Ladataan...

"What kind of pie?"

"Your girl is lovely, Hubbell."

Katsoin pitkästä aikaa Sidney Pollackin elokuvan The Way We Were (1973, suom. Parhaat vuotemme, mutta protestoin tuota käännöstä, koska en näe elokuvaa välttämättä niin).

Elokuva on yksi kaikkien aikojen lemppareitani, katkeransuloinen tarina, jossa Barbra Streisand esittää naista, jolle periaatteet ovat kaikki kaikessa. Robert Redford taas on mies, joka ei jaa samoja periaatteita, mutta rakastaa periaatteen naista yhtä kaikki. Ja sehän siinä onkin vaikeaa.

Rakastan elokuvan puvustusta ja Katien punaisia kynsiä, Barbra Streisandin magneettista vetovoimaa, veljekset Marx -teemabileitä, sitä kuinka Hubbell sanoo Katielle "You're your own girl" ja kohtausta, jossa Katie sanoo "But it was lovely, wasn't it". Ja sitä, kuinka kumpikaan hahmoista ei ole hyvis eikä pahis, ei väärässä eikä oikeassa. 

Mietin usein, johtuuko rakkauteni tähän elokuvaan tavastani ajatella ihmissuhteita, vai johtuuko tapani ajatella ihmissuhteita rakkaudestani tähän elokuvaan. Hämmennyn aina, kun joku sanoo, että elokuvassa on onneton loppu.

Ennen kaikkea rakastan elokuvaa sen kohtauksen vuoksi, jossa Hubbell sanoo "Katie, you expect so much".

Ja Katie katsoo Hubbellia ja sanoo "Oh, but look what I've got". 

Siinäpä ohjenuora elämälle...

Share

Ladataan...

Lause, jonka kuulee hämmästyttävän usein: Mä en ikinä osta sipsejä. Kyllä niitä syö, jos niitä jossain bileissä on, mutta en mä niitä koskaan ite osta.

Ymmärrykseni ei riitä tähän. Onneksi kuulen tuon lauseen vastapainoksi vähintään yhtä usein lauseita kuten lomalla ajattelin lukea ja syödä sipsejä (jos sanojana on esim. Suomen sipsihulluimman toimituksen toimituspäällikkö K. Toivanen) tai pitäiskö syöd sipsei? (jos sanojana on Satakunnan lahja sipsiteollisuudelle ja maailmalle, ystäväni Jenna).

Vaikka valtaosa lähipiiristäni ei ymmärrä sipsirakkauttani, kollegani ymmärtävät. Toimituksessa meinasi nousta kapina, kun minä olin ainoa, jolle oli lähetetty kassillinen sipsejä. Kun aloitin työt Lilyssä, toimituspäällikkö Toivanen tuumasi, että hyvin sä sovit tänne, kun googlaa "etikkasipsit" tulee sun kuva.

Yksi juttu, jota en tajua, on se, miten Suomessa voi olla maailman parhaat perunat mutta maailman surkeimmat sipsit. Aromeilla maustettua sahajauhoa, pöh. Kartanot ovat ihan ookoo, mutta eivät läheskään yhtä hyviä kuin Kettlet. Äskettäin tosin löysin myös jotain uusia kotimaisia sipsejä, jotka olivat tosi jees. Niissä oli joku metsurin kuva pussissa, en muista nimeä enkä valmistajaa. Perunalaarin pohjalla näkyy siis valoa. Kenties sipsirakastajille ovat hyvät ajat alkamassa täällä pohjolassakin.

Ja joo, olen puritaani. Sipsit ovat sitä parempia, mitä rapeampia, mitä isompia, ja mitä vähemmän lisättyjä makuhöpsötyksiä. Mustapippuri, merisuola, etikka, niillä pärjätään. Hyvä sipsi ei kaipaa myöskään dippiä.

Väitän, että se kuuluisa paha olo, joka sipseistä muka tulee, tulee natriumglutamaatista, ei itse sipseistä. Hyvistä etikka- tai merisuolasipseistä ei nimittäin seuraa samanlainen ällötys kuin huonoista sourcreamoniontilliranchsipseistä.

Nykyään lempparitapani nauttia sipseistä on tehdä se jääkylmän Aperol spritzin kera. Täydellinen virkistys hellepäivänä, kun kaipaa suolaa, rasvaa ja kylmää. Milanossa tämä tajuttiin niin hyvin, että Aperolin omalla terassilla oli tarjolla paikan päällä paistettuja spessusipsejä.

Mikä tämän kaiken pointti oli? No oikeastaan vain kirjoittaa sipseistä, jotta saisin syyn postata valokuvan juhannuksena löytämästäni SYDÄMEN MUOTOISESTA SIPSISTÄ.

Omistan kuvan Jennalle, Katille, Annalle ja Mikolle sekä kaikille teille, jotka ymmärrätte. Keep on sipsin' eli the rousk must go on.

Share

Ladataan...

Turun kauppatori on paras. Tajusin sen ylivoimaisen hienouden vasta, kun muutin täältä vähäksi aikaa pois.

Kun muu kaupunki vasta heräilee, torilla on jo täysi kuhina. Sieltä voi napata mukaansa pussillisen avokadoja, mangoja tai chilejä, ja toisaalta jutella laitilalaisen perunaviljelijän kanssa, joka on omin käsin nostellut potut maasta ja tullut myymään niitä. Sieltä saa sekä seudun laadukkainta priimaa että halvimmat kakkosluokan vihannekset (molemmille on käyttöä). Torilla ei paljoa kurkunkäyryysdirektiiveistä välitetä, vaan hyötykäyttöön pääsevät ne vänkyrät, känkyrät, liian pienet ja isot ja vähän kolhiintuneet vihannekset, joita marketit eivät huoli. Siellä ovat samassa mansikkajonossa opiskelijat, maahanmuuttajat, hienot frouvat ja rähisevät vanhat papparaiset.

Käyn vähintään kahtena, kolmena aamuna viikossa. Kesällä melkein päivittäin. 

Torilla on vaan paras tunnelma. Voitteko kuvitella, että osa pottumyyjistä käyttää vielä sellaisia vanhanaikaisia vaakoja ja puisia kappoja. Ihan tällaisten asioiden vuoksi suosittelen katsomaan myös ne pikkukojut, ei vain niitä isoja ja äänekkäimpiä.

Ostosten jälkeen kiertelen kukkakojut ihan vain fiiliksen vuoksi ja aika usein istahdan torikahveille (kiitos Einon tytöille, jotka ovat aina hyvällä tuulella, vaikka työpäivä alkaa jo viideltä).

Tori on ainakin mehustajan paras ystävä. Ja banaanijäätelön - viimeksi ostin muovikassillisen valmiiksi kypsyteltyjä banaaneja eurolla. Onneksi tänäänkin on toripäivä!

Share

Pages