Ladataan...

Luulen tehneeni yhden mullistavan havainnon: toisin kuin vallitseva mielipide yrittää väittää, joskus parhaat asiat ovat sittenkin lyhyitä.

 

Luen kirjaa, jonka tarinat ovat hädintuskin parinkymmenen sivun mittaisia. Aikaisemmin moinen ei olisi tullut kuuloonkaan. Emmää mittää novelleja, kirjan pitää olla pitkä, niin että siihen pääsee kunnolla sisälle.

 

Joskus novelli sanookin enemmän tai ainakin selkeämmin ja terävämmin. Ja ylipäätään...

 

... entä jos suhtautuisikin elämään sarjana vaihtelevan pituisia sattumuksia ja kohtaamisia, eikä pitkänä kaarena, joka lopulta päättyy alamäkeen? Silloin jokainen hetki, asia ja ihminen olisi yhtä arvokas, riippumatta siitä kuinka monta kertaa kalenterissa on ehtinyt vaihtua vuosi, blogeissa muotivillitykset tai Tuksulla siviilisääty.

 

Olemme viime aikoina ystävieni kanssa jutelleet paljon siitä, miten ainakin ihmissuhteissa pituus tuntuu olevan se yleinen ihanne, jota ei saa kyseenalaistaa - pituus korvaa laadun, voisi joku minua kärkkäämpi kirjoittaja väittää.

 

Ehkä ihmissuhde ei ole epäonnistunut, vaikka ei tanssittaisikaan hopeahäitä. Ehkä joskus lapsuudenystävien on hyvä jäädä juuri sellaisiksi, lapsuuden ystäviksi. Minulla oli tapanani pohtia, mitäköhän maailman turuilla ja toreilla tapaamilleni ihmisille kuuluu ja harmitella yhteyden katkeamista, kunnes tajusin, että oikeastaan muistan heidät mieluiten juuri sellaisina kuin muistan - auringon polttamina, arjesta irrallisina, onnellisina - ilman tylsiä Facebook-päivityksiä tai väkinäisiä mitäkuuluu-viestejä. Se, että jokin kohtaaminen jäi lyhyeksi, ei tee siitä vähemmän arvokasta.

 

 

Aika aikaansa kutakin, totesi ystäväni viime viikolla, eikä tiennyt kuinka suuren viisauden jakoi.

 

Toisinaan lyhyt onkin parempi kuin pitkä. Useimmat kolme- ja puolituntiset elokuvat ovat, lopulta, huonoja ideoita. Metripizza ainakin oli.

 

Ja juu, minulla on näin lyhyet hiukset ensimmäistä kertaa sitten 90-luvun. Varmaan sanomattakin selvää, että pidän niistä todella, todella paljon.

 

 

 

 

Share

Ladataan...

Kiitos kaikille eilisistä kommenteista! Yksi asia, jonka olen huomannut blogia kirjoittaessani: jos jossain mainitaankin hiukset, keskustelu herää ja käy sen jälkeen vilkkaana.

 

Se on hauskaa, ja tavallaan todisti myös sen, mitä eilisessä kirjoituksessani mietin: noilla päänahasta kasvavilla sarveiskuiduilla on aivan kummallisen suuri merkitys ulkonäössä, identiteetissä ja siinä, miten ajattelemme itsestämme tai ylipäänsä mistä vain (tukka hyvin, kaikki hyvin?). Tiivistäen: elämässä. Hiukset eivät tunnu kenellekään olevan ihan sama. Nekin, jotka sanovat, etteivät ikinä tee niille mitään ja antavat niiden vain olla, ovat tehneet sen valinnan - puhtaasti käytännön näkökulmasta ajatellen helpointahan olisi leikata koko roska pois.

 

 

Kuten eilen mietin, hiuksissa on oikeastaan kerrostumia paljon muustakin kuin muotoilutuotteiden jämistä. Moni kommentoija kertoi, miten iso asia hiusten leikkaaminen oli. Muutama taas kysyi, miksi pitkistä hiuksistaan ei saisi olla ylpeä.

 

Saa toki. Mutta ei ole myöskään hyödyllistä ajatella, ettei olisi mitään ilman niitä. Se on vähän sama juttu kuin tv-sarjojen homohahmot. Tv-sarjojen homoille ei ole yleensä suotu mitään muuta identiteettiä kuin homous ja siihen liittyvät kliseet, mutta heterohahmoille kirjoitetaan sellaisia ominaisuuksia kuin hyvä, paha, syvällinen, pinnallinen, työnarkomaani, laiskuri, lakimies, taiteilija, haaveilija, ylisuorittaja ja niin edelleen. Jos tv-sarjan homohahmosta poistaa homouden, jäljelle ei jää oikeastaan mitään, eikä myöskään perustelua olla koko sarjassa. Ehkä siis meille, joiden itsetunto ja käsitys omasta ulkonäöstä perustuu pelkästään pitkiin hiuksiin, on ihan tervettä kokeilla kerran elämää ilman niitä. Katsoa, mitä meistä jää jäljelle kun ominaisuus pitkätukkaisuus poistetaan.

 

 

 

 

Siksi minua kiinnostaa ajatus siitä, mitä tapahtuisi, kun päässäni ei enää olisikaan sitä tukkaa, jota on aina pidetty ulkoisesti parhaana puolenani. Huomaisinko, että en oikeastaan tarvitse sitä mihinkään, vai huomaisinko, että ehdottomasti tarvitsen? Olisinko sitten ruma? Olisiko sillä oikeastaan mitään väliä?

 

Ehkä tämä on vain osa uutta elämänfilosofiaani, jossa pyrin olemaan kasaamatta asioille raskaita merkityksiä. Olemaan ottamatta kaikkea niin vakavasti. Lipua elämän läpi kevyenä, tarttua vain asioihin, joilla on aitoa merkitystä - ja niihinkin hellällä otteella, ei rystyset valkoisina puristaen. Siinäpä tavoite.

 

En tiedä. Katsotaan, mitä tapahtuu, lähteekö latvoista ja kuinka paljon. Siihen asti istun tukka nutturalla ja mietin Kelly Jonesin käheää ääntä, joka joskus kieliopista piittaamatta lauloi

and she's throwing things
that took her time to save it up
and buy what's special
then she look around
and sees what's left
and it's nothing much

 

nothing precious at all
nothing precious at all

Share

Ladataan...

Kävin kampaajalla. Olin juuri tulossa tänne kehuskelemaan, kuinka mulla on nyt lyhyt tukka, kunnes sain sähköpostiini nämä kaksi ystäväni ottamaa kuvaa. Tajusin, että pitkähän se on, yhä.

 

Lyhyempi toki, mutta kampaajan tuoliin istuessani visiona oli ihan oikeasti pätkäistä latvoista reilusti pituutta. Kampaaja taisi hannata. Tai sitten minä. Tai sitten kampaaja oli loistava ihmistuntija ja huomasi, että minä hannasin, ja hannasi siksi.

 

 

 

Harkitsen nyt uutta kampaajakäyntiä ja pohdiskelen, tohtisinko pyytää tällä kertaa lyhennystä topakammin. Viisi senttiä? Kahdeksan? Kymmenen?

 

Minulla on ollut lyhyt tukka viimeksi 13 vuotta sitten, kun meneillään oli jonkinlainen varhaisteini-iän kapinavaihe. Sen jälkeen ajatus ei ole käynyt edes mielessä, ei ikinä, ennen kuin nyt.

 

Mallailin lyhyempää tukkaa peilin edessä, tuijotin itseäni pidempään kuin yleensä tohdin ja tajusin, miksi olen pitänyt pitkistä hiuksista kiinni niin hanakasti.

 

Minä olin aina se tyttö, joka oli liian pitkä. Joskus olin se, jolla oli liian iso nenä. Eräässä työhaastattelussa olin se, jolla oli liian leveät hartiat. Sovituskopissa tunnen varsin usein olevani se, jolla on vähän liian isot reidet, ja anonyymien blogikommentoijien mukaan olen se, jolla on läskit pohkeet ja ruma hymy. Mutta ikinä en ole ollut se tyttö, jolla on ruma tukka. Olen aina ollut se sulla on ihanan pitkät ja paksut hiukset, mitä sä teet noille -tyttö.

 

En ole koskaan tainnut pitää edes pienoisena mahdollisuutena hiusteni leikkaamista, koska olen tiedostamattani ajatellut, että ne ovat ainoa hyvä asia minussa.

 

 

Nykyään, kohta kaksikymmentäkuusivuotiaana, olen sitä mieltä, että paskat. Olen edelleen paksupohkeinen eikä nenäni pienene tästä vaikka mitä tekisin, mutta olen myös ihan hyvä tyyppi. Hyvä kaveri ja reilu tyttöystävä. Opiskelijana vähän saamaton, mutta fiksu kun sille päälle satun. Teen tosi hyvää ruokaa ja olen hyvä kuuntelemaan ihmisten murheita.

Ehkä minä en enää tarvitse pitkiä hiuksia todistamaan, että kelpaan.

 

Ja sitä paitsi, kasvavathan ne aina takaisin.

 

 

Share

Pages