Ladataan...

 Kävin ostamassa itselleni kevään kuumimman asusteen, Fredriksonin ylioppilaslakin.

 

Kyllä, nyt 26-vuotiaana ostin itselleni ylioppilaslakin. Edellinen nimittäin vietiin kolme vuotta sitten vappuna Taidemuseonmäen lakituksessa (sinä Lexin haalareihin pukeutunut tyttö, toivon ettet koskaan pääse läpi oikeusfilosofian tentistä).

 

Viimeiset pari vuotta olen ollut alistunut kohtalooni. Vappu on Turussa ISO asia, ja minä olen joutunut Taidemuseonmäellä katsomaan vierestä, kun lakit käsketään juhlallisesti painaa päähän ja skumpat poksahtavat auki. Ja koska koko Turun akateeminen vappu kulminoituu tähän hetkeen, ei se vaan tunnu samalta ilman lakkia. Ja totta puhuen vapussa ei ole ollut sen jälkeen enää sitä samaa hohtoa kuin ennen.

 

Tänä vuonna ystäväni kysyi, miksen ole ostanut uutta lakkia. Se ei ollut koskaan käynyt edes mielessä! Ettäkö ylioppilaslakki voisi olla se, jota ei saanut silloin ylioppilasjuhlapäivänä?

 

 

 

Sitten tajusin yhden ihan kamalan asian: jos minulla ei ole ylioppilaslakkia, en koskaan tule olemaan se 85-vuotias mummeli joka vapunpäivänä käppäilee käsikynkkää 86-vuotiaan papan kanssa kellastunut ylioppilaslakki päässä. Ja minä olen aina halunnut olla se mummeli!

 

Päätin siis, että hitot, ja ostin uuden lakin. Eihän se nyt ihan sama ole kuin se lakki, jonka painoin päähäni Tikkurilan lukion juhlasalissa vuonna 2004. Mutta jos asiaa tarkemmin miettii, niin ei sekään ihan sääntöjen mukaan mennyt. Iskän, mummin ja vähän kyynelehtivän äiskän katsoessa vierestä rehtori kuulutti lakitettavaksi tuoreen ylioppilaan Eeva Kristiinan. (Nimeni on Eeva Kirsikka.) Joten jos se alkuperäinen lakkikaan ei ollut täysin pätevä, niin tuskin tätä uuttakaan voi liikaa paheksua.

 

Ystäväni ovat sitä paitsi luvanneet pitää huolta siitä, että lakki kastetaan tänään käyttöön niin huolella, etten edes muista sen olevan mitään muuta kuin se aito ja alkuperäinen.

 

Siispä: oikein hyvää vappua kaikille! Ihan kohta meikällä on munkkisokeria suupielissä, toivottavasti teilläkin! 

 

Share

Ladataan...

Olen taas viisastunut vähäsen. Eilen opin, että tämä kaupunki saattaa ehkä olla parhaimmillaan lauantaiaamuna kello 8.30.

 

Aluksi kirjoitin tästä hiffauksesta kamalan pitkän tekstin, mutta poistin sen. Ajattelin, että ehkä huonolaatuiset kännykkäkamerakuvat kertovat kaiken täydellisestä aamustani hiljaisessa kaupungissa, jossa aurinko paistoi. Tiedättehän te, millaista se on. Kun ihmisiä tulee vastaan nii vähän, että jokaista meinaa moikata. Vähän kuin oltaisiin kaikki samassa hississä.

 

 

Ja sen, millaista on törmätä torilla valtavaan kukkamereen juuri, kun on edellisenä iltana valittanut kaverille, ettei kaoottiseen ja tavaraa täynnä olevaan kotiin viitsi ostaa kukkia. No, kahdella eurolla ei voi kieltäytyä. Universumi tietää, että kukat kuuluvat kaikille.

 

 

Ja tiedättehän te, miten helppo on haksahtaa mansikoihin, vaikka tuli torille ostamaan retiisejä. Aamulla mansikoita myytiin halvimmillaan 25 senttiä litra. Pimeetä! Oman litrani ostin eurolla. Ja sitten vielä toisen. Varmuuden vuoksi.

 

Ja jos ette vielä tienneet, että universumilla (tai jollain S-marketin työntekijällä) on loistava huumorintaju, pläjähti lauantaiaamuna S-marketissa soimaan Sean Paul. Ihan vain vähäsen sheikaten kurkottelin rahkaa maitotuotehyllyltä ja mietin, kuunteleekohan kukaan muu, mitä niissä biiseissä lauletaan.

 

 

 

Ja tarvitseeko kertoa, milloin ihminen tajuaa olevansa täysin vapaa? Silloin, kun on kävelemässä kauppakassit kädessä kotiin siivoamaan, mutta päättääkin hetken mielijohteesta istahtaa Café Artin terassille odottelemaan kahvilan aukeamista.

 

 

Silloin ihminen taasen tajuaa, ettei ole täysin omien päätöstensä herra, kun kahvilan aukeavista ovista pelmahtaa tuoreen pullan tuoksu, joka valtaa hetkeksi koko kadun. Silloin ihminen tajuaa, että tuore pulla on herra ja ihminen vain renki.

 

 

Jos vapautta on se, että voi skipata tylsät arkiaskareet hetkeksi ja istahtaa niiden sijaan kahville, niin onnea on se, että se kahvi on Suomen virallisestikin paras cappuccino.

 

 

 

Tiedättehän te, semmoista on istua terassikahveilla naama aurinkoon päin, uudet liian kalliit kengät jalassa ja liian halvat aurinkolasit päässä. Istua niin kauan, että katu alkaa täyttyä ihmisistä ja lauantaisen aamukaupungin rauhallinen taika on ohi.

 

Mutta aamun jälkeen alkaa päivä, ja se on jo ihan eri juttu. Tiedättehän te.

 

 

Share

Ladataan...

Kamalan vaikeaa keksiä tästä keväästä muuta sanottavaa kuin ne kliseiset aurinko paistaa, oltiin ilman takkia, istuttiin ulkona, oli maailman parasta,

 

mutta kun aurinko paistaa, oltiin ilman takkia, istuttiin ulkona, OLI maailman parasta.

 

 

 

 

Juotiin iltapäiväkahvit ulkona. Tuulen tehdessä hiuksiini volyymiföönauksen aloin ymmärtää, miksi ihmiset ovat valmiita maksamaan niin paljon merinäköalasta.

 

 

Mietin, miten juonisin itselleni mökin Turun saaristosta. Jos jokaisella on oma sielunmaisema, kuten ystäväni väittää, minun sielunmaisemani on kallio, tyrskyt ja rääkyvät lokit. Tämä kymmenen minuutin metromatkan päässä Helsingin keskustasta sijaitseva terassi pääsi tavallisena keskiviikkoiltapäivänä riittävän lähelle. Vaikkei edes ollut tyrskyjä eikä oikein kalliotakaan. Muutama hassu lokki kyllä. Varmaan eksyneet Esplanadilta turisteja härnäämästä.

 

 

 

 

Mietin myös, miksi perinteinen Jaffa maistuu heti paremmalta, kun sitä myydään söpömmissä tölkeissä.

 

Sitten pohdin, miksi se kuluttaja on muka aina tyhmä, joka "haksahtaa" ostamaan tuotteen kivannäköisen pakkauksen takia.

 

Tyhmempihän se kuluttaja on, joka suostuu maksamaan rumasta.

 

Siispä kaunista juuri nyt: merimaisema, tuulen tuivertama tukka, siristelevät kevätsilmät, kivasta tölkistä juotu limppari.

 

 

Ei kaunista: mun räjähtäneet kengät, ei auta vaikka aurinko kuinka porottaa. Tarvitsisin pikaisesti uudet kevätkengät.

 

Mutta ehtiihän sitä.

 

Share

Pages