Ladataan...
Kaikki mitä rakastin

 Mietin, miten pistäisin tämän vuoden purkkiin. Postaisinko vuoden parhaat kirjat, leffat ja kynsilakat? Vai selaisinko läpi tietokoneen valokuvakansion nimeltä 2011? Pohtisinko, mitä tapahtui, missä kehityin, mitä olisin tehnyt toisin?

 

Tulin siihen tulokseen, että oikeastaan ei huvita. Juuri nyt huvittaa olla vähän kuin sellainen kärryjä vetävä hevonen, jolla on silmälaput. Se näkee vain eteenpäin.

 

Paitsi että toisin kuin se heppa, minä en ajatellut ensi vuonna vetää perässäni mitään raskasta. Jätän kuormat ja painolastit tähän vuoteen.

 

 

Mutta sen verran olen tapojeni orja, että tänään, kuten viimekin vuoden viimeisenä päivänä ja monena sitä ennen, soitan Rent-musikaalin biisiä Seasons of Love ja laulan mukana asian vaatimalla dramaattisuudella (ei unohdeta käsiliikkeitä).

 

Lakkaan kynsiä, pistän kuoharipullon jääkaappiin ja olen valmis seuraaviin viiteensataankahteenkymmeneenviiteentuhanteenkuuteensataan minuuttiin.

 

Joten, pitemmittä puheitta, muisteloitta, listauksitta ja kertauksitta:

 

juhlittepa vuodenvaihdetta isosti, pienesti tai hädintuskin - hauskaa iltaa ja kaikkea hyvää ensi vuodelle!

 

 

Share

Ladataan...
Kaikki mitä rakastin

 Rakkaat ystävät, tervetuloa joulunjälkeiseen elämään!

 

Se on, kuten aina, haaleaa, vaaleaa ja keveää. Otin tänä vuonna kerrankin opiksi edellisistä vuosista ja lastasin jo ennen aattoa ostoskoriin muutaman rasian salaattia, vissyvettä ja vihersmoothieainekset. Ja kyllä, historia toisti itseään - jo tapaninpäivän iltana aloin mulkoilla suklaarasioita ja porkkanalaatikkoa kertakaikkisen kyllästyneesti ja huomasin, että himoni todellinen kohde oli jääkaapissa nököttävä rucolarasia.

 

 

 

 

 

Lounasseuralainen otti minusta kuvan ja katsokaa! Sehän on ilmiselvä woman laughing alone with salad. 

 

 

Niin se on, nyt on paras aika vuodesta (tiedän, sanon noin myös alkusyksystä ja parsa-aikaan. Mutta sovitaan, että tarkoitan sitä joka kerta). Nämä muutamat viikot, joulupyhien jälkeisestä ajasta uudenvuoden yli aina tammikuun puolenvälin tienoille. 

 

Yhtäkkiä elämä tuntuu kevyeltä. Siltä, että kaikki on mahdollista. Katson peiliin ja nyökkään itselleni salaliittolaisen tavoin - minähän tiedän jo jotain, mitä muut eivät tiedä. Sen, että kaikki tulee muuttumaan.

 

Parhaiten sitä tunnetta kuvaa tämä biisi:

 

 

Oikeasti mikään ei melkein ikinä muutu. Viimeistään helmikuun lopulla olen jo unohtanut loistavasti alkaneen "nyt opettelen organisoiduksi" -projektini, hylännyt lenkkarit kaapin perälle ja, mikä harmillisinta, yleensä ajautunut takaisin niihin vanhoihin ajatusmalleihin, joista minun oli tarkoitus nyt uutena ja uljaana ihmisenä vapautua. En ole uusi ja uljas, olen sama vanha Eeva. 

 

Vaikka joka vuosi tulee takkiin, minulla on nämä pari maagista viikkoa, joiden aikana uskon sinnikkäästi siihen, että tällä kertaa kaikki huono, raskas ja vanha jää ja elämäni täyttyy uudella, kevyellä ja hyvällä. Ja vaikka historia ei anna olettaa näin käyvän, siitä huolimatta uskon joka vuosi, että tämä vuosi on se vuosi. En minä oikeasti edes tiedä, haluaisinko kaiken muuttuvan. Tuskin. Olen hyväksynyt sen, että minä olen minä, koska olen pikkuisen epäjärjestelmällinen, vähäsen saamaton ja aavistuksen liikaa makean perään. Mutta minä jaksan uskoa. Ja pelkästään siitä minä onnittelen itseäni. 

 

(Mutta tämä vuosi on oikeasti se vuosi, kun kaikki muuttuu yhdeksi juhlaksi. Se on tieteellisesti todistettu, sain mantelin joulupuurossa.)

 

 

 

Share

Ladataan...
Kaikki mitä rakastin

Tänään on ollut Hair-päivä, koska jossain vaiheessa ihan tyhjyydestä päässäni alkoi soida this is the dawning of the age of the Aquarius...

 

Vaikka hipeille on helppo nauraa (haisevatkin pahalta), muuttivat sentään maailmaa mittakaavassa, jonka suuruutta on vaikea edes hahmottaa. En tiedä, saako minun sukupolveni mitään aikaiseksi. Kyynisempinä päivinä tuntuu, että me emme tee mitään muuta kuin istumme perseellämme ja näpräämme iPhonea.

 

Saamme vähäsen paremman omantunnon klikkaamalla Facebookissa "vastustan sitä ja tätä" ja "oikeutta sille ja tälle", mutta kuinka moni olisi valmis menemään sateeseen - tai edes paisteeseen - seisomaan  niiden Facebookissa meuhkattujen asioiden puolesta. Kysynpä vaan. (Kovin laiskasti on itsekin tullut viime aikoina heiluttua barrikadeilla.)

 

No mutta, takaisin alkuperäiseen aiheeseeni...

 

 

Katsoin dokkarin Hairin teosta (Hair: Let the Sunshine in, 2007). Se oli huippukiinnostava, suosittelen. MUTTA. Legendaarisen hippimusikaalin teko ei ollut silkkaa rauhaa ja rakkautta, vaan paikoitellen ahdistavaa ja traagista.

 

Mietin, että jos edes Hair ei ollut puhtoisen idealistinen, onko mikään tässä maailmassa aidosti pelkästään hyvää. Ahdistuin, niin kuin tapanani on.

 

Onneksi muistin Pet Soundsin. No okei, sen tehtyään Brian Wilson riiteli, käytti kokaiinia, taisi vähän seotakin ja kirjoitti paljon paskaa musaa.

 

Mutta Pet Sounds on hyvä, pyhä ja täydellinen. Nyt ja aina.

 

 

Postauksen kuva albumin kannesta.

Share

Pages