Ladataan...
Kaikki mitä rakastin

"I suppose I'm going to have to stop off here and explain in the briefest and simplest of terms, if I can, the nature of collegiate life at Cambridge. Only Oxford has a comparable system, and there's no reason why anyone should understand how it works, without having lived inside it, and of course, no reason anyone should care. Unless you are curious, in which case I love you."

- Stephen Fry, The Fry Chronicles

 

 

Elämässäni on uusi, hyvä rutiini. Käyn joka aamu reilun tunnin kävelyllä. Hortoilen pitkin kaupunkia vailla minkäänlaista suunnitelmaa ja annan puhelimen GPS:n johdattaa minut kotiin. (Ne-ro-kas keksintö!)

 

En ole aikaisemmin pitänyt lenkkeilystä, oli se sitten kävellen tai juosten tehtävää, koska se on minusta aina vähän tylsää. Vaikka maisemia on kiva katsella, niin eivät ne samat puut yksinään saa minua lenkkipolulle päivästä toiseen. Eikä musiikkikaan oikein auta asiaa. Vaikka biisi olisi kuinka hyvä, minä tiedän, mitä siinä tapahtuu seuraavaksi. Kaikki tuntuu puuduttavan samalta.

 

Vaan nytpä olen löytänyt ratkaisun, joka tuo jotain uutta ja tuntematonta jokaiseen lenkkiin: äänikirjat ja Podcastit!

 

 

Tällä viikolla lenkkikaverinani on ollut Stephen Fryn The Fry Chronicles. Herra Fryn ääni ja lausunta on minun korvilleni kauniimpaa musiikkia kuin yksikään musiikki, kuuntelisin vaikka puhelinluetteloa kyseisen miehen lukemana. Vaan eipä tarvitse, sillä saan kuunnella hänen nuoruuden muisteloitaan Cambridgesta ja muita jorinoita maan ja taivaan väliltä. Humps vaan, ja kuusi kilometriä on mennyt kuin huomaamatta.

 

 

Tämä kävelyhomma on tehnyt minulle todella hyvää. Hesarissa kirjoitettiin jokunen aika sitten tutkimuksesta, jossa metsässä oleskelu oli todettu kenties kaikista tehokkaimmaksi stressitasojen laskijaksi, siis paljon tehokkaammaksi kuin esimerkiksi sohvalla makaaminen tai jooga (tietysti hieman ironista puhua tehokkuudesta, kun puhutaan stressin karkoittamisesta). Ja voin kyllä allekirjoittaa väitteen vaikka heti.

 

Lenkkipolulleni osuu usein metsää ja järvenrantaa, ja kun niihin yhdistää kaikessa rauhassa käppäilyn, raittiin ilman ja hyvän kirjan, ei tarvitse kuin katsoa vierestä kun huolet vierähtävät hartioilta. Äänikirjat ovat minulle ihan uusi maailma, joten osaisittekos suositella teoksia, jotka toimisivat hyvin äänikirjana?

 

 

Share

Ladataan...

Hei lukijat ja toverit siellä, miten teillä menee?

 

Minä olen viimeiset puolitoista vuotta ollut enemmän, vähemmän tai järjettömän stressaantunut. Jatkuvat asuntohuolet, uusi asuinkaupunki, uusi opiskelupaikka, alituinen matkustaminen, työt, tulevaisuuden epävarmuus, rahahuolet, terveys ja läheisten ongelmat - siinähän on jo ihan kohtuullinen kattaus. Olen toki tiedostanut asian, mutta ajatellut koko ajan, että kyllä se tästä.

 

Sain herätyksen, kun eräs minulle läheinen ihminen äskettäin totesi, että sä et oo enää se sama ihminen kuin kaks vuotta sitten. No, ei kai meistä kukaan, ja ehkä se on ihan hyväkin asia, mutta ymmärsin kyllä, mitä läheiseni tarkoitti: alituinen stressi on tuonut minusta esiin (huonoja) puolia, joita minussa aikaisemmin ei ollut. 

 

Tämä lause sai minut tajuamaan, että hyvät asiat ja ihmiset elämässäni eivät ole ikuisia, jos minä en pidä niistä huolta. Elämää ei voi siirtää jatkuvasti eteenpäin ajatellen, että kyllä se siitä sitten. Ei se, jos itse et tee asialle mitään. Stressi on siitäkin ikävä veijari, että siitä ei pääse eroonkaan ilman töitä. Kun on melkein kaksi vuotta elänyt hartiat korvissa, joutuu opettelemaan kokonaan uuden tavan ajatella ja suhtautua asioihin. 

 

Jatkuva stressi on alkanut vaikuttaa myös terveyteeni, jonka tila on ikävä kyllä tällä hetkellä aika huono. Ihmettelen todella, miten prioriteettini ovat voineet olla niin vinksallaan, että olen päästänyt tilanteen tähän jamaan. Nyt on aika tehdä asialle jotain, kun ei ole vielä liian myöhäistä.

 

Tämän hiffaaminen kesti minulta hetken: minun elämäni pääosassa olen minä. Siksi minun täytyy tehdä asioita, jotka tekevät hyvää minulle. Juuri nyt, ei viiden tai kymmenen vuoden päästä - niin kuin olen tähän asti monia valintojani perustellut. Vaikka meillä olisi kuinka ihania ihmisiä ympärillä, on kuitenkin ensisijaisesti jokaisen oma velvollisuus ja oikeus pitää itse itsestään huolta.

 

Siispä olen päättänyt julistaa tulevan syksyn hyvinvoinnin syksyksi. Aion vähentää työntekoa huomattavasti ja keskittyä enemmän opiskeluun, sillä opintojeni keskeneräisyys nakertaa ajatuksiani jatkuvasti ja aiheuttaa varmaankin eniten stressiä kaikesta. Aion tehdä pitkiä kävelyitä, opetella nukkumaan kunnolla ja keittämään hyvää kaakaota, käydä hartiajumpassa, istua vähemmän koneella ja maata enemmän sohvalla. Aion olla vähäsen itsekäs ja tehdä enemmän niitä asioita joita olen jo pitkään halunnut tehdä, esimerkiksi opetella tekemään kynttilöitä ja saippuaa ja ehkä piirtää iltaisin.

 

Mutta ennen kaikkea aion pitää huolen, ettei tästäkin tule jälleen yhtä suoritettavaa projektia, jonka onnistuminen mitataan terveysjuomissa ja joogatunneissa. Vaikka elämäntapani tällä hetkellä ovat aivan retuperällä, en aio ryhtyä elämäntaparemonttiin, ruokaremonttiin, kuntoremonttiin tai mihinkään muuhunkaan remonttiin, en aseta itselleni tavoitteita enkä mittaa tuloksiani mitenkään. Aion vain tehdä asioita, joista minulle tulee hyvä olo. Uskon, että kaikki se, mikä elämässäni kaipaa muutosta, muuttuu siinä sivussa kuin itsestään.

 

Haastaisin teidät mukaan, mutta tämä ei taida olla niitä asioita, joihin kannattaa suhtautua haasteena.

 

Siispä, Hyvinvoinnin syksy 2011, täältä tulen, varusteenani uudet teekupit ja puoli kiloa steariinia. Ja kun ryhdyn jälleen miettimään, miten Euroopan taloudelle käy tai kuka muka palkkaisi mediakulttuurin maisterin, soitan tätä laulua.

 

 

Nyt otan suklaakakun uunista ja siirryn viettämään toivottavasti loistavaa viikonloppua parhaassa seurassa. Voikaa hyvin!

 

Kuvat: Sandra Freij / Lula # 6

Share

Ladataan...

Lainasin ystävättäreni kirjahyllystä Mireille Guilianon kirjan Ranskattaret eivät liho. Kirjahan oli kovasti tapetilla joitakin vuosia sitten, mutta silloin sivuutin sen olankohautuksella, koska ajattelin kyseessä olevan laihdutusoppaan.

 

Nyt olen vakavasti ja kevyesti sitä mieltä, että jokaisella olisi tästä kirjasta jotain opittavaa, oli sitten mies tai nainen, ylipainoinen, alipainoinen tai sopivan painoinen.

 

Ei ole olennaista, lihovatko ranskattaret oikeasti vai eivät. Eikä silläkään, ovatko ranskattaret oikeasti sellaisia kuin Guiliano kuvailee, eikä sillä, käyttääkö tätä kirjaa laihdutukseen vai ei. Sekin on lopulta merkityksetöntä, onko tämä kirja hyvin kirjoitettu vai ei. Kirjan tärkein anti on kaikessa yksinkertaisuudessaan muistutus siitä, että hei ihminen kuules, sinulla on vain yksi elämä, nauti siitä.

 

 

Kirja on kirjoitettu amerikkalaisille, mutta se sopii loistavasti myös suomalaisille. Meillä kun on paljon yhteistä amerikkalaisten kanssa: myös täällä ostetaan paljon ja halvinta sen sijaan että ostettaisiin vähemmän ja laadukasta. Myös täällä syödään kiireessä, kävellessä, seisten, bussissa ja autossa. Täällä harva perhe enää arkisin syö yhdessä ja kun syödään, syödään nopeasti ja samalla räplätään puhelinta tai huudatetaan telkkaria. Täälläkin laatu on usein huonoa, mutta annoskoot suuria. Täälläkin syödään tottumuksesta, ei nautinnosta. Ja niin, myös täällä kaiken maailman nälkäkuurit, ihmedieetit ja jonkin ruokaryhmän eliminoimiseen perustuvat ruokavaliot ovat kovin suosittuja.

 

Havahduin miettimään sitä, millainen meidän suhteemme ruokaan oikeastaan on. Kun ollaan laihdutuskuurilla, kärsitään. Mutta silloin kun ei olla - silloinkin tunnetaan huonoa omaatuntoa sen sijaan, että ruuasta nautittaisiin täysillä. Toisinaan tuntuu, että nykyihmisen ja varsinkin nykynaisen elämä on yhtä kieltäytymisen, lankeemisen ja syyllisyyden oravanpyörää, jossa ahmiminen, itseinho ja kurinpalautus seuraavat toisiaan ikuisella luupilla. Tarkemmin ajatellen suomalaisten suhtautuminen alkoholiin on hyvin samanlainen: puolet ajasta eletään kieltäymyksessä, puolet ajasta vedetään överiksi, ja sitten taas morkkistellaan ja vannotaan, ettei enää ikinä. Guilianon kirja käsittelee nimenomaan sitä tasapainoa, joka niin monelta tuntuu nykyään unohtuneen.

 

Näin jälkeenpäin Guilianon kirjan luettuani tuntuu aivan uskomattomalta, että minäkin olen tuhlannut viikkoja elämästäni jollain ihmeellisillä dieeteillä, joissa katsotaan aamuisin jostain kirjasta, mitä tänään saa syödä. Tai että olen ahtanut itseni pahoinvoivaksi pekonilla, kananmunilla ja juustolla, koska en jonkun "ravitsemusoppaan" mukaan saanut syödä himoitsemiani tuoreita hedelmiä! Miten idioottimaista! Ei sellainen elämä ole mitään elämää, ei todellakaan. Mitä iloa on olla hoikka, jos elämä maistuu pahalta ja on kaloritaulukoiden ja syyllisyyden kyllästämää? Ja ennen kaikkea: mitä järkeä kituuttaa raejuustolla, jos herkkujakin syömällä voi näyttää hyvältä? Olen Guilianon kanssa samaa mieltä siitä, että ruuasta ja elämästä täysin siemauksin nauttiva ihminen on paljon viehättävämpi ja seksikkäämpi kuin jokaista suupalaa kyttäävä neurootikko (vaikka sillä neurootikolla olisikin kiinteämmät reidet ja litteämpi vatsa).

 

 

Guilianon kirjan vahvuus on mielestäni se, että rivien välissä on lopulta kyse paljon muustakin kuin ruuasta, kyse on kokonaisesta elämäntavasta ja perinteistä. Surullinen fakta on se, että sitä mukaa kun amerikkalainen elämäntapa pikaruokaketjuineen on alkanut levitä, perinteisesti hoikat ja terveet ranskalaiset, italialaiset, espanjalaiset ja kreikkalaisetkin ovat alkaneet lihoa ja sairastella enemmän. (Suomalainen ravitsemusterapeutti ehdotti Hesarissa tälle ratkaisuksi sitä, että kreikkalaiset vähentäisivät oliiviöljyn syömistä. Hesari lensi sinä aamuna seinään.)

 

Kirja on oikeastaan paljon enemmän kuin opas siihen, miten kannattaa syödä. Se on ennemminkin opas kaikilla aisteilla elämiseen, siis siihen, miten elämästä nautitaan kokonaisvaltaisesti, jotta ylenmääräisestä syömisestä ei tarvitse hakea täytettä jollekin tyhjiölle.

 

Tiedän, että joku siellä jo naputtelee kommenttia siitä, miten ärsyttävä ja ylimielinen madame Guiliano kirjassaan oli. No, ehkä vähän - mutta minusta tässä asiassa hänellä on varaa olla.

 

Siispä suosittelen lukemaan kirjan ajatuksella läpi ja ottamaan opiksi. Minä ainakin aion. Minusta nimittäin tuntuu, että tämän kirjan takia olen oivaltanut jotain hyvin olennaista, eikä sillä ole mitään tekemistä painon tai kaloreiden kanssa.

Share