Ladataan...

 Sain tällä viikolla luettua Suzanne Collinsin Hunger Gamesin (tai siis Nälkäpelin) kakkos- ja kolmososan, eli nyt olen sitten lukenut koko paljonpuhutun sarjan.

 

Muutama lukija suuttui kun edellisen kerran kirjoitin tästä kirjasarjasta. Olisi varmaan pitänyt tähdentää, että en minä näille kirjoille naureskellut, vaan omille ennakkoluuloilleni.

 

Voin nimittäin ihan täysin vailla ironiaa todeta, että ei Nälkäpelissä ole mitään pilkkaamista. Päinvastoin. No okei, alkuasetelma kuulostaa tosiaan vähän hölmöltä ja paikoitellen huokailin mutanttiliskoihmisille ja muille hieman... scifimmille elementeille. Eikä Nälkäpeli tosiaan kirjalliselta anniltaan mitään Pulitzer- tai Nobel-kamaa ole, tietenkään, mutta eihän kaikkien kirjojen ole tarkoituskaan olla.

 

Mutta jokin näissä veti puoleensa ihan hirveällä vimmalla! Kirjat olivat viihdyttäviä ja äärimmäisen koukuttavia. Ennen kaikkea ne olivat kaikkea muuta kuin sitä, mitä odotin nuortenkirjoilta. 

 

Ensinnäkin, kirjoissa on poikkeuksellisen virkistävä naissankari, jonka motiivit ja teot eivät pyöri romanssien ympärillä (vaikka toki sekin on sarjassa sivujuonteena). Katniss ei ole mikään vapiseva nainen, joka elää vain jotain poikaa varten.

 

Toisekseen, Katniss ei oikeastaan ole edes sankari. Pikemminkin selviytyjä, joka joutuu kauheissa olosuhteissa tekemään myös ei-sankarillisia tekoja, alentumaan vihollistensa tasolle.

 

Kolmanneksi, ollakseen "vain" nuortenkirjasarja, Nälkäpeli onnistuu sanomaan jotain aika tärkeää ihmisluonnosta, yhteiskunnasta ja sen eriarvoisuudesta ja ehkä jopa siitä, mihin suuntaan maailma on menossa. Koko kirjan yllä leijuu aika ahdistava tunnelma, eikä tämä kirjasarja todellakaan päästä lukijaa helpolla siinä mielessä, että ai ihanaa, aluks niillä oli vaikeeta mutta lopulta kaikki menikin tosi hyvin ja nyt voin huokaista helpotuksesta! Vaikka toki läsnä on myös toivo. (Ja juu, tirautin pari kyyneltä viimeisen kirjan lopussa.)

 

Mietin aluksi, onko näinkin väkivaltainen kirja nuorille lukijoille sopivaa luettavaa, mutta sitten totesin, että jos minulla olisi lapsia, haluaisin ehdottomasti heidän lukevan Nälkäpelin jahka ovat tarpeeksi vanhoja tajutakseen sen. Se on mielestäni väkivallastaan huolimatta nimenomaan pasifistinen teos. Siinä väkivaltaa ei ihannoida, eikä kirjoissa väkivallassa ole mitään sankarillista tai siistiä. Se on ennen kaikkea sellaista kuin tosielämässäkin: surullista, tuomittavaa ja suurta kärsimystä aiheuttavaa niin uhrille kuin tekijällekin. Aika poikkeuksellista nykyajan viihteessä, vai mitä?

 

No, tämän kirjoitettuani: ai vitsi, että odotan ensi viikon perjantaita! Leffateatterin lippujonossa nähdään! ;)

 

 

Share

Ladataan...

 Näettekö tuossa kuvan kirjassa tuon pienen tarran, joka on liimattu kirjan selän yläosaan?

 

Niin, siis sen, jossa on avaruusolento. Se on kirjaston tapa ilmoittaa, että kyseessä on tieteisromaani.

 

Minä, Eeva Kolu, sci-finvihaaja numero yksi, olen lainannut kirjastosta kirjan, jossa on avaruusolentotarra.

 

Eikä tässä vielä kaikki. Olen pahimmanlaatuisessa koukussa. Olen koukussa kirjaan, joka on paitsi merkitty avaruusolentotarralla, myös - hävityksen kauhistus - nuortenkirja. En pitänyt nuortenkirjoista edes silloin, kun olin niiden kohderyhmää. Mutta tänään olen käyttänyt jokaisen mahdollisen tekosyyn hylätä mitä ikinä olin tekemässä lukeakseni vielä pari sivua.

 

Oi voi kun tuo Photoshop nyt käsittelee hitaasti tuon exportin. Taidanpa lukea sillä välin vähän.


Oi voi kun kestää nyt kauan tuossa teeveden kiehumisessa. Jospa lukisin sillä välin vähän.

 

 

Poikaystäväni kysyi, mistä kirja kertoo. Vasta kun sanoin sen ääneen, tajusin, miten kertakaikkisen typerältä se kuulostaa: no se sijoittuu tulevaisuuteen ja sit siinä on semmosii teinei jotka pakotetaan kisaamaan sellasessa tosi-tv-kisassa jossa niiden pitää tappaa toisiaan tai muuten ne tapetaan.

 

En tiedä missä mielenhäiriössä menin lainaamaan tämän kirjan. Kaipa se oli sekoitus epätoivoa siitä, etten ole pitkään aikaan lukenut mitään ja uteliaisuutta sitä kohtaan, mistä kaikki oikein puhuvat.

 

Suzanne Collinsin Hunger Games (suom. Nälkäpeli) -sarja on ollut maailmalla valtavan suosittu ja siitä on pian tulossa leffa. Jos siis kirjan mielii lukea oman mielikuvituksensa varassa, se kannattaa tehdä just nyt.

 

Ja leffojen pääosassa on muuten mahtava Jennifer Lawrence (olettehan jo nähneet mielettömän Winter's Bonen?). Joo, sitähän mää käytänkin tekosyynä näiden kirjojen lukemiseen - kun joudun kuitenkin katsomaan ne leffat Jenniferin takia.

 

Mutta ei tässä ainakaan toistaiseksi ole sentään ollut avaruusolioita, valomiekkoja tai yliluonnollisia voimia. Luojan kiitos.

Share

Ladataan...

 Joulukuun lopussa se alkoi, kummallinen kyllästyminen kirjoihin ja niiden lukemiseen. Ei vaan huvittanut, silmiin sattui, aivoja väsytti.

 

Maaliskuun neljäntenä päivänä läiskäisin ensimmäisen vuonna 2012 luetun romaanin takakannen kiinni. Totta puhuen senkin sain luettua vain lukupiirin ryhmäpaineen ajamana. Mutta pakko johtaa joskus hyviin lopputuloksiin.

 

Päällisin puolin liki 800-sivuinen sukuromaani ei ehkä ole se, jota lähtisin ensimmäiseksi suosittelemaan kevyeksi verryttelylukemiseksi parin kuukauden tauon jälkeen. Jeffrey Eugenidesin palkittu ja rakastettu Middlesex oli kuitenkin niin helppolukuinen ja mukaansatempaava, että selvisin siitä kunnialla. Alkuun kirjaan oli tosin vähän hankala päästä sisälle, mutta jossain sivun 200 paikkeilla elin jo tapahtumia täysin mukana.

 

 

Tämän kirjan kohdalla olisi loogisinta aloittaa kuvaus kirjoittamalla Middlesex kertoo hermafrodiitista, mutta kertoo se paljon muustakin, oikeastaan ehkä enemmän siitä kaikesta muusta. Se kertoo erään kreikkalaissuvun ja samalla harvinaisen geenin tarinan Turkista Yhdysvaltoihin. Kirjassa on paljon kaikkea kiinnostavaa - paitsi henkilöhahmojen kohtalot, myös siirtolaisuuden, kreikkalaisuuden ja hermafroditsmin teemat sekä kiehtovaa ajankuvaa eri aikakausien Detroitista, jota riepottelevat niin rotumellakat kuin teollisuuden suhdanteetkin.

 

Middlesex edustaa sitä harvinaista romaanityyppiä, joka on samaan aikaan helppolukuinen mutta silti kieleltään älykäs ja kaunis. Pidin kirjasta valtavan paljon, joskin lopussa tunsin itseni aavistuksen petetyksi. Minulle tuli vähän sellainen olo, että Eugenides oli rakentanut upean tarinan, sivusi siinä samalla niin Stephanidesin suvun kuin Yhdysvaltain ja Detroitin historiaa, ja lopuksi kyllästyi ja sutaisi lopun kasaan nopeasti melko dramaattisine juonenkäänteineen. Jäin kaipaamaan vielä hieman lisää - mitä sitten tapahtui? Miten päähenkilö päätyi aikuisena siihen tilanteeseen, johon päätyi? 

 

Tästä huolimatta kerrassaan hieno, hieno kirja. Suosittelen lukemaan.

 

Share

Pages