Ladataan...
Kaikki mitä rakastin

Oletteko jo kuulleet Kävikö pahasti? -kampanjasta? Kampanja syntyi tämän blogikeskustelun pohjalta ja sen tarkoitus on herätellä ihmisiä olemaan vähemmän välinpitämättömiä kanssaihmisiä kohtaan.

Arkinen välinpitämättömyys on minusta suomalaisen kulttuurin häpeäpilkku, joten olen ehdottomasti mukana.

Mutta jotta tämä ei menisi taas yhdeksi "klikkasin Facebookissa, eikös se riitä" -jutuksi, listasin tähän muutaman hyvin simppelin idean, joilla kampanjaa voi toteuttaa ihan käytännössä.

Ideoita humaaniin ja peruskohteliaaseen kanssakäymiseen:

  1. Sanon kaupan kassalle, bussikuskille ja naapurille "hei" ja "kiitos".
  2. Jos joku seisoo tielläni, sanon ystävällisesti "anteeksi", en huokaile ja pyörittele silmiäni pahantuulisena selän takana. Ihmisillä ei ole silmiä selässä.
  3. Avaan oven lastenvaunujen tai pyörätuolin kanssa liikkuville. Kestää 2 sekuntia.
  4. Jos näen, että joku kaatuu tai itkee, ei ole mitenkään noloa kysyä "sattuiko?" tai "pärjääksä?"
  5. Jos näen maassa tajuttomana makaavan ihmisen, soitan ambulanssi (vaikka se ihminen olisikin "vaan joku spuge"). Jos todistan nakkikiskalla tai naapurissa tappelun, soitan poliisit. 
  6. Jos näen vanhuksen raahaavan ruokakassia portaissa, tarjoudun kantamaan kassin ylös portaita.
  7. Mietin, onko ihan oikeasti niin kiire? Ihmisten huomioinen, hymy, anteeksi pyytäminen tai sen odottaminen, että joku pääsee ensin ovesta sisään tai ulos, ei yleensä vie enempää kuin pari sekuntia.

Kuulostaa itsestäänselvyyksiltä? Niinhän sitä luulisi. Toivottavasti kampanja innostaa mahdollisimman monia ajattelemaan, toimiiko itse oikeasti näin - ja tietenkin myös toimimaan! Liian usein apua tarvitseva saa osakseen vain tuijotusta (tai vielä pahempaa, käännettyjä katseita...)

Minulle on itsestäänselvyys, että kaikkia tervehditään ja kiitetään (aika usein näihin ei kylläkään vastata, hah!) ja että kaatunutta ihmistä jeesataan, mutta minulla on kyllä toisinaan taipumuksena kävellä kaupungilla omiin maailmoihini hautautuneena katse kengänkärjissä, enkä kiinnitä hirveästi huomiota muihin ihmisiin. Nyt lupaan yrittää skarpata, jeesata mummoja ja availla ovia.

Lupaan teille, että mitä kivempi on ja mitä enemmän muita huomioi, sitä helpommaksi se koko ajan muuttuu - ja siitä tulee hyvä mieli paitsi muille, myös ennen kaikkea itselle. Suosittelen!

Kuka on mukana?

Kampanjalla on myös Facebook-sivu, jota kannattaa tietysti jakaa  - mutta ennen kaikkea kannattaa toimia!

Share
Ladataan...

Ladataan...

Tämä on tehnyt tuloaan jo pitkään, mutta tällä viikolla kamelin selkä katkesi. Kivahdin eilen ääneen, että kaikki älypuhelimet voisi ampua täältä helvettiin.

Tai no, itse puhelimet ovat toki vekkuleita, mutta niitä käyttävät ihmiset...

Ärsyttää, että isossa porukassa keskustelu jossain vaiheessa kuolee, kun puolet porukasta on siirtynyt nykyhetkestä virtuaalitodellisuuteen.

Suorastaan loukkaannun siitä, että kun lähden kaverin kanssa kahville, hän tsekkaa mieluummin Facebook Messengeriä kuin juttelee minulle.

Mutta kaikista eniten ärsyttää, harmittaa, kiukuttaa, itkettää ja vituttaa se, että salakavalasti olen itse muuttunut yhdeksi näistä ihmisistä. 

Sellaisista, joiden täytyy kesken elokuvan muka tarkastaa jotain Wikipediasta tai jotka refleksinomaisesti kaivavat iPhonen esille heti, kun on sekunninkin hiljaista. 

Älkää ymmärtäkö väärin. Tämän ei ole tarkoitus olla sellainen "nuoriso on turmiolla, kyllä pitäisi lukea Dostojevskia ja kuunnella Mozartia" -valitusjuttu.  Minusta älypuhelimet älykkäästi käytettyinä ovat tosi näppäriä, mutta joskus tuntuu, että ne tekevät meistä TYLSIMYKSIÄ.

Zombeja, joiden anti keskusteluun on kuunnella puolella korvalla, hymähdellä sopivissa väleissä ja näyttää, mitä jännää iPhonen ruudulla tapahtuu.

No, nykyaika on nykyaikaa ja kehitystä on turha vastustaa. Ei minua haittaa, jos ravintolassa joku haluaa ottaa Instagramiin kuvan annoksesta - otan joskus itsekin. Mutta voisiko sen puhelimen sen jälkeen laittaa takaisin laukkuun sen sijaan, että puhelin jätetään pöydälle ja sitten vilkuillaan minuutin välein, onko kukaan kommentoinut otosta? Pöytäseurue varmaan kommentoi annosta mielellään ihan livenäkin.

Toisaalta, jos joku saa aidosti onnea ja iloa puhelimen jatkuvasta räpläämisestä, en tuomitse sitäkään - vaikka pidän sitä kyllä seurassa melko epäkohteliaana. No, tätä se on, erilaiset ihmiset, erilaiset mielipiteet, käyttäytymisen yhteiset pelisäännöt eivät pysy kehityksen kelkassa ja niin edelleen...

Mitä tulee minuun... Luenko oikeasti mieluummin Facebookista puolituttujen kakkavaippa- ja työvalitusjuttuja silloin, kun elämäni rakkain ihminen yrittää kertoa minulle päivänsä kulusta? Vastausta ei tarvitse miettiä. Se on tietysti ei. 

Joten miksi ihmeessä sitten useamman kerran päivässä olen mieluummin siellä kuin täällä? Miksi yritän olla kahdessa tai viidessä paikassa samaan aikaan sen sijaan, että olisin kunnolla läsnä yhdessä? Ja mitä me siinä sekunnin hiljaisuudessa ja hetken toimettomuudessa oikein pelkäämme?

Älypuhelin on vielä kaiken lisäksi aivan järjetön pahe, koska työsähköpostien tsekkaaminen ei edes aiheuta mielihyvää, toisin kuin vaikka suklaapatukka tai kylmä huurteinen.

Ollessani heinäkuussa reissussa unohdin puhelimeni Ranskaan, kun itse painelin Italiaan. Viikon päästä paluumatkalla sain puhelimeni takaisin, mutta huomasin, että liittymäni oli lakannut toimimasta tuona aikana. Olin kaksi ja puoli viikkoa täysin ilman puhelinta, nettiä ja telkkaria. Ja voi pojat kuulkaa, se oli onnellisinta aikaa naismuistiin.

Pohdin jo, että heittäisin iPhonellani vesilintua ja ostaisin tilalle vanhan koulukunnan kännykän, mutta koska reissaan Helsingissä niin paljon töiden puolesta, se ei oikein tule kysymykseen. Tarvitsen nettiä reissuilla. 

Kompromissiratkaisuina päätimme poikaystävän kanssa, että tästedes kotiin tullessa kännykät jätetään eteiseen. Ne voi hakea sieltä, jos puhelin soi tai siihen tulee tekstari.

Kaikenlaiset push-ilmoitukset ja ping ja pong -äänet olen kytkenyt alusta asti pois päältä, ja samaa suosittelen kaikille, joilla on vaikeuksia olla reagoimatta puhelimeen joka viides minuutti. Riittää, kun sähköpostit ja muut tarkistaa pari kertaa päivässä. Kukaan ei kuole siihen jos et vastaa Instagram-kommenttiin minuutin sisällä.

Aion myös ostaa vanhanaikaisen herätyskellon, jotta en joudu enää pitämään iPhonea sängyn vieressä. Mitä enemmän asiaa ajattelen, sitä pimeämmältä alkaa tuntua ajatus siitä, että illalla viimeiseksi nukahtaessani ja aamulla ensimmäiseksi herätessäni näen, kaikesta mitä maailmassa voisin nähdä, puhelimen hohtavan näytön. Miettikää nyt, jos Pepe Willberg olisi laulanut:

Kun silmäni mä auki saan

niin heti ekaks Facebookin mä tarkistan...

Siitä olisi tullut aika paljon paskempi biisi.

 

(Kuvat www.vintag.es)

Share
Ladataan...

Ladataan...

Luimme lukupiirissä Miina Supisen kirjan Liha tottelee kuria.

Itse en tällä kierroksella lukenut, koska en ehtinyt, ja koska olin lukenut kirjan pari vuotta sitten (taisin silloin kirjoittaa siitä blogiinkin). Muistelen kirjan olleen aivan mainio ja samaa mieltä oli suurin osa piiristämmekin, joten uskaltanen suositella sitä teille näin jälkikäteenkin.

Koska en nyt voi kertoa teille itse kirjasta sen enempää, kerron sen sijaan yhden jutun, jonka olen hoksannut tänä keväänä:

Liha ei tottele kuria. Liha tottelee hellyyttä ja kivoja ajatuksia.

Tänä keväänä olen kaikessa hiljaisuudessa toteuttanut eräänlaista ihmiskoetta. Olen tiukasti kieltänyt (no, sieltä se kuri taas tuli) itseltäni kaikki herjaavat kommentit ulkonäköäni kohtaan. Jos meinaan märistä löllöreisiäni, sanon vain itselleni EI. HILJAA. Riippumatta siitä, olinko sanomassa kommentin ääneen vai ainoastaan mielessäni peilikuvalleni. HYS HYS.

En ole hokenut itselleni minkäänlaista olet kaunis ja hyvä juuri tuollaisena -mantraa, mutta hassua kyllä, juuri niin olen alkanut tuntea. Tämä ihmiskoe sopii siis myös niille, joille positiivisen palautteen antaminen tuntuu lässyttämiseltä. Ei tarvitse tehdä mitään. Tarvitsee vain pitää turpansa kiinni.

Olen ihmiskokeeni aikana herkistynyt itsevihapuheelle niin paljon, että sen seuraaminen vierestä tuntuu melkein kuin seuraisi fyysistä pahoinpitelyä. Totta puhuen verbaalista itseruoskintaa harrastavat naiset ovat alkaneet ärsyttää. Kun joku alkaa haukkua läskimakkaroitaan, tekee mieli vaihtaa seuruetta. Mietin mielessäni samaa, mitä miettisin, jos joku hakkaisi itseään paistinpannulla päähän: miksi teet itsellesi noin? Miksi tuotat itsellesi mieluummin huonoa kuin hyvää oloa? Oleksää vähän tyhmä? 

Ja silti olen melkein koko elämäni ollut ihan yhtä tyhmä.

Tämä on ollut itselleni sellainen kuuluisa oivallus: se, että hyväksyy itsensä justiisanytte, ei tarkoita sitä, että olisi lopun elämäänsä tuomittu olemaan samanlainen. Kynäniska voi tuntea olonsa hyväksi NYT, vaikka toivoisi tulevaisuudessa olevansa lihaskimppu. Onnellisesta kynäniskasta myös todennäköisemmin tulee lihaskimppu kuin onnettomasta, koska itseinho on kaikkien aikojen paskin motivaattori.  

En edelleenkään huokaile ihastuksesta nähdessäni itseni peilistä, mutta en myöskään tunne vihaa tai halua parkua. En oikeastaan mieti itseni hyväksymistä, mietin vain hyvää fiilistä. Sen ansiosta olen puolihuomaamatta tullut tehneeksi myös niitä valintoja, joihin olen aiemmin itsekurilla ja piiskaamisella pyrkinyt siinä onnistumatta.

Jostain syystä on paljon helpompi jättää pahaa oloa aiheuttavat irtokarkit kauppaan, kun itsellä on hyvä olo. Silloin kun on paha olo, karkkien kutsu on kymmenen kertaa äänekkäämpi. 

Itseään haukkuva ihminen levittää huonoa fiilistä myös ympärilleen. Kaikkien muidenkin kakkupala alkaa maistua vähemmän herkulliselta, kun yksi alkaa meuhkaamaan alleistaan. Tätä en ehkä aikaisemmin tajunnut. Väitänkin, että minusta on ihmiskokeeni perusteella tullut myös parempaa seuraa.

Syytin ennen mainoskuvia, mallitoimistoja ja Hollywoodia siitä, että tunsin oloni isoksi ja rumaksi. Nykyään ajattelen, että on ihan oma valintani, annanko Hollywoodin sanella, mitä ajattelen itsestäni. Päätän mieluummin itse - ja kannan siitä vastuun. 

Tässä on kyse hyvin yksinkertaisesta asiasta. Silti tiedän, että kukaan muu ei voi tätä kellekään toiselle opettaa. Mutta ajattelinpa silti kertoa. 

***

(Ja niin, voisimme toki alkaa vääntää ulkonäön merkityksestä kuten kävi sen Dove-kampanjan kohdalla, mutta sellainen ei juuri nyt palvele ketään, joka tälläkin hetkellä pilaa päivänsä tuntemalla itsensä rumaksi ja huonoksi. Tätä ihmiskoetta voisi hyvin soveltaa mihin tahansa asiaan. Puhun nyt ulkonäöstä, koska minusta on aivan erityisen turhaa ja älytöntä, että niin moni nainen pilaa päivänsä, ihmissuhteensa, työuransa tai elämänsä vain siksi, ettei tykkää siitä, miltä näyttää.)

Share
Ladataan...

Pages