Ladataan...

Lapsuuden kesiin kuului olennaisena osana Majakan väki -telkkarisarja. (Totta puhuen en kyllä osaa sanoa kuuluiko se lapsuuden kesiin vai yhteen kesään - ne kaikki kun ovat sulautuneet yhdeksi nostalgian ja muistojen klöntiksi nimeltä Lapsuuden Kesät ja niitä on mahdotonta erottaa toisistaan.)

Sarja tuli joka päivä ekana aamulla telkkarista ja sitä herättiin katsomaan koko naapuruston kakaraporukalla. 

Muistan edelleen tunnuslaulun:

Have you ever
ever felt like this?
Have strange things happen
Are you going round the twist?

Katsoin äsken sarjan tunnarin YouTubesta ja maistoin heti suussani halvat mehujäät ja kamalan banaanimaitojauheen, jota äitini ja kaverini äiti innostuivat yhtenä kesänä ostamaan Tallinnasta. 

Lapsuuden telkkariaamuja on vähän ikävä, mutta onneksi tänä kesänä olen löytänyt Yle Areenasta itselleni uuden kesäsarjan. Se on juuri oikeanlainen: hauska, lämminhenkinen, sympaattinen - ja australialainen.

Please Like Me -sarja alkaa, kun Joshin tyttöystävä jättää tämän 19 dollarin jäätelöannoksen ääressä, koska Josh on "probably gay". Seuraavana päivänä Joshin äiti nielaisee paketin Panadolia ja juo puoli pulloa Baileysia, minkä seurauksena Josh joutuu muuttamaan takaisin mamman helmoihin.

(Yritin ihan viimeiseen asti hillitä itseni mutta sen sanomatta jättäminen tuntuisi teeskentelyltä: mites se Geoffreyn näyttelijä. Kuin nuori Hugh Grant mutta kauniimpi.)

Ikävä kyllä jaksoja on vain kuusi, joten tämä ilo ei kestä koko kesää. Mutta viikko on oikeastaan ihan hyvä elinaika kesärutiinille.

Share

Ladataan...

Harvoin (tai siis en koskaan) suosittelen sarjaa yhden jakson perusteella, mutta...

Katsoin juuri ensimmäisen osan paljon odotettua True Detectiveä, joka alkoi HBO:lla toissapäivänä. En ole katsonut moneen kuukauteen melkein  ollenkaan sarjoja - uudet eivät ole innostaneet ja vanhat suosikitkin ovat tuntuneet vähän väsähtäneiltä. 

Mutta True Detective, innostuin ja kovaa! Sarja sijoittuu itseäni kovin kiehtovaan maailmaan, Yhdysvaltain Etelävaltioihin. Tunnelma on hidastempoinen, mutta hiipivä - tulee sellainen tunne, että kohta tapahtuu jotain, ja se jokin on suurta ja hirveää.

Roolisuoritukset ovat aivan fantastico - minulla on aina ollut vähän sellainen juttu Woody Harrelsoniin, ja Matthew McConagheysta nyt vaan on viime vuosina kuoriutunut ihan uskomaton näyttelijä. Kuka olisi uskonut kaikkien niiden kökköromcomien jälkeen.

Kerronta on tv-sarjalle hieman poikkeava takautumineen ja vaihtuvine kertojineen. Se, kuinka tapahtumat ja roolihenkilöt alkavat hiljalleen paljastua katsojalle on rakennettu varsin tyylikkäästi.

Mutta kyllä, sarja on SYNKKÄ, ja ensimmäisen jakson perusteella tuli sellainen tunne, että tämä se on vasta alkusoittoa. Saa nähdä kuinka karmivaksi sarja vielä muuttuu vai käykö Twin Peaksit. Sen jouduin lopettamaan neljännen jakson jälkeen kesken, koska en vaan uskaltanut katsoa sitä yksin.

True Detective maanantaisin HBO Nordic -palvelussa

Share

Ladataan...

En tiedä, onko mikään vaikuttanut minuun yhtä paljon kuin se, että sain elää varhaisteini-ikäni Cool Britannia -huumassa.

Menen edelleen palasiksi kun radiosta kuuluvat Live Foreverin ensimmäiset tahdit ja hymyilen salaa huiviini, jos kadulla tulee vastaan poika Adidas Gazelleissa. 

Joten arvatkaapa, olinko aivan vauhkona, kun sain kuulla tv-sarjasta My Mad Fat Diary. Muistelmateokseen perustuva brittisarja sijoittuu vuoteen 1996. Teemat ovat yleismaailmallisia: on teini-ikä, ulkopuolisuus, pojat ja tytöt, tytöt ja tytöt, huono itsetunto, unelmat, tarve löytää oma paikka ja porukka ja niieespäi.

Mutta soundtrack. Se on silkkaa vuotta 1996.

Kuvitelkaa tv-sarja, jossa saattaa koska tahansa saattaa pärähtää soimaan Blur, Republica, Verve, Supergrass, Manic Street Preachers, Kula Shaker, Suede, Ash (apua, mulla on niin ikävä Ashia!) tai The Stone Roses. 

Ja sitten kuvitelkaa, jos nuoruutenne oli yhtään samanlainen kuin minun, että katsotte tätä sarjaa ilman että RÄJÄHDÄTTE KOSKA YLITSENNE PYYHKÄISEE HALLITSEMATON RAKKAUDEN, SURUN, ONNEN, ILON, KAIPUUN, NOSTALGIAN JA KÄRSIMYKSEN MUTTA TIETYLLÄ TAVALLA NAUTINNOLLISEN KÄRSIMYKSEN AALTO. Ei, ette pysty edes kuvittelemaan sitä! Ette pysty, koska tunsitte sen aallon lähestyvän jo kun tein ensimmäisen viittauksen Oasikseen.

Ai niin ja sarja on itsessäänkin ihana. Liikkis ja hauska ja ihanat ysärivaatteet ja ihanat aksentit. Ja ihana Finn Nelson. Finn Nelson on juuri sellainen hahmo, johon olisin ollut aivan lääpälläni vuonna 1996.

(Tai ketä mä nyt huijaan. Odotan tälläkin hetkellä, että Finn Nelson kurvaa pihaani motskarilla Oasis-paidassaan ja kysyy, haluanko lähteä festareille.)

Kuva E4

Share

Pages