Ladataan...
Kaikki mitä rakastin

En juurikaan koskaan lue dekkareita. En oikeastaan tiedä edes miksi en, pitäisiköhän? Onko hyviä suosituksia? Ei mitään kidutusraiskausmässäilyä, kiitos, mutta kaikelle muulle olen avoin.

Kåre Halldénin Samppanjaruhtinas oli kuitenkin joulunajan kirjani tarkoitukseen nimeltä "luen peiton alla makoillen ennen kuin nousen sängystä" (eikö joululoma keksitty juuri tätä tarkoitusta varten?).

Tähän dekkariin minunkin oli pakko tarttua, koska kirja sijoittuu Champagneen samppanjatilojen kuplivaan maailmaan. Ja lisäksi onhan siinä tuollainen joulunpunainen kansi.

Samppanjaruhtinas alkaa kun ruotsalainen Harald on turistina samppanjatilalla ja todistaa kuuluisan kellarimestarin viimeiset minuutit. Kirja on vähän hupsu (on salaperäinen nainen, sukuriitoja, filmitähti ja tietysti pari natsia), ja dekkarina edustaa ehdottomasti vanhaa koulukuntaa eikä suinkaan sitä (inho)realismia, josta pohjoismaiset rikoskirjailijat ovat nykyään kuuluisia.

Viihdyttävä pläjäys, joka saa haaveilemaan kiertomatkasta Champagneen ja ehkä tarjoaa monille jotain uutta tietoakin tästä kuplivasta aiheesta.

Suosittelen sopivan helpoksi iltalukemiseksi, junamatkalle tai lennolle. Mutta kannattaa varata pikkolo-pullo kuohujuomaa matkaevääksi, samppanjahammasta alkaa meinaans tätä lukiessa kolottaa.

Share
Ladataan...

Ladataan...
Kaikki mitä rakastin

Liippasipa läheltä: Löysin vuoden 2014 lempikirjani, kun vuotta oli jäljellä enää reilu viikko. (Kirja tosin ilmestyi jo viime vuonna.)

Mia Kankimäen kirja Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin sijoittuu unelmieni maahan Japaniin. Kankimäki otti vuorotteluvapaan töistä ja lähti metsästämään tuhat vuotta sitten elänyttä hovinaista Sei Shonagonia, joka kirjoitti teräviä, hauskoja ja koskettaviakin huomioita Heian-kauden hovin elämästä - usein listojen muodossa. 

Muistan itsekin Sei Shonagonin Ruth L. Ozekin mainiosta romaanista Lihan oppivuosi. (Sivuraiteille mennäkseni, mainio kirja muuten sekin.)

Kankimäen kirja puolestaan ei ole romaani, vaan sekoitus matkapäiväkirjaa, muistelmateosta, eatpraylovea ja kulttuurihistoriallista tietokirjallisuutta. (Ja niitä listoja.)

Kirjaa ja Sei Shonagonia kunnioittaakseni ilmaisen nyt tanka-runon muodossa, miksi tämä kirja oli tänä vuonna lukemistani kirjoista suosikkini:

Täydenkuun aikaan
Voi juoda teehumalat
Kirjoittaa runon

Ja pakahtua siihen
Kuinka kaunis maailma

***

(Olen tavuttanut viimeksi ala-asteella, olipas vaikeaa, huh! Jos joku innostuu joululomalla Sein hengessä rustaamaan tanka-runoja, niin tavujen määrä tanka-runossa menee säkeittäin 5-7-5-7-7.)

Ja eihän tästä kirjasta tai Sei Shonagonin Tyynynaluskirjasta voi kirjoittaa ilman listoja! Onneksi rakastan niiden laatimista ihan yhtä paljon kuin Sei aikoinaan.

Asioita, joita rakastin tässä kirjassa

- Tuntemani sielunsisaruus sekä Kankimäkeä että Sei Shonagonia kohtaan
​- Ne kohdat, jolloin Kankimäki sijoittaa Sein kirjoittaman nokkelan pätkän juuri oikeaan kohtaan ja sitä nauraa ääneen 
- Itselleni aivan uusi Heian-kauden maailma (olen teininä lukenut ehkä vajaa puolet Genjin tarinasta, mutta en olisi todellakaan osannut sanoa mitä eroa oli Heian-ihmisillä vaikka samuraihin tai Edo-kauden ihmisiin. Ja miten kiehtova maailma olikaan Heian-kausi, jossa kaunis käsiala oli sulhasehdokkaan tärkein meriitti ja kovin jätkä oli se, joka lausui kauneimmin runoja, ja keisarin tehtävä oli soitella huilua kuunvalossa eikä sotia pitkin tantereita)
- Se kuinka Kankimäki kuvailee juuri oikeilla sanoilla sen täydellisen kauneuden aiheuttaman huimauksen ja melankolian, eräänlaisen mono no awaren, jota minä olen usein yrittänyt selittää ihmisille siinä onnistumatta

Haluja, joita tämä kirja aiheuttaa

- Painella lähimpään teekauppaan, hankkia matcha-vispilä ja tulla teehumalaan
- Syödä kaikki ruokansa pienistä kupeista
- Kylpeä ulkona
- Katsoa Peter Greenawayn elokuva The Pillow Book
- Jatkaa kaiken uuden oppimista historiasta, taiteesta, kirjallisuudesta, eri kulttuureista, ihan mistä vain
- ... ja vahvimpana, varmimpana: matkustaa Japaniin

Vuosia kytenyt ajatus, jonka tämä kirja sinetöi:

En aio päättää maallista vaellustani ennen kuin olen nähnyt Kioton kirsikankukka-aikaan.

Share
Ladataan...

Ladataan...

Miltä näyttää esikoiskirjailija, joka on juuri nähnyt ensimmäistä kertaa painotuoreen kirjansa? Se selviää tuosta ylläolevasta kuvasta - tosin osansa muikeassa hymyssä lienee myös kirjan kansitähdellä, suklaatäytekakulla, joka kirjailijan lautasella lepää.

Viime viikonloppuna vietettiin hurmaavan Virpi Mikkosen yhtä hurmaavan uuden kirjan julkkareita, jotka olivat täynnä kaikkien lempiasioita. Kakkua! Kukkia!

Aloin illan aikana kärsiä akuutista kauneushuimauksesta. Minne tahansa katseeni käänsinkin, siellä odotti jotain, jonka nähdessään oli pakko kirkaista IHANA! (Illan emäntä totesikin osuvasti, että tuossa huoneessa taidettiin kyseisen illan aikana tehdä sanan ihana hokemisen maailmanennätys.) 

Kirja on saanut nimekseen Kiitos hyvää. Moni varmaan muistaa Virpin samannimisen blogin, joka päivittyi jonkin aikaa täällä Lilyssäkin. Sisältö on blogin lukijoille tuttua: kauniita herkkuja terveellisemmistä raaka-aineista. 

Kakkujen lisäksi illan kohokohta oli kukka-asetelma-workshop, jonka meille piti graafikko ja kukkaguru Hennamari Asunta. Opimme luonnollisen kukkienasettelun perusasioita ja pääsimme väkertämään niin pöytäasetelmia kuin kranssejakin.

Olen itse luonnollisten, rönsyilevien ja vähän villinä rehottavien kimppujen ystävä, joten arvatenkin olin workshopista innoissani kuin kimalainen... no, kukkasista. 

Olen monesti harmitellut, että luonnollisempia kimppuja ei oikein saa kukkakaupoista, vaikka kuinka yrittäisi selittää floristille, millaisesta tykkää. Lopputulos on yleensä taidokas, mutta omaan makuuni jotenkin vähän liian siisti, kurinalainen ja symmetrinen. 

Hennamarin workshopissa opin, että suurin osa suomalaisista floristeista on saanut oppinsa saksalaisen sidontaopin mukaan (nuo symmetriset saksalaiset!). Hennamari puolestaan on käynyt Amerikassa luonnollisempaa koulukuntaa edustavien opettajien kursseja. Heille olennaista ovat paitsi luonnollisemman näköiset asetelmat, myös muutenkin luonnollisempi suhtautuminen kukkiin. Esimerkiksi lakkoja ja ravinteita ei käytetä.

Tiedättekö sen tunteen kun on nälkä, mutta ei tajua olevansa nälissään? Vasta sitten kun joku törkkää voileivän käteen niin huomaa että ohhoh, juuri tätähän minä tarvitsin, kylläpä nyt on ravittu olo. Kukkien kanssa näpertely tuntui ihan samalta, paitsi vatsan sijaan jossain sielussa.

En edes ollut älynnyt, että juuri tätähän näivettynyt kaamosmieli kaipaa: käsillä tekemistä, jonkin aikaansaannoksen luomista, kauniita asioita ja palasia vehreää luontoa harmaaseen kaupunkiin. Huoneeseen laskeutui keskittynyt hiljaisuus ja saattoi nähdä, miten kaikkien hartiat alkoivat laskeutua pari senttiä. 

Kukkien asettelu on harmittavan kallis harrastus, mutta aloin tässä puolivakavissani pohtia jonkinlaisen kukkakerhon perustamista. Jos vaikka silloin tällöin ostaisi porukalla pari laatikkoa kukkia ja valtaisi jonkun luota ruokapöydän saksien ja vanhojen lasipurkkien kera... Taustalla soisi sopivan leppeä musiikki, jokainen olisi vuorollaan drinkkivastuussa ja samalla vaihdettaisiin kaikkien kuulumiset. (Alan epäillä, odottaako minua sittenkin tulevaisuus yläluokkaisena kotirouvana Manhattanilla.)

 

Ilta oli, päivän sanaa käyttääkseni, ihana.

Ja itse kirja on nätti kuin mikä. Voisin vinkata tätä lahjaideaksi, jos tuttavapiiristäsi löytyy terveellisemmästä leivonnasta kiinnostuneita tyyppejä. Jos joku nimittäin osaa tehdä maistuvia ja kekseliäitä herkkuja ilman gluteenia, sokeria ja maitoa, niin se on kyllä Virpi.

Share
Ladataan...

Pages