällöpositiivinen" :D). Luen itsekin elämäntaidonoppaita ja uskon itsetutkiskeluun ja omien ryytyneiden ajatusmallien kriittiseen tarkasteluun. Uskon myös siihen, että ihan jokaisen kannattaisi pitää huolta itsestään. 

Kuitenkin olen huomaavinani vähän huolestuttavan trendin. Nimittäin jos aikaisemmin henkinen kasvu -hippeily oli maailmojen syleilyä, nykyään se tuntuu olevan yhä enemmän oman navan tuijottelua ja hemmoteltujen länsimaalaisten ihmisten vastenmielistä egorunkkausta.

Annan esimerkin. Osallistuin mindfulness-retriittiin (kyllä hei vaan, OLEN IHMINEN, JOKA OSALLISTUU RETRIITTEIHIN, HAUSKA TAVATA). Mindfulness tarkoittaa tietoista läsnäoloa ja hetkessä elämistä. Retriitin vetäjille se tarkoitti sitä, että seitsemän tuntia jokainen tuijotti omaa napaansa ja kuunteli omia ajatuksiaan. Puhuminen oli kielletty myös lounastauolla.

No, minä en halua elää hetkessä oman pääni sisällä. Minä haluan elää hetkessä siinä maailmassa, jossa on muitakin ihmisiä. Myös sellaisia ihmisiä, jotka ovat vähän urpoja ja ärsyttäviä ja joille tekisi mieli vinkata parista hyvästä self help -oppaasta.

Tässä on se ongelma. Ei länsimaista ihmistä kannata opettaa käpertymään päänsä sisälle. Olemme siellä jo ihan liikaa muutenkin.

Toki omaa ajatteluaan kannattaa kehittää. Tiedän kokemuksesta, että hyviä juttuja tapahtuu todennäköisemmin niille, jotka ajattelevat hyviä juttuja kuin niille, jotka valittavat koko ajan siitä kuinka ei ole rahaa ja on kiire ja sääkin on niin huono. Uskon, että jokaisesta, siis ihan jokaisesta tilanteesta voi tehdä vähän helpomman ja paremman omalla suhtautumisella.

Silti tämä ajatus siitä, kuinka kaikki on vain kiinni omasta ajattelusta, on mielestäni myös pikkuisen vaarallinen. Oman elämäni ongelmat ovat omaa tekoani taipuu äkkiä muotoon kaikkien muiden ongelmat ovat heidän omaa syytään.

Tiedän, että omalla ajattelulla voi vaikuttaa dramaattisesti siihen, millaisia ihmisiä tapaa, millaisia mahdollisuuksia elämä eteen tarjoilee ja kuinka onnellisena iltaisin menee nukkumaan. Tämän soisin monen, monen muunkin ihmisen ymmärtävän.

En ole kuitenkaan päässyt vielä sille tasolle, jossa voisin ajatella vaikkapa auto-onnettomuuden tai alkoholistiperheeseen syntymisen johtuvan kyseisen henkilön ajatuksista. Vaikka olisihan se helpompaa ajatella niin - ei tarvitsisi harmitella niidenkään ihmisten kohtaloita, vaan voisi jatkaa omassa hattarassa elelyä ilman mitään ikäviä ajatuksia.

Self help on siirtynyt nolosta hyväksytyksi. Se on hyvä asia. Samalla se on kuitenkin tehnyt hyväksytyksi myös omien ongelmien (tai "ongelmien") loputtoman vatvomisen ja tietyllä tavalla myös itsekeskeisyyden, joka ei mielestäni enää ole tervettä itsekeskeisyyttä. Ajattele positiivisesti on kääntynyt muotoon poista elämästäsi kaikki, joka on vähänkin harmillista.

Annanpa toisen esimerkin. Olin taannoin bileissä, joihin otti osaa myös kaksi self help -kirjallisuuden suurkuluttajaa. Nämä kaksi ennen kovin sosiaalista tyyppiä istuivat koko illan kahdestaan nurkassa eivätkä puhuneet kellekään muulle. Ilmeisesti me kaikki muut kemuissa olimme niitä negatiivisia energioita, jotka self help -oppaiden mukaan kannattaa karsia elämästään pois. Minua nauratti. Siellä ne kaksi gurua istuivat, pimeässä nurkassa keskenään, samalla kun kaikki muut kemuissa juttelivat, nauroivat ja tutustuivat uusiin tyyppeihin.

Kun haluaa sulkea ihanasta hattaraelämästä pois kaiken, mikä hattaran kanssa on ristiriidassa, saattaa vahingossa tulla sulkeneeksi pois koko muun maailman.

Kun kiukustuin iltapäivälehtien oksettavasta tekopyhyydestä, tuttavani tarjosi ratkaisuksi älä lue niitä lehtiä. Tätähän monet self help -gurutkin nykyään opettavat: kun jokin ärsyttää, hymyile ja kävele pois paikalta. Se onkin monessa tilanteessa ihan hyvä ratkaisu.

Mutta mitä jos kuitenkin yrittäisimme välillä kohdata ne maailman epäkohdat? Ehkä jopa muuttaa niitä sen sijaan, että vain kävelemme pois? Jeesata itseämme, toki. Mutta jeesata myös sitä kaveria, joka on muuttunut vähän masentavaksi seuraksi erottuaan ja potkut saatuaan sen sijaan että "eliminoimme tämän negatiivisen energian lähteen elämästämme"? 

Jos aina vain hymyilee ja poistuu paikalta, kun jokin asia pikkuisen ärsyttää, maailma on pian täynnä yksinään hymiseviä ihmisiä.

Minusta sellainen maailma ei kyllä kuulosta kovin kummoiselta mestalta, vaikka jokainen näistä tyypeistä olisikin ihan tosi tietoinen itsestään.

kuvat: jillianelena.tumblr.com 

Meidän kämppä on edelleen ihan kesken.

Katoista roikkuu sokeripaloja ja erivärisiä johtoja, seinät on tyhjät ja halli on täynnä laudanpätkiä ja maalipurkkeja.

Mutta täällä on sänky, ruokapöytä, keittiö, vessa, sohva ja työpöytä. Siispä kaikki toimivan elämän edellytykset. Ja sen vuoksi käytän nykyään mitäänsanomattoman osan ajastani sisustuksen miettimiseen. Hah! Minunkin sisälläni asui  näemmä kaiken aikaa pieni funktionalisti. 

Jos meillä kävi uusi tyyppi ja se kehui asuntoa, ensimmäiset pari kuukautta sanoin no joo siis täähän on ihan kesken vielä. Nykyään sanon kiitos.

Voi mennä viikkoja, etten ajattele kämpän laittamista yhtään. Haluaisin tietysti, että täällä ei esimerkiksi kaikuisi tyhjien seinien ja lattioiden vuoksi. Ja että kaikki hirveät johdot olisivat piilossa. Mutta ei niihin taida olla valmiita ratkaisuja. Tairet ja lampui löytää sitten, kun löytää.

Pikkuisen tämä koti silti etenee, pala palalta. 

Olin tosiaan niin hölmö, että alkuun kuvittelin meidän pärjäävän yhdellä kirjahyllyllä. Kaikkea sitä.

Vanhan talon seinät osoittautuivat sen verran haperoiksi, että niiden poraamista koetetaan välttää aina kun mahdollista. Ei kuitenkaan haluttu raskasta perinteistä kirjahyllyäkään, joten haasteena oli löytää siro, kevyt hylly, joka kuitenkin seisoisi omilla jaloillaan ilman seinään poraamista. Yllättävän haastava juttu. Ratkaisu löytyi Finnish Design Shopista Norman Copenhagenin One Step Up -hyllyn muodossa.

Lukulamppu on vanha Ikeasta ostettu. Pariisin kartan sain ystävältä.

Keskihyllyllä pinossa meneillään olevat ja seuraavaksi lukulistalla olevat kirjat. Paloturvallisuushysteerikot älkööt hermostuko, kynttilöitä ei polteta hyllyssä (mutta vain koska poikaystävä kielsi buu).

Saatiin myöskin olkkariin lukuvalo, mikä on kummasti helpottanut elämää ja vähentänyt siristelyä. Tämä hauska lamppu löytyi Ellokselta ja oli kuin luotu tuohon seinään. 

Samaisessa Elloksen paketissa tuli myös tämä hanhensilmäkuvioinen villamatto makkariin. Ostin maton ja lampun jollain niistä "miljoona prosenttia pois tilauksestasi!" -tarjouksella, joita Ellokselta tulee jatkuvasti. Varsin hyvä diili näissä huonekaluhommissa, vaikka muuten suhtaudunkin ärtyisesti Elloksen jatkuvaan mainospommitukseen. 

Mattoa eniten käyttävä perheenjäsen hyväksyy. (Itse asiassa aivan juuri tälläkin hetkellä se hieroo vimmatusti naamaansa ko. mattoon ja ähisee tyytyväisenä. Ko. perheenjäsen on siis koira, ei edellämainittu poikaystävä. Vaikka sekin löytyi kyllä tuolta matolta makaamasta ja voivottelemasta yhtenä sunnuntaiaamuna. Kumma juttu.)

Siippani ja kaverinsa järjestivät viikonloppuna jo varsinaiseksi perinteeksi muodostuneet Russki Standart -bileet. Jos nimi ei ole riittävän selvä kertomaan mistä on kyse, kemuissa juodaan Russkia ja syödään blinejä.

Tänä vuonna tarkalleenottaen 193 bliniä.

Kemuja on järjestetty jo kauan ennen kuin minä tunsin kanssa-asukkiani, joten vaikka hipat järjestetään nykyään meillä, minä saan olla puhtaasti vieraan roolissa. Yleensä lähinnä laitan mekon päälle ja ilmestyn paikalle. (Mikä ei ole vaikeaa, koska kemut järjestetään kotonani.) Tai no, yhtenä vuonna tein sienisalaatin. Tänä vuonna sain vastata kattauksesta. 

Väitän, että meillä järjestetään ehkä verrattain paljon kemuja siksi, että kirppisastioiden haalimisharrastukseni olisi edes jotenkin perusteltavissa. Harvemmin sitä arkena tarvitsee kolmea kakkuvatia samanaikaisesti. 

Haluatteko tietää, kuinka kauan kestää paistaa 193 bliniä? Se kestää 2 tuntia 45 minuuttia, jos ei pidä taukoja. Onneksi tänä vuonna, toisin kuin aikaisempina, keittiössämme on luksustavara nimeltä liesituuletin.

Mutta itse ilta. Tytöillä oli mekot, pojilla oli puvut, kaikilla oli skumppaa ja koirakin sai nuolla tyhjän smetanapurkin. Kaiken kaikkiaan varsin onnistuneet kemut siis, taas kerran.

Ensi vuonna uudestaan. на здоровье!

Tammikuussa yksi parhaista jutuista on lehdet.

Jos lokakuussa ne ovat keltaisia, ruskeita ja oransseja, tammikuussa ne ovat jostain syystä aina täynnä poikkeuksellisen hyviä juttuja.

Voi miten monta aamua ja aamupäivää olenkaan viettänyt sohvalla megalomaaninen lehtipino edessäni, tohvelit jalassa ja kahvikuppi kädessä. Parasta!

(Paitsi että tuo päällimmäisenä olevan britti-Voguen juttu Kate Uptonista oli kyllä kaikkea muuta kuin parasta. Mutta tavallaan viihdyttävä se oli, kaikessa järjettömyydessään. Toimittaja halusi ehdottomasti painottaa, että Kate Upton mahtui kuvausvaatteisiin vain, koska niissä oli runsaasti stretchiä. Kate parka.) 

Tästä Trendin jutusta halusin vinkata teille erikseen, koska olette toivoneet useasti vastaavaa juttua tänne blogiin. Emmi Laukkasen jutussa pureudutaan siihen, mitkä ovat vaatteissa ja kengissä hyviä materiaaleja, miten laadukas vaate tunnistetaan ja miten sellaista hoidetaan. 

(Niin ja, sivulla 72 on aikas hitsin hyvä linssisalaatin resepti, kröhöm kröhöm...)

Ensinnäkin: haluan pyytää anteeksi eilisen kirjoituksen sekavuutta. Kirjoitin sen kuumeessa. Kuten muuten kirjoitan tämänkin jutun, joten katsotaan missä vaiheessa vaaleanpunaiset lohikäärmeet astuvat kuvioihin.

Toiseksi: haluan esitellä teille uudet tohvelini. 

Nämä tohvelit jalassa kuuluisi seistä kylpytakissa papiljotit päässä ulko-ovella ja jupista käheällä äänellä naapureille samalla kun vetää aamun neljättä tupakkaa. Tohveleista tulee mieleen Gerard Depardieun hahmon äiti elokuvassa Päiväni Margueritten kanssa, jonka katsoin juuri. Katsokaa tekin, se oli aivan ihana.

Mutta siis tohvelit juu. Nämä jalassa siirtykäämme vuoteen 2013. (Kuinkahan jännittävä vuodesta voi tulla, jos sen teemakenkä on tohveli?)

Uuden vuoden kunniaksi pyyhin taulun tyhjäksi. Ikävä kyllä vain konkreettisessa mielessä, mutta ehkä sen kuvaannollisenkin tabulan aika tulee vielä olla rasa. Aluksi ajattelin kirjoittaa taululle jonkin sähäkän sanoman vuodelle 2013, mutta en oikeastaan vielä tiedä, mitä odotan ja toivon tältä vuodelta.

Yritin tänään miettiä sitä, ja keksin vain yhden jutun: en halua tänä vuonna kuulla enkä sanoa lausetta mutta mihin se raja vedetään? Tuosta lauseesta tulee aina mieleen ne tyypit, joiden kanssa koulussa oli maailman rasittavinta tehdä ryhmätöitä. Sellaisella narisevalla äänellä puhuvat tyypit, jotka pukeutuivat pelkkiin pikeepaitoihin ja joiden hymy ei koskaan ollut kauhean vallaton.

Mietin myös, että ehkä tänä vuonna vihdoin aloitan salanimellä kirjoitetun historiallis-romanttisen kirjasarjani nimeltä Viinitynnyrinveistäjän vaimo.

Tai ehkä vain liu'un päivästä toiseen, yritän pysyä järjissäni, olla kiitollinen ja pysähtyä aina välillä nauttimaan kupillisesta kahvia. Että ehkä tämä nyt ei saakeli soikoon tämän ihmeellisemmäksi muutu. Että jos juuri meikän elämällä ei olekaan sen maagisempaa tarkoitusta tai kohtalon sanelemaa suuntaa.

Jos minusta ei koskaan tulekaan aikakauslehden juttua naisesta, joka hyppäsi oravanpyörästä ja kirjoittaa nyt historiallis-romanttista kirjasarjaa Etelä-Ranskassa samalla kun opettaa intialaisia naisia valmistamaan luonnonmukaista kosmetiikkaa vastuullisessa yrityksessä.

Jos tarkoitus onkin vain saada laskut maksettua ja rakastaa.

Lannistava ajatus. Vai sittenkin vapauttava? No, ainakin sille ajatukselle on nyt annettu mahdollisuus. Ehkä huomenna taas olen valloittamassa maailmaa.

Jos minne lie polkuni vie...

Uusi vuosi. Kaikki mahdolliset kanavat, joilla ihmiset ilmaisevat itseään, täyttyvät lupauksista. 

Asianosaiset älkööt pahastuko, mutta tähän aikaan vuodesta en tiedä mitään masentavampaa kuin ihmisen julistamassa mä en ainakaan tee mitään uudenvuodenlupauksia. Mitä järkeä luvata, kun ei niitä kuitenkaan pidä.

Olen itsekin realisti, mutta kai sitä nyt kerran vuodessa voi uskoa ihmeisiin, häh! 

Ja toisaalta: ymmärrän hyvin, miksi moni ei halua tehdä lupauksia. Kurkkua kuristaa, kun luen sadannetta kertaa vedän vielä tän päivän irtokarkkii pizzaa burgerii viinaa, ja sitten alkaa uusi elämä! Kieltäydyn kaikista hiilihydraateista, alan tipattomalle, olen koko vuoden tiukassa herkkulakossa, laihdun 30 kiloa ja alan urheilla 5 kertaa viikossa. Uusi elämä!!!!

Mikä se semmoinen elämä on, jossa lupaa luopua kaikesta, mistä on tähän asti saanut nautintoa. (Kokemuksesta voin kertoa: se on sellainen elämä, jossa uudenvuodenlupauksia ei pidetä.)

Viime vuonna tein uudenlaisen uudenvuodenlupauksen - ja iloisena ja ylpeänä voin ilmoittaa, että pidin sen. Ekaa kertaa ikinä. Jotkut teistä saattavat muistaa, että lupasin opetella itselleni uuden käsitteen nimeltä kohtuus. Kohtuus kaikilla elämänaloilla, joka asiassa.

Ja niin tein, erinomaisin tuloksin. Vaikka vielä on opeteltavaa - suomalainen "kaikki hyvä on pahasta, joten vedetään sitten kerralla överiksi ja huomenna kadutaan" -ajattelutapa kun ei hetkessä aivoista katoa.

Joten nyt pidän tietysti vuoden kokemuksella itseäni uudenvuodenlupausten pitämisen asiantuntijana. Ei vaiskaan, mutta ainakin sen verran hiffasin, että pelkän lupauksen tekeminen ei näemmä riitä. Se vaatii paljon lisätyöstämistä ja suunnittelua pitkin vuotta. Tässä ne keinot, joilla itse onnistuin:

1. Kirjoita lupaukset, toiveet ja tavoitteet ylös. Laita nämä kalenterin tai päiväkirjan väliin, työpöydälle tai mihin vain, missä näet ne tasaisin väliajoin. Tee korkeintaan muutama isompi tavoite (voit jakaa ne sitten pienempiin tavoitteisiin). Ja ihan kuin kaupungeilla ja yrityksillä on teemavuosia, sinullakin voi olla teemavuosi. Vaikka Stressittömyyden vuosi 2013? Pyri ottamaan tämä teema elämässäsi huomioon (melkein) kaikessa, mitä teet. Teemabiisi on tietysti myös tärkeä. Todellinen panostaja suunnittelee toki myös logon ja nettisivun.

2. Kirjoita lupausten lisäksi miksi haluat saavuttaa tämän tavoitteen. Siksi, että sinun nyt vaan mukamas pitäisi lopettaa alkoholinkäyttö kokonaan, vai siksi, että ihan oikeasti haluat? Miksi haluat? Mieti, millä kaikilla tavoilla elämästäsi tulisi parempaa, jos pitäisit lupauksesi, ja kirjoita nekin ylös. 

3. Kirjaa ylös keinoja, joilla onnistut tavoitteessasi. Näitä kaikkia ei suinkaan tarvitse tietää heti - jos vaikka päätät, että tänä vuonna löydät vihdoin kivan työpaikan, sinun ei tarvitse tammikuussa vielä tietää, mikä se työpaikka on.

Voit kuitenkin miettiä jo jotain keinoja tai välitavoitteita, joilla pääset myöhemmin lopulliseen tavoitteeseen. Voit esimerkiksi päättää lähettäväsi joka viikko CV:n kiinnostavaan yritykseen tai kysyväsi vinkkejä siltä tutuntutulta, joka tekee työkseen jotain kiinnostavaa.

Kirjaa myös keinot ja välitavoitteet ylös, lue ja päivitä niitä tasaisin väliajoin vuoden kuluessa.

4. Tee miellekartta/aarrekartta/inspiraatiotaulu.

5. Hanki jokin tavoitteesta muistuttava esine. Itse ostin viime vuonna rannekorun, jonka päätin muistuttavan lupauksestani. Aamulla laittaessani sen ranteeseen muistin aina lupaukseni.

6. Tee mielikuvaharjoituksia. Kuulostaa pälliltä, mutta toimii kuin häkä. Laita silmät kiinni ja yritä nähdä millaista elämäsi on sitten, kun olet päässyt tavoitteeseesi. Mitä enemmän yksityiskohtia pystyt visualisoimaan, sen parempi. Jos haluat vaikkapa lopettaa tupakoinnin, kuvittele mielessäsi mahdollisimman yksityiskohtaisesti tilanne, jossa kerrot jollekin tutulle että et ole polttanut vuoteen, eikä sinun enää tee edes mieli. 

7. Kerro tavoitteistasi muille, jos se vaan suinkaan ei tunnu liian kiusalliselta.

Ja tietysti tärkeimpänä...

8. Älä tee mahdottomia lupauksia! Jos haluat muuttaa elämääsi radikaalisti, älä edes yritä tehdä sitä maaliskuuhun mennessä. Toisekseen: suosittelen myös miettimään, kuinka radikaalit vedot edes oikeasti ovat tarpeellisia tavoitteisiin pääsemiseksi. Vaatiiko laihdutus oikeasti sen, ettet syö yhtään karkkia koko vuonna? (Vinkki: Ei.) 

Suosittelisin myös miettimään lupauksen muotoa: onko kauaskantoisempaa luvata laihduttaa 15 kiloa vai luvata opetella terveempi suhtautuminen ruokaan - jotta sinun ei enää ikinä tarvitsisi ryhtyä laihikselle...

Ja jeps, itsekin aion tehdä myös tänä vuonna lupauksia - ja pitää ne.

Onnellista uutta vuotta kaikille teille! 

Kuvat www.thehealthrevival.com

Voi räkä.

Uudenvuodenaaton suunnitelmani vaihtuivat juuri glitter-mekoista, cocktaileista ja tähtisadetikuista kuumemittariin ja nenähuuhtelukannuun.

Pieniä ongelmia toki maailman mittakaavassa, mutta hitto että kiukuttaa. En ole nimittäin hetkeen ollut yhtä paljon bileiden ja symbolisen uuden alun tarpeessa. Nyt joudunkin tuijottamaan yksin kotona samoja vanhoja villasukkia.

Mutta minkäs teet? Luotat siihen, että elämä järjestää tiellesi vielä uusia uusia alkuja ja tähtisadetta.

Kaksi parhaaksi havaittua flunssalääkettä: perinteinen kanakeitto ja moderni teknologia.

Netflixin stand up -videot ovat vallankumouksellistaneet sairastamisen. Tässä tilassa en tiedä mitään parempaa kuin sen, että voin laittaa kuulokkeet korville ja joku kertoo minulle tunnin putkeen vitsejä. Nauruhan tunnetusti parantaa.

Joten toivotan teille paljon naurua tälle illalle ja koko ensi vuodelle!

Ja kuka tietää, ehkä lakkaan kuitenkin kynnet hopeisella glitterlakalla, ihan vain omaksi ilokseni... Ei ehkä ihan mätsää näihin pyjamahousuihini, mutta saahan uudenvuodenaattona olla vähän villi.