Ladataan...

Saatatte jo tietää, että rakastan kirsikankukkia enemmän kuin rakastan elämää.

Tai oikeastaan; rakastan kirsikankukkia juuri niin paljon kuin rakastan elämää, sillä kirsikankukat ovat justiinsa kuin väistämättä kaikki elämässä on. Täällä tänään, huomenna poissa.

Kävelin Tuomiokirkon ohi kun näin silmäkulmassani vilauksen sitä tiettyä vaaleanpunaista. Aloin heti kiskomaan seuralaistani kädestä, apua mitä tuolla on, mennään tonne!

Ja siellähän sitä oli, koko jokiranta täynnä kirsikkapuita. Meinasin kiljua ilosta ja toisaalta tunsin zeniläisen rauhan valahtavan vatsanpohjaan lounaspastan seuraksi. Poikaystävä mutisi, että ai niin joo, kaupunki istutti ehkä miljoona kirsikkapuuta viime vuonna.

Ei ole mikään salaisuus, että kotikaupunkini päättäjät tekevät jatkuvasti idioottimaisia päätöksiä ja tuntuvat vihaavan kauniita vanhoja rakennuksia ja taideaineiden opetusta. Mutta tämän ne tekivät oikein, samperi vieköön, niin oikein.

En tiedä, missä olen kymmenen vuoden päästä. Saatan olla täällä, saatan olla Helsingissä, saatan olla Etelä-Ranskassa viinitynnyrinveistäjän vaimona. Mutta iloitsen ajatuksesta, että jos olen yhä täällä, niin ovat nuo puutkin. Ja siinä vaiheessa me kaikki olemme jo paljon isompia.

 

Share

Ladataan...

Olen taas viisastunut vähäsen. Eilen opin, että tämä kaupunki saattaa ehkä olla parhaimmillaan lauantaiaamuna kello 8.30.

Aluksi kirjoitin tästä hiffauksesta kamalan pitkän tekstin, mutta poistin sen. Ajattelin, että ehkä huonolaatuiset kännykkäkamerakuvat kertovat kaiken täydellisestä aamustani hiljaisessa kaupungissa, jossa aurinko paistoi. Tiedättehän te, millaista se on. Kun ihmisiä tulee vastaan nii vähän, että jokaista meinaa moikata. Vähän kuin oltaisiin kaikki samassa hississä.

 

 

Ja sen, millaista on törmätä torilla valtavaan kukkamereen juuri, kun on edellisenä iltana valittanut kaverille, ettei kaoottiseen ja tavaraa täynnä olevaan kotiin viitsi ostaa kukkia. No, kahdella eurolla ei voi kieltäytyä. Universumi tietää, että kukat kuuluvat kaikille.

 

 

Ja tiedättehän te, miten helppo on haksahtaa mansikoihin, vaikka tuli torille ostamaan retiisejä. Aamulla mansikoita myytiin halvimmillaan 25 senttiä litra. Pimeetä! Oman litrani ostin eurolla. Ja sitten vielä toisen. Varmuuden vuoksi.

Ja jos ette vielä tienneet, että universumilla (tai jollain S-marketin työntekijällä) on loistava huumorintaju, pläjähti lauantaiaamuna S-marketissa soimaan Sean Paul. Ihan vain vähäsen sheikaten kurkottelin rahkaa maitotuotehyllyltä ja mietin, kuunteleekohan kukaan muu, mitä niissä biiseissä lauletaan.

 

 

 

Ja tarvitseeko kertoa, milloin ihminen tajuaa olevansa täysin vapaa? Silloin, kun on kävelemässä kauppakassit kädessä kotiin siivoamaan, mutta päättääkin hetken mielijohteesta istahtaa Café Artin terassille odottelemaan kahvilan aukeamista.

 

 

Silloin ihminen taasen tajuaa, ettei ole täysin omien päätöstensä herra, kun kahvilan aukeavista ovista pelmahtaa tuoreen pullan tuoksu, joka valtaa hetkeksi koko kadun. Silloin ihminen tajuaa, että tuore pulla on herra ja ihminen vain renki.

 

 

Jos vapautta on se, että voi skipata tylsät arkiaskareet hetkeksi ja istahtaa niiden sijaan kahville, niin onnea on se, että se kahvi on Suomen virallisestikin paras cappuccino.

 

 

 

Tiedättehän te, semmoista on istua terassikahveilla naama aurinkoon päin, uudet liian kalliit kengät jalassa ja liian halvat aurinkolasit päässä. Istua niin kauan, että katu alkaa täyttyä ihmisistä ja lauantaisen aamukaupungin rauhallinen taika on ohi.

Mutta aamun jälkeen alkaa päivä, ja se on jo ihan eri juttu. Tiedättehän te.

 

Share