Ladataan...
Kaikki mitä rakastin

Jos se näyttää keskiaikaiselta kidutusvälineeltä ja se tuntuu keskiaikaiselta kidutusvälineeltä, se todennäköisesti on... keskiaikainen kidutusväline? Ei, vaan hyväksi sinulle. Jep, en minäkään ymmärrä, miten tämä maailma toimii.

Olen viime viikkoina alkanut rullailla. Foam rollerit eli pilatesrullat eli hierontarullat eli putkirullat (rakkaalla kidutusvälineellä on monta nimeä) ovat olleet pinnalla jo tovin, mutta itse olen innostunut rullailusta vasta viime viikkoina.

Tai no, "innostunut" on ehkä väärä sana. Ennemminkin ehkä odotan iltaisia kehonhuoltosessioitani kauhulla. 

Rullailu nimittäin sattuu. Välillä se sattuu niin paljon, että tekee mieli huutaa, itkeä ja kiroilla samaan aikaan. (Näistä vain kaksi onnistuu samanaikaisesti - olen kokeillut.) Mutta rullailu on myös todella palkitsevaa - kun jumiutunutta lihasta on tovin leiponut, hetken päästä sattuu vähemmän. Seuraavana päivänä ehkä vielä vähemmän.

Rullailu vaikuttaa moneen: se avaa lihasjumeja, vetreyttää, parantaa verenkiertoa, nestekiertoa ja liikkuvuutta. Omasta mielestäni se on paljon tehokkaampaa kuin venyttely. Rullailla voi treenin päätteeksi tai koska tahansa muulloin - ei kuitenkaan ennen treenejä paitsi ihan lyhyesti, jottei lihasvoima heikkene liiallisen rentoutumisen myötä.

Rullailu on simppeliä ja sujuu yleensä oikein ihan luonnostaan, mutta jos kaipaa vinkkejä eri lihasten rullaamiseen niin YouTubesta löytyy läjäpäin tutoriaalivideoita hakusanoilla foam rolling.

Niin kamalalta kuin jumiutuneiden lihasten rullailu välillä tuntuukin (pahimpia: etureidet, lonkat, reisien ulkoreunat - auttts), rullailusta tulee jälkeenpäin todella hyvä olo. Sellainen, että happi kiertää taas ja solut hykertelevät. Sitä hengittää vähän helpommin ja seisoo vähän paremmassa ryhdissä.

Share
Ladataan...

Ladataan...

Elokuuksi vaihtui.

Tämä on ollut tähän asti ihana kesä. Ei ehkä ihan sellainen kuin ajattelin, mutta yllättävällä tavalla upea.

Olen nauttinut suunnattomasti siitä, että Suomessa on vihdoin ollut kunnolla aurinkoa ja lämpöä. En ole uinut näin paljon sitten lapsuuden kesien.

Näillä keleillä en juurikaan jaksa tai osaa ajatella. Nautin siitä, että aivot ovat yhtä hytisevän tytisevän sulaa massaa kuin ohimoilta ja selästä ja päänahasta ja kaikkialta puskeva hellehiki.

Tällä D-vitamiinitankkauksella jaksaa pitkälle syksyyn ja talveen. (Älkää silti kuvitelko, että en aio häipyä Suomen talvesta sillä sekunnilla, kun tulee tilaisuus. En tiedä vielä miten ja missä se tapahtuu, mutta tiedän, että niin tapahtuu. Se on päätetty.)

Muutenkin ilmassa on leijaillut ajatus tietyn aikakauden päättymisestä ja uuden alkamisesta. Sitä ehkä luuli, että niin olisi jo käynyt, mutta nyt huomaan, että ei ei. Saatuani hieman sitä kuuluisaa perspektiiviä asioihin huomaan, että moni viime vuosina vaivannut asia - koski se sitten terveyttä, työtä, ihmissuhteita tai ihan vain omaa napaa - on oikeastaan osa samaa, suurempaa settiä. 

Väittävät, että elämä kulkee seitsemän vuoden sykleissä. Tiedä häntä, mutta siltä se vähän tuntuu... Oletteko huomanneet samaa?

Koin pitkin kesää aikamoista turhautumista siihen, että mikä jumankauta on, kun ihminen tekee pelottavia päätöksiä, puskee läpi isoja muutoksia, repii itsensä tutuista kuvioista, eikä vieläkään ole päässyt sinne minne haluaa. 

Tällä viikolla tajusin, että eihän se niin mene. Repäiseminen on tärkeää, mutta vasta alkua. Sitten pitää solmia vanhat langat nättiin pakettiin ja putsata pöytä. Odotella, että tulipalo sammuu, jotta poltetusta maasta voi alkaa kasvaa jotain uutta.

Nyt osaan ottaa rauhallisesti. Vielä ei ole aika, mutta pian. (Ja sitä paitsi äkkäsin, että ne hiekkarannat ja lämpimät yöt, joiden ympärille olen unelmiani rakennellut - nehän ovat juuri nyt täällä Helsingissä.)

Onnea on, että melkein naapurissa asuu ystävä, jonka kanssa olemme tismalleen samaa mieltä kahdesta maailmankaikkeuden perusperiaatteesta: koskaan ei voi olla liian lämmin, ja aina on aikaa piipahtaa rannalle. Olemme Stellan kanssa valloittaneet niin Pihlajasaaren, Lonnan kuin Liuskasaarenkin.

Kesäkassi on palvellut moitteettomasti.

En ole oikein jaksanut keskittyä lukemiseen (ks. ylempää kohta aivot), mutta nautin viltillä makoilusta, pilvien tuijottelusta ja aaltojen äänen kuuntelusta - ei puhettakaan että kaipaisin musiikkia merenrannassa. Tylsäksi ei aika kesällä käy.

Olen suunnannut treeneihin neljä kertaa viikossa ja yllättänyt itseni ja kaikki muut rakastamalla jokaista hikistä hetkeä - jopa niitä, kun lämpömittari näyttää kolmekymmentä astetta ja valmentaja tilaa neljäkymmentä burpeeta.

Kaltaiselleni pään sisällä eläjälle tekee hiton hyvää antaa kehon mennä ja tehdä. Antaa sen vahvistua ja kantaa osa siitä taakasta, joka on tähän asti langennut yksin päälle ja sydämelle.

Treenien jälkeen saatamme hypätä mereen suoraan treenivaatteet päällä (ok, muut hyppäävät, minä kahlaan, koska olen nynny). Saatamme ravistella yrjönmakuiset proteiinipirtelöt tai mennä terassille viinille. Tunnin hikoilun jälkeen olo on aina hyvä, olipa päivällä tapahtunut mitä tahansa.

Kun elimistössä kiertää veri ja aineenvaihdunta toimii, huomaa, että päänkin sisällä alkaa tapahtua liikettä. Olen pitkästä aikaa antanut itselleni luvan olla vihainen, tuntea ärsytystä ja kiukkua ja pettymystä. Se on ihan ok. Tervettä, jopa.

Ja samalla rakkauteni niitä kohtaan, jotka ovat olleet lojaaleja, kannatelleet ja saaneet nauramaan, kasvaa päivä päivältä. Tiedän, keiden puolesta soittelisin vaikka sotatorvea.

Illan tullen ilma alkaa liikkua, silloin rullaan pimennysverhot ylös ja avaan ikkunat apposen auki. Keitän kupin piparminttuteetä - Marokossa opin, että kuumalla viilenee parhaiten juomalla kuumaa. (Näin väittivät.) 

Nyt on mentävä nukkumaan, huomenna aamulla kutsuu taas meri. Suuntaan aamu-uinnille niin aikaisin, että saan koko rannan itselleni. Viime kerralla noustessani vedestä tuuli oli kuljettanut lenkkareideni viereen käsinkirjoitetun lapun, jossa luki You can never cross an ocean if you're afraid of losing sight of the shore.

En enää usko sattumiin.

Share
Ladataan...

Ladataan...

Heräsin tänä aamuna kummalliseen maailmaan.

Ensinnäkin Saksa oli jalkapallon maailmanmestari (mun jengi!). 

Ja toisekseen, heräämistäni seurasi seuraava tapahtumaketju: vedin jalkaan ennennäkemättömän lyhyet shortsit ja painelin treeneihin. Urheilun maailma ei todellakaan ole ennallaan.

En tiedä mitä tapahtui. Ystäväni houkutteli minut jonkin aikaa sitten mukaansa bootcampille ja menin vähän niinkuin kohteliaisuudesta. Huomasin, että ekaa kertaa ehkä ikinä treenaaminen oli... kivaa? Huomasin haluavani mennä uudestaan, ja uudestaan.

En ole kehittänyt tästä nyt mitään identiteettikriisiä, vaikka kieltämättä välillä naurattaa nähdä itsensä sporttikuteissa. Olen edelleen ihan samanlainen itsekuriton nautiskelija kuin tähänkin asti. Punaviini ja pulla maistuvat yhä (usein suoraan treenin jälkeen, sillä molempia saa ihan salin vierestä kivalta terassilta).

Mutta päätin keväällä tehdä enemmän asioita vain siksi, että niiden tekeminen on hauskaa, ja täysin yllättäen olen huomannut että vanha old skool -hikoilu punnerruksineen ja kyykkyineen on hauskaa. On ihana huomata, että tästä kaikesta voi nauttia ja hyötyä, vaikka söisikin gluteenia eikä jaksaisi ripotella macaa vihersmoothieen.

(Muita hauskoja asioita, jotka eivät edistä tavoitteitani elämässä millään tavalla, mutta joita olen viime aikoina alkanut tehdä silti tai ehkä juuri siksi: asetelmien maalaaminen, leffassa käyminen, tanssiminen.)

Jos jonain päivänä treeneihin meneminen tuntuu vastenmieliseltä, en aio mennä. Minun ei tarvitse raahata itseäni treeneihin jos ei huvita, koska minulla ei ole liikunnan suhteen minkäänlaisia tavoitteita. Ja varmaan juuri siksi tämä on ensimmäistä kertaa koskaan hauskaa. 

Tehdä asioita asioiden itsensä vuoksi - kas siinä se on, ihmeellinen, onnellistuttava oivallus.

Share
Ladataan...

Pages