Ladataan...

Kiitos kaikille kommenteista edelliseen postaukseen - luin niitä vuorotellen kateellisena ihaillen, vuorotellen ymmärtäväisesti nyökkäillen ja vuorotellen ääneen nauraen. Olette parhaita!

 

Erityisen paljon nauratti se, että pari kommenttiboksissa ahkerasti kehutuista paikoista olivat juuri niitä, joissa olen itse kokenut kauhun hetkiä kirsikoiden ja omaan makuuni astetta liiankin inessä skenessä olevien ohjaajien kanssa. Mutta tämäpä osoittaa vain sen, että meitä on moneen junaan ja jokainen löytänee tästä maailmasta sen itselleen sopivimman ryhmäliikuntatunnin :) Ja hyvä niin. 

 

 

Kommenttejanne lukiessani tajusin järkytyksekseni, että olen itse asiassa kokeillut lähes kaikkia suosittelemianne lajeja ja paikkoja! Ainakaan yrittämättömyydestä meikää siis ei voi syyttää, joskaan ei näemmä myöskään liiallisesta uskollisuudesta, mitä liikuntaan tulee... Eloni aikana olen kokeillut hotjoogaa, astangajoogaa, hathajoogaa, yinjoogaa ja kundaliinijoogaa - kymmenien eri opettajien johdolla joogasaleilla ja kuntosaleilla aina Suomesta Uuteen-Seelantiin. Astangajoogassa jaksoin pitkin hampain käydä jopa pari kuukautta, muut ovat jääneet kerran tai parin kokeiluiksi. Ehkä nyt on siis korkea aika myöntää itselleni, että minä nyt vain en ihan oikeasti pidä joogasta. Ainakaan tällä hetkellä, tässä elämässä, juuri nyt.

 

Jännää ei niinkään ole se, etten pidä joogasta vaan se, että sen myöntäminen aiheuttaa hirvittäviä syyllisyyden ja huonommuuden tunteita. Koska en osaa viettää päivästäni puoltatoistatuntia venytellen hiljaisessa salissa, tunnen itseni paskapäälänsimaalaiseksi, joka ei osaa hiljentyä.  Pikkulapsen tasolle jääneeksi sählääjäksi, joka ei osaa keskittyä mihinkään.  Olen ristinyt ilmiön joogasyyllisyydeksi. Totta kai minäkin haluaisin olla seesteinen ja henkistynyt tyyppi, joka vain hengittää rauhallisesti vastoinkäymisiä kohdatessaan. Ja jolla on lisäksi tosi hyvät pakarat.

 

(Saman ilmiön eri ilmentymiä: meditaatiosyyllisyys, runoussyyllisyys, taide-elokuvasyyllisyys, hiljaisuussyyllisyys. Viimeinen siksi, koska puheliaisuus on kuulemma merkki henkisestä epäkypsyydestä, kun taas hiljaisten ihmisten jokainen sana on profeetallinen viisaus. Ja kotoilusyyllisyys - entä jos vaan mieluummin ostaa vaatteet kaupasta kuin tekee ne ite? Poden myös keskivahvaa fantasiakirjallisuussyyllisyyttä, koska kyllähän valveutuneen ja avarakatseisen ihmisen pitäisi olla kiinnostunut muustakin kuin arkielämän kuvauksesta.)

 

 

Ja oikeasti se on ihan hölmöä. Kun asiaa oikeasti mietin, niin huomaan, että kyllä minä osaan olla läsnä ja keskittyä. Osaan lukea pitkiä romaaneja ja nauttia niistä. Osaan kattaa pöydän, istua alas ja syödä ruokani ilman telkkaria tai lehteä. Osaan kuunnella ystäväni juttuja räpläämättä samalla iPhonea. Osaan istahtaa puiston penkille kauniina päivänä katselemaan kaupungin menoa.

 

Osaan siis hiljentää mieleni, elää hetkessä ja olla läsnä - en vain osaa tehdä sitä joogasalissa. Joku henkistyy lootusasennossa, minä tunnen maailman ja nykyhetken joka solullani, kun saan eteeni tosi hyvän cappuccinon kivasta kupista tarjoiltuna (asetti olennainen, maitovaahdon määrä kriittinen). Miksi yksi tapa olisi parempi kuin toinen? 

 

Joten niin. Ehkä olisi aika minunkin sisäistää se, että liikunnassa, niin kuin melkein kaikessa muussakin, on tosiaan vain yksi tapa tehdä asiat oikein: se oma tapa. Itselle sopiva tapa. Voi olla, että ensi viikolla, ensi vuonna tai kymmenen vuoden päästä löydän sisältäni intohimoisen joogin tai pilatesfanin. Sitä varten laitan ylös kaikki vinkkinne hyvistä ohjaajista ja tunneista ja annan niille kenties vielä mahdollisuuden.

 

 

Mutta tiedättekös - sitä odotellessa löysin onneksi toisenkin lymfajärjestelmää vilkastuttavan lajin: trampoliinilla hyppiminen!

 

Kuulostaa paljon enemmän meikäläisen heiniltä.

 

Nyt täytyy vielä keksiä, miten minitrampoliinin naamioisi osaksi tulevan kotimme sisustusta. Ehkä siitä saisi sohvapöydän?

 

 

 kuvat: Steven Meisel / Vogue Italia heinäkuu 2007

Share

Ladataan...

Vastustan elämässä kaikenlaisia pakkoja. Olen nimittäin sitä mieltä, että suurin osa asioista, joita ajattelemme pakollisina, ovat pakollisia ihan vain siellä omien korvien välissä.

 

Tai siis - tätä mieltä olin kuusitoistavuotiaana. Nyt kymmenen vuotta myöhemmin herätessäni niska krampissa ja selkä jumissa alan uskoa siihen, että ihmisen on tosiaan pakko liikkua. Siis ainakin, jos haluaa elää jotain muuta kuin kankeaa ja ankeaa elämää siihen asti, kunnes se toinen, vääjäämätön pakko koittaa.

 

Kärsin todella pahoista kivuista ja turvotuksista jaloissani ja syyksi paljastui erittäin heikko lymfajärjestelmän toiminta. Lymfaterapeuttini suositteli liikunnaksi pilatesta ja joogaa, koska ne venyttävät samalla kun vahvistavat. Kuulostaa loogiselta.

 

Mutta kun pilates ja jooga on ihan syvältä! Siis muutenkin kuin siksi, että ne kehittävät syviä lihaksia.

 

 

Olen jo vuosia yrittänyt aloittaa pilateksen, koska sen eduista meuhkataan niin kovin. Aloitan noin kerran vuodessa ja yleensä saldoni jää yhteen tuntiin. Olen käynyt monen eri kuntosalin tunnilla ja meinnut nukahtaa joka kerta, jos nyt turhautumiseltani ehdin. Olen kokeillut DVD:tä kotona ja viiden minuutin jälkeen löytänyt itseni lukemasta jumppamaton viereen unohtunutta lehteä. Tylsempää liikuntamuotoa on vaikea keksiä. Paitsi ehkä jooga, mutta se onkin sitten jo eri tarina (johon liittyy piereskeleviä opettajia, sanskriitinkielisiä rukouksia ja lähes pyörtyvä Eeva, koska joogaharjoituksen aikana juominen oli kiellettyä.)

 

Viimeinen strategiani oli kokeilla pilatesta Aidon Oikean Pilatesohjaajan kanssa, tämän vinkin kun kuulin asiaan vihkiytyneiltä, jotka halveksivat ketjukuntosalien "feikkipilatesta".

 

No, Aidon Oikean Pilatesohjaajan kurssilla vietin ensimmäisen tunnin paikallani seisten samalla kun minun käskettiin etsiä peräsuolestani kirsikka ja kuvitella että alapääni on malja, josta tiputtelen nestettä pisara kerrallaan.

 

Pidän itseäni varsin avomielisenä ihmisenä, jolla on melko korkea hippeilynsietokynnys - olenhan osallistunut esimerkiksi itsehypnoosin viikonloppukurssille ja tietoisen läsnäolon lauantairetriittiin. Mutta tässä kohtaa totesin voi jumalauta ja päätin, että jos tämä on aitoa pilatesta, olen mieluummin feikimpi kuin Viidakon tähtösen povi. Pitäkää te vain kirsikka peräsuolessanne, meikä lähtee himaan.

 

Ja tässä sitä sitten ollaan, surkean lymfakierron kanssa. Olisi vain pitänyt löytää se kirsikka. Kertokaa oi rakkaat lukijat, voiko ihminen alkaa ymmärtää pilatesta? Voiko siitä jopa oppia pitämään? Kenen tunneilla Turussa kannattaisi käydä? Ja onko olemassa joogatuntia, joka ei olisi joko totaalisen huru tai kuolettavan tylsä?

 

 

 

Share

Ladataan...

Näemmä tästä puolitoista vuotta kestäneestä ahkerasta kelailusta, pohdinnasta ja mietiskelystä on ollut jotain hyötyä.

 

Olen nimittäin alkanut harrastaa liikuntaa. Melko aktiivisestikin. Joku voisi nyt kysyä, että mitä hiton tekemistä ajattelemisella ja liikunnalla on keskenään, ja siihen minä vastaisin: kaikki.

 

Lähtötilannehan oli tämä:  inhosin liikuntaa ja jouduin väkisin raahaamaan itseni salille tai lenkille - mitä tapahtui siis ylipäänsä hyvin harvoin. Silloin tällöin päätin "ottaa itseäni niskasta kiinni" ja alkaa liikkumaan. Yleensä jaksoin noin kaksi viikkoa, sen jälkeen sohva kiinnosti taas enemmän. 

 

 

Ehkä syy liikuntainhooni oli se, että pääasiallisia motiiveja liikkumiselle minulla on perinteisesti ollut kaksi: itseinho ja syyllisyys. Olen liikkunut (tai siis päättänyt tai yrittänyt liikkua) siksi, kun pitäisi. Että olisi terve eikä tulisi kymmenen vuoden päästä sitä ja tätä sairautta. Ja siksi kun on niin kamalat reidet hyi yäk siis ihan hirveetä.

 

Sitten päädyin ajatuksissani tähän pisteeseen, jossa päätin unohtaa mun pitäis -ajattelun, ja sen sijaan tehdä asioita, jotka tekevät onnelliseksi.

 

Ja kappas - ihan intuitiopohjalta huomasin, että olisin onnellisempi, jos olisin vähän aktiivisempi, vahvempi ja elinvoimaisempi. Ei mikään uusi oivallus - mutta omani. Ei työterveyslääkärin puhuttelu, ei median kauneusihannetuputus - ihan ikioma hiffaus, jonka motiivina eivät olleet bikinimallin photoshopatut reidet eivätkä terveysnatsien syyllistävät saarnat vaan ennen kaikkea oma fiilis. 

 

Päätin, etten enää ikinä elämässäni ala laihdutuskuurille, kuntokuurille tai millekään muullekaan kuurille, vaan pyrin johonkin pysyvämpään olemalla rehellinen itselleni ja miettimällä, mistä minulle oikeasti tulee hyvä olo. Ainakin neljänä päivänä viikossa vastaus on fiksusta ruuasta ja liikkumisesta. Jos joinain päivinä ei huvittaisi, kysyn itseltäni, tekeekö minut tyytyväisemmäksi kotiin jääminen vai salille lähteminen. Jos rehellinen vastaus on kotiin jääminen, se on ihan ok. Sitten jään, ilman huonoa omaatuntoa.

 

Ja ihme tapahtui! Nykyään minun ei tarvitse enää raahata itseäni väkisin salille, vaan useimmiten menen sinne todella mielelläni - suorastaan odotan seuraavaa kertaa. En suo ajatustakaan sille, mikä laji olisi tehokkain aerobisen kunnon, rasvanpolton tai lihasten kasvattamisen kannalta, vaan käyn yksinkertaisesti niillä tunneilla, joista tykkään eniten.

 

 

Kaikki nämä vuodet ihmiset ovat toitottaneet minulle, että liikunnasta tulee helppoa ja kivaa, kun jaksaa vaan väkisin raahata itsensä urheilemaan parin kuukauden ajan. Ei se ihan niin mennyt. Jonkin piti ensin naksahtaa korvien välissä ennen kuin perse seurasi perässä. 

 

Olen oppinut tästä yhden asian: itseinho on ehkä huonoin motivaattori saada yhtikäs mitään aikaiseksi. Voisin lyödä vaikka vetoa, että lenkillä käyminen huvittaa paljon enemmän, kun et joka päivä hoe itsellesi mikä laiska, tyhmä, ruma ja läski löllykkä olet.

 

Ihmisellä on taipumus pistää puolustusmekanismi päälle, kun joku arvostelee tai kritisoi - se koskee myös niitä ikäviä kommentteja, joita itse heittelee itselleen. Saattaa siis käydä niin, että jos yrität motivoida itseäsi tekemään jotain hokemalla miten huono olet, päädyt tekemään jotain täysin päinvastaista kuin oli tarkoitus.

 

Kannattaa siis vain opetella pitämään itsestään jo nyt, ei vasta sitten kun jokin maaginen tavoite on saavutettu. Minä olen rapakunnossa ja painan enemmän kuin ikinä, mutta olen opetellut vitsailemaan asialla ja ajattelemaan itseäni mieluummin hellyyttävänä pullerona kuin surkeana luuserina. Teen asioita fiiliksen mukaan ja uskon, että se on kohdallani paljon tehokkaampi ja ennen kaikkea pysyvämpi ratkaisu kuin radikaalit kuurit tai itsensä piiskaaminen, syyllistäminen ja haukkuminen.

 

Se, että tykkää itsestään, ei tarkoita sitä, että ei saisi haluta muuttaa itseään tai elämäänsä. Muutokset vain on aika hemmetin paljon helpompi toteuttaa hyvällä kuin huonolla mielellä.

 

(Eikä siitäkään ole haittaa, että minulla on maailman söpöin salipyyhe.)

 

Share