Ladataan...

 

Tänä aamuna herätessäni en ollut ensin varma olinko jo hereillä vai vielä unessa, koska heräsin puhtaissa valkoisissa lakanoissa, untuvapeiton alla, satavuotiaassa kruununhakalaisessa jugend-talossa, jossa on jumalaiset ikkunat ja melkein yhtä jumalaiset ikkunalaudat.

 

 

Ei se ollut unta, vaan onnekkaan ystäväni koti. Olen salaa vähän kateellinen kaikille, jotka saavat asua Kruununhaassa. Tai no, en varmaan edes niin salaa, koska julistan sitä joka kerta sinne eksyessäni. Jos joskus joudun töiden puolesta muuttamaan Helsinkiin, niin se on sitten Kruna tai ei mitään.

 

 

Tuijotellessani rakennusten katoille niska katkeamispisteessä (hienoimmat yksityiskohdat ovat yleensä siellä ylhäällä), tulin kiusallisen tietoiseksi siitä, että olen Kruununhaassa turistina. Päätin ottaa tilanteestani kaiken irti ja toteuttaa kaikki parhaat turistikliseet, joihin Krunassa voi ottaa osaa.

 

 

Kuvasin Tuomiokirkkoa.

 

 

 

Kuvasin vanhoja rakennuksia.

 

 

Kuvasin korttelikylttejä, joissa on eläimiä.

 

 

Join kahvit Engelissä. Hymyilin muille turisteille. Lähetin Jennalle tekstiviestin, jossa kiitin hyvistä yöunista. En tarkastanut sähköposteja tai uutisia, koska turistiahan ei tosielämän tapahtumat hetkauta. Luin Tuomas Enbusken kolumnin, jossa sanottiin, että maailmanloppu ei sittenkään tule, vaikka Euroopan talous romahtaa. Halusin halata Tuomas Enbuskea.

 

 

Näin arvokkaita rouvia ja pukumiehiä. Vanhoja miehiä taluttamassa vanhoja koiria. Ratikkapysäkillisen lapsia, jotka leveilivät sillä, kuka on joutunut laittamaan eniten päälle pakkasen takia.

 

- Mulla on kahet housut ja kaks paitaa!

- Mulla on kolmet housut ja neljä paitaa!

- Mulla on Suomen maajoukkueen virallinen laskettelutakki!

 

Minulla oli kahdet sukkahousut, sormet jäässä, paljon neuleita ja vielä enemmän aikaa.

 

 

 

Share

Ladataan...

Taisin unohtaa mainita, että vietin viime viikon erämaassa - pahoittelut siis hiljaiselosta sähköpostissa, kommenttilootassa ja Facebookissa (huomasitteko, että nuo pahoittelut eivät tulleet täysin sydämestä).

 

Olin paikassa, jossa ei ollut internet-yhteyttä, mutta jossa oli kaikkea paljon hienompaa. Esimerkiksi saunan takana mustikoita. Siellä saattoi istahtaa veneeseen, osoittaa oikealle ja sanoa tuolla on Venäjä. Jos halusi piipahtaa lähikaupassa, sellainen löytyi näppärästi jo 22 kilometrin päästä.

 

 

 

 

 

Kovasti piti kiirettäkin. Kun täytyi poimia niitä mustikoita sieltä saunan takaa, ja kantarelleja ja tatteja yhden polun varrelta. Kalassakin käytiin, saatiin kolme haukea ja viisi ahventa (joista en pyydystänyt yhtään, mutta söin kaksi, voissa ja valkoviinissä paistettuna). Ostin lehdellisen japanilaisia ristikoita, enkä saanut valmiiksi ensimmäistäkään. Mukanani oli vino pino kirjoja, mutta mitä vielä, eihän niitä kerennyt kaikelta veneilyltä ja savusaunassa istumiselta lukeakaan.

 

Pohjois-Karjalassa kaikki on suurempaa: majavanpesät, kusiaispesät ja mustikat (valtavia mollukoita!). Ja vessaan mennään yhdessä - älä käy yöhön yksin jne - toinen seisoo karhuvahdissa sillä välin, kun toinen opettelee tunnistamaan lehmärotuja huussin seinällä olevasta kellastuneesta julisteesta. Tiesittekö, että Hereford on Suomen suosituin lihakarjarotu? Tai oli ainakin vuonna 1987.

 

 

 

 

 

 

Ja juu, viisi vuotta siihen meni, että joku sai minut houkuteltua mökille. Siispä kuinka kuvaavaa, että koko kesän porottaneen helteen jälkeen lämpötila laski dramaattisesti sillä sekunnilla, kun automme kaarsi pirtin pihaan. Illalla mittari näytti +7'C. Olimme varautuneet hellevaattein, mutta onneksi pirtistä löytyi kaksi vanhaa vihreää lämpökerrastoa. Liikuimme saunan jälkeen niihin pukeutuneena kuin Turtles-ninjat Ruunaankosken yössä.

 

Söin ensimmäistä kertaa aitoja karjalanpiirakoita. Niistä kuuluu sanoa, että olivat muuten ihan eri tavaraa kuin ne S-marketin riisipiirakat, ja niin ne olivatkin. Tutustuin myös paikalliseen erikoisuuteen nimeltä lanttukukko, ja näin ensimmäistä kertaa luonnossa hilloja (kuivuneita) ja karpaloita (raakoja). Napsin vadelmia suoraan puskasta ja äh - niin paljon kuin minua inhottaakin myöntää olleeni väärässä, niin nyt on pakko. Onhan tuo mökkeily mukavaa. Mutta kyllä juokseva vesi pitää ihmisellä olla. Tai sitten lyhyt tukka. Valintakysymyksiä.

 

 

 

 

Share

Ladataan...

Minulla on tunnustus: en ole vieläkään lukenut Jack Kerouacin Matkalla-romaania, joka piti lukea jo edelliseen lukupiirin tapaamiseen. Yritin kyllä, mutta alati vaihtuvat maisemat ja henkilöt alkoivat hengästyttää ja pistivät pääni sekaisin.

 

Ehkä kuitenkin yritän nyt uudestaan, sillä alan ymmärtää tien päällä olemisen hienoutta. Sitä, mikä pointti on ajaa kuusi tuntia vain viettääkseen muutaman tunnin jossakin kaupungissa, ohi vilahtelevia peltoja, rätiseviä radiokanavia jotka soittavat pelkästään teknoa ja kamalia takavuosien hittejä, jopa huoltoasemaruokaa.

 

 

 

 

Nämä kuvat ovat joko Liettuasta tai matkalta sinne, sillä Kaunaksessa päätin viettää tällä kertaa erilaisen loman. Jätin kameran autoon ja katselin asioita omin silmin, en linssin takaa. Päätin missata suosiolla kaikki hyvät valokuvaustilanteet, jotta minun ei tarvitsisi stressata siitä, että missaan yhden. Samalla päätin, etten lue sähköpostia, en seuraa uutisia, en lähetä viestejä kotiin (paitsi äidille ne pakolliset hengissä ollaan -tekstarit muutaman päivän välein).

 

Annoin muiden viedä minut maasta, hotellista ja ravintolasta toiseen, valita viinit ja lukea karttaa. En pistänyt ylös osoitteita tai paikkojen nimiä vinkkipostauksia varten, en myöskään kysellyt muilta, mitä missäkin kaupungissa on pakko nähdä tai tehdä. Lähdimme kolmen päivän varoitusajalla, joten ihmeempiä suunnitelmia ei oltu tehty. Olin pakannut liian vähän ja vääriä tavaroita, mutta sekään ei haitannut. Olin vain, lomailin, katselin ympärilleni ja unohdin kaiken, mitä Suomessa tapahtuu. Suurimman osan ajasta en ollut edes varma, missä maassa olin, kaupunginosasta puhumattakaan.

 

Ja tiedättekös - ensimmäistä kertaa ikinä en olisi halunnut tulla kotiin. Jos nyt saisin tehdä ihan mitä vain, pakkaisin laukun ja lähtisin heti pois, ihan mihin vain.

 

 

 

 

Liettuassa näin ihmisiä tekemässä peltotöitä hevosilla - eksotiikkaa ja kulttuurishokkeja ei näemmä aina tarvitse hakea kaukolennon päästä. Asuimme hotellissa, joka oli epäilemättä ollut kaupungin hienoin - noin sata vuotta sitten. Sen jälkeen sille ei oltu tehty juurikaan mitään, koukeroiset tapetit rapisivat seinistä ja lattialankut natisivat pelottavasti. Samaa rapistunutta charmia on koko itä-Euroopassa vanhoinekaupunkeineen: Riikassa valtavat tornilliset jugend-linnat oli jätetty autioitumaan, ikkunat olivat rikki ja kipsikoristeet lohkeilleet. Sama rakennus olisi Helsingissä arvokiinteistö, jossa asunto maksaisi miljoonan.

 

 

 

 

Saksanmaalla en löytänyt unelmieni pretzeliä, mutta ostin kirppikseltä aivan järjettömän hienon kahvimyllyn sekä kauan etsimäni satulalaukun. Join parhaat margaritat ikinä, sanoin ihan liian monta kertaa miksei Suomessa oo tämmöstä ja ihastelin pienten putiikinpitäjien intohimoa alaansa kohtaan.

 

Berliinissä oli painostava tunnelma, Genovan G8-kokouksesta oli kulunut 10 vuotta ja Carlo Giulianin kasvot tuijottivat jokaisesta sähkökaapista ja tiiliseinästä. Menetin yöuneni ja mietin, täytyykö maailman pahuus aina ottaa henkilökohtaisesti. Skoolasin mielessäni Carlon ja muiden muistolle ja päätin, että ei, mutta jotain voi silti yrittää tehdä.

 

Puolassa uskoni ihmiskuntaan järkkyi lisää nähtyäni rekkareittien varsilla norkoilevat ilotytöt, mutta palautui osittain kun seurueemme pojat kysyivät 4-vuotiaan viattomuudella miks noilla liftareilla on noin lyhyet sortsit. Ihastuimme Varsovaan, jossa söimme koko reissun parhaan aterian (paikallisia makkaroita, hapankaalia, pierogeja, gulassia ja puolalaista omenatorttua). Varsovan vanhakaupunki oli yöllä lyhtyineen ja valaistuine linnoituksineen kuin suoraan satukirjasta. Seuraavana aamuna söimme bisnesalueella ylihinnoitellun aamiaisen ja hämmästelimme, miten eri maailma voikaan olla muutaman sadan metrin päässä.

 

 

 

 

Via Baltican varsi oli täynnä ristejä, ja syykin selvisi pian, kun tutustuimme paikalliseen ajokulttuuriin. Miten niin rekalla ei kannata lähteä ohittamaan vastaantulijoiden kaistalla, kun vastaantulevat autot ovat parinsadan metrin päässä? Itse fiksusti ajamalla ei kuitenkaan joutunut kertaakaan vaaratilanteisiin, tiet olivat pääosin hyvässä kunnossa eikä ruuhkia juuri ollut. Reittien varrella näimme lukemattomia haikaroita, jotka olivat tehneet pesänsä tolpannokkiin sekä ainakin kuusisataa kilometriä peltoa. Ajoimme pienten kylien läpi, jotka olivat joko ihastuttavan söpöjä tai jännittävän ränsistyneitä. Söimme huoltoasemaruokaa, joka on maasta toiseen samanlaista: hodareita, sipsejä ja limua, ja viiden päivän jälkeen Jan alkoi melkein itkeä, kun joutui syömään lounaaksi jälleen yhden purilaisen. Arvata saattaa, että loistava huumori kukki takapenkillä: jossain Saksan suunnalla minä ja Inke löysimme kaikkien odotusten vastaisesti jääkiekkohuumorin ilot.

 

Reissumme kulki vielä Latvian kautta Viroon, jossa kiukuttelimme siitä, että tallinnalaisilla on paljon kivemmat kaupat ja ravintolat kuin helsinkiläisillä. Sinne täytyykin palata piakkoin takaisin vähän pidemmäksi aikaa, matka kun ei Helsingistä ole kummoinen ja maksaa vähemmän kuin junalippu Turkuun.

 

Niin - seuraava reissuhan tässä on jo mielessä.

Share

Pages