Ladataan...

Lapsuuden kesiin kuului olennaisena osana Majakan väki -telkkarisarja. (Totta puhuen en kyllä osaa sanoa kuuluiko se lapsuuden kesiin vai yhteen kesään - ne kaikki kun ovat sulautuneet yhdeksi nostalgian ja muistojen klöntiksi nimeltä Lapsuuden Kesät ja niitä on mahdotonta erottaa toisistaan.)

Sarja tuli joka päivä ekana aamulla telkkarista ja sitä herättiin katsomaan koko naapuruston kakaraporukalla. 

Muistan edelleen tunnuslaulun:

Have you ever
ever felt like this?
Have strange things happen
Are you going round the twist?

Katsoin äsken sarjan tunnarin YouTubesta ja maistoin heti suussani halvat mehujäät ja kamalan banaanimaitojauheen, jota äitini ja kaverini äiti innostuivat yhtenä kesänä ostamaan Tallinnasta. 

Lapsuuden telkkariaamuja on vähän ikävä, mutta onneksi tänä kesänä olen löytänyt Yle Areenasta itselleni uuden kesäsarjan. Se on juuri oikeanlainen: hauska, lämminhenkinen, sympaattinen - ja australialainen.

Please Like Me -sarja alkaa, kun Joshin tyttöystävä jättää tämän 19 dollarin jäätelöannoksen ääressä, koska Josh on "probably gay". Seuraavana päivänä Joshin äiti nielaisee paketin Panadolia ja juo puoli pulloa Baileysia, minkä seurauksena Josh joutuu muuttamaan takaisin mamman helmoihin.

(Yritin ihan viimeiseen asti hillitä itseni mutta sen sanomatta jättäminen tuntuisi teeskentelyltä: mites se Geoffreyn näyttelijä. Kuin nuori Hugh Grant mutta kauniimpi.)

Ikävä kyllä jaksoja on vain kuusi, joten tämä ilo ei kestä koko kesää. Mutta viikko on oikeastaan ihan hyvä elinaika kesärutiinille.

Share

Ladataan...

Sain tänään kaupungilla kimppuuni turhankin sinnikkään ihailijan. Tiedättekö, sen miestyypin, josta ei oikein tiedä haluavatko he pyytää sinua treffeille vai varastaa lompakkosi (todennäköisesti molempia).

Kun tyyppi ei millään meinannut luovuttaa, sniikkasin sisään lähimmästä ovesta - mun täytyy mennä nyt tänne moikka.

Ovi sattui olemaan Galerie Forsblomin, ja mietin, että nyt kun täällä kerran ollaan, voin saman tien käydä katsomassa näyttelyn.

Ja voi sentään. Kehitin keväällä jonkinasteisen pakkomielteen Möbiuksen nauhaan. Se on kappale, jolla on vain yksi pinta ja yksi reuna.

Ei ehkä kuulosta kauhean ihmeelliseltä tuollaisenaan, mutta minusta Möbiuksen nauha on mystinen, kiehtova ja kaunis. (Möbiuksen nauhan voi tehdä itse kädenkäänteessä paperista. Tsekkaa vaikka tämä video. Mutta laita kajarit äänettömälle, koska musa on karsee.)

No, palatakseni galleriaan... Heti kun astuin sisään japanilaisen Mariko Morin näyttelyyn, ensimmäinen sana, joka mieleeni tuli oli energia. Tilassa oli nimittäin aivan poikkeuksellinen tunnelma: valoa, avaruutta ja rauhaa, silti teoksissa oli eteenpäin pyrkivää voimaa.

Kun pääsin itse teosten ääreen huomasin, että suuri osa niistä oli itse asiassa Möbiuksen nauhoja. Eli puhdasta energiaa, jossa mikään ei ala eikä lopu mutta kaikki pysyy aina liikkeessä. 

Minulle Morin näyttely oli pysäyttävä kokemus. Sen jälkeen olo oli virkistynyt, puhdistunut, ehkä jopa vähän parantunut.

En uskalla luvata, että saat samanlaisen kokemuksen, koska taide on kummallinen juttu - se iskee harvoin mutta yllättäen, jokaiselle eri tavalla, toisille ei koskaan. Mutta suosittelen kuitenkin lämpimästi. Näyttely on Galerie Forsblomilla esillä vielä reilun kuukauden.

Jos sinulla käy yhtä hyvä tuuri kuin minulla, pääset katsomaan sen silloin kun ketään muuta ei ole paikalla.

Galerie Forsblom, Yrjönkatu 22, Helsinki

Kuvat Galerie Forsblom

Share

Ladataan...

Jos olet ikinä ajatellut, että värillä ei ole väliä... 

Suosittelen käyntiä Aarhusin Aros-museon Your rainbow panoramassa. Se on museon katolle rakennettu pysyvä taideteos - ympyränmuotoinen, 150 metriä pitkä kävelyreitti, jonka lasisten seinien läpi voi katsella kaupungin kattoja kaikissa spektrin väreissä.

Oli jännä huomata, miten sama maisema paitsi näyttää, myös tuntuu ihan erilaiselta eri värisen lasin läpi katsottuna. Punaisen läpi kaupunkimaisema sai sykkeen kohoamaan. Tummansininen oli synkkyydessään niin painostava, että sen kohdan läpi harpoin puolijuoksua.

Huomasin palaavani uudestaan ja uudestaan keltaiseen pätkään - ah, tässä on ihmisen hyvä olla.

Sateenkaaripanoraaman jälkeen olen ajatellut värejä eri tavalla. Ymmärrän paremmin niiden merkityksen erilaisten tilojen tunnelmille ja ihmisten mielialoille. Ehkä siksi ostan nykyään pinkkejä kukkia ja laitan vesilasiini sitruunaa. Ja yritän epätoivoisesti löytää Helsingistä jotain muita kuin mustia ja harmaita vaatteita...

Ja toisaalta, hyvänen aika, tämä jos mikä on ihon alla asti tuntuva muistutus siitä, että maailmassa ei ole mitään objektiivista. Asiat näyttävät aina erilaisilta riippuen siitä, missä valossa ja minkäväristen lasien läpi niitä katsoo.

Vahva suositus!

Share
Ladataan...

Pages