Ladataan...

 Minulta kysellään tosi usein kameroihin ja valokuvaamiseen liittyviä juttuja, joten ajattelin nyt vastata niihin kertaheitolla tekemällä aiheesta postauksen.

 

En ole missään nimessä mikään huippukuvaaja ja opintielläni olen vasta alussa. Suurimman osan ajasta minulla ei ole hajuakaan, mitä olen tekemässä. Siinä mielessä tuntuu vähän höpsöltä antaa kellekään oppitunteja aiheesta, mutta yritän nyt kuitenkin vastata niihin useimmiten kysyttyihin kysymyksiin. Epäilen tosin suuresti, että näillä vinkeillä kenestäkään tulee mestarikuvaajaa, mutta itsepähän kysyitte! :D

 

Kamera, jolla kuvaan, on ihan harrastelijatason edullinen perusjärkkäri Canon 550D. (Vai onko se D550? En ikinä muista miten päin nuo menee Nikoneissa ja Canoneissa. Ja juu, sillä vaivalla, jolla kirjoitin tuon lauseen, olisin googlannut asian jo neljä kertaa. Oi internet ja ihmisen epätaloudellinen ajankäyttö. No nyt oli pakko googlata. On se 550D. Ai hitsi, nyt kun googlasin niin tajusin että olisin voinut tarkistaa asian ihan vain tuosta työpöydälläni nökättävästä kamerasta. Hitto). Tykkään siitä tosi paljon, vaikka sen rajat alkavatkin kieltämättä tulla hissuksiin vastaan.  

 

Ärsyttävä klisee, mutta totta: kuvaamaan oppii kuvaamalla. Sitä ennen kannattaa  kuitenkin opiskella se kameran mukana tullut käyttöohje kannesta kanteen.

 

 

Objektiiveja omistan kolme (kaikki Canonin):

18-55 mm / f 3.5-5.6,  50 mm / f 1.4 ja 28 mm / f 2.8.

 

Ensimmäiset kaksi vuotta kuvasin pelkästään tuolla kameran mukana tulleella 18-55-millisellä objektiivilla. Suosittelen ensin ottamaan järjestelmäkameran perusasiat haltuun ennen kuin alkaa upottamaan rahansa  linsseihin - ei nimittäin tarvitse pelätä, että siitä rahanmenosta koskaan tulisi loppua! 

 

Tämän lisäksi minulta kysytään eniten sitä, miten saan valokuviini hyvän valon. Salaisuuteni paljastuu katsomalla taivaalle! Meillä on isot ikkunat ja pyrin kuvaamaan aina valoisaan aikaan. Kuvissani ei todellakaan ole aina hyvä valo - te vaan ette näe niitä kuvia ;) Totta puhuen - jos valo on surkea, päädyn usein järkkärin sijaan kuvailemaan kännykän kameralla säälittäviä Hipstamatic-räpsyjä, jotka ovat joka tapauksessa huonolaatuisia, joten niiden rakeisuus ei turhauta ihan yhtä paljon. 

 

Käsittelen kuvat pääosin Photoshopin eri versioilla riippuen siitä, millä koneella satun milloinkin olemaan. Ilmaisista kuvankäsittelyohjelmista kohtuuhyvä on Gimp.

 

En ikävä kyllä pysty antamaan mitään yksiselitteistä ohjetta kuvienkäsittelyyn, koska käsittely riippuu tietysti täysin käsiteltävänä olevasta kuvasta ja halutusta lopputuloksesta. Joskus en tee kuville mitään, mutta useimmiten säädän esimerkiksi väritasapainoa ja varjoja. Photoshopissa on mahdollista säätää vaikka jokainen värisävy erikseen. Pelaan paljon myös värikylläisyydellä ja kontrastilla varsinkin silloin, kun kuvat ovat huonolaatuisia :D

 

Kuvankäsittelyn suhteen noudatan appiukkoni ohjetta: paskasta ei saa tryffeliä. Tässä yhteydessä se tarkoittaa sitä, että valmiiksi hyvää kuvaa voi vielä hieman parantaa kuvankäsittelyllä, mutta surkeaa kuvaa sillä ei pelasteta. Kannattaa siis jo kuvaa ottaessa kiinnittää huomiota rajaukseen, asetteluun, kuvakulmaan, taustalla näkyviin epämääräisiin murusiin, hiuksiin tai vaatekasoihin jne. eikä luottaa siihen, että no mä sit korjaan Photarilla. Olen itse asiassa aika huono Photoshopin käyttäjä, joten pyrin aina kuvaamaan digikamerallakin siten, kuin kuvaisin filmille.

 

Luotan kuvankäsittelyssä taktiikkaan nimeltä kun tarpeeksi sohii niin väkisinkin johonkin osuu. Kokeilen kaikkea mahdollista ja aika usein onnistun vahingossa saamaan aikaiseksi jotain siistiä, mutta minulla ei ole hajuakaan mitä olen tehnyt ja miten voisin tehdä sen uudestaan. Kuten epäilin, nämä vinkkini tulevat olemaan täysin hyödyttömiä :D 

 

Kannattaa myös opetella terävöittämään kuvia, mutta sen kanssa suosittelen olemaan tarkkana. Oma silmä nimittäin sokeutuu terävöittämiselle äkkiä ja pian sitä saattaa huomata julkistavansa maailmalle epäluonnollisen näköisiä, yliterävöitettyjä ällökuvia (niitä on nähty täälläkin!) Terävöittämiselle on useita eri työkaluja, jälleen kerran riippuu kuvasta ja halutusta lopputuloksesta, mitä kannattaa käyttää.

 

Vaikka digikamera sallii periaatteessa rajattoman määrän virheotoksia, suosittelen silti keskittymään jokaiseen kuvaan sillä periaatteella, että voisit saada sopivan otoksen jo ensimmäisellä (ikinähän se ei onnistu, mutta siihen kannattaa tähdätä). Ensinnäkin, siinä oppii. Toisekseen, kuvia on paljon helpompi käydä läpi, kun niitä ei ole satoja lähes samanlaisia. Kolmanneksi, kamerassa on vain rajallinen määrä suljinkertoja - kun ne kuluvat loppuun, täytyy vaihtaa kameraa.

 

Tämänhän kaikki tietävät: pimeä vaatii pitkän valotusajan, mutta käsivaralla kuvatessa pitkällä valotusajalla kuva tärähtää. Meidän pimeän Suomen asukkaiden kannattaa panostaa jalustaan. Jalusta mahdollistaa myös pienemmän ISO-herkkyyden, jolloin kuviin ei tule yhtä paljon kohinaa.

 

Mutta toisaalta: kuka muka oikeasti jaksaa kykkiä jonkun jalustan takana? Itse kuvaan mieluummin vähän tärähtäneitä ja vähän rakeisia kuvia kuin nökötän jalustan vieressä odottamassa täydellistä tilannetta. Poikaystäväni (ja muutama blogini lukija :D) kuittailee minulle usein kuvieni vinksallaan olevasta horisontista, mutta itse olen sitä mieltä, että fiilis on tärkeämpi kuin täydellisen tärähtämätön otos ja täydellisen symmetrinen asettelu!

 

Ehkä paras vinkki, mitä voin antaa, on: kuvaa sitä, mistä olet kiinnostunut. (Miksi muuten luulette, että 80 % ottamistani kuvista käsittelee ruokaa ja leikkokukkia?) Silloin jaksat olla kiinnostunut etsimään kuvakulmia, vääntämään ja kääntämään ja saamaan kohteesi näyttämään mahdollisimman kiinnostavalta muidenkin silmissä.

 

Varsinkaan alkuun ei kannata ajatella, että nyt pitäisi saada tosi taiteellinen ja omaperäinen kuva otettua. Alkuun kannattaa vain kuvata, kuvata ja kuvata. Olisin rikas nainen, jos saisin euron joka kerta kun jonkun blogin kommenttiboksissa joku valittaa siitä, miksi joku toinen kuvaa joka päivä syömäänsä ruokaa/kissaansa/maisemia. Oma vastaukseni siihen on siksi, että siitä oppii! Anna siis kitisijöiden kitistä ja kuvaa ahkerasti sitä samaa kukkapuskaa vaikka joka päivä, jos siltä tuntuu.  Itse olen kuvannut noin sataviisikymmentä asetelmaa meidän ruokapöydällä, ja silmäni on todellakin harjaantunut niiden sadanviidenkymmenen melkein samanlaisen ruudun ansiosta!

 

Kuten sanoin, minusta ei tosiaan taida olla kellekään valokuvauksen opettajaksi. Hyvien valokuvien ottamiseen ei ikävä kyllä ole mitään yksinkertaista "tee näin" -ratkaisua, vaan jokaisen täytyy opetella se itse hyödyntäen sitä kalustoa, valoa ja niitä olosuhteita, jotka ovat tarjolla. Toisaalta juuri tämä tekee valokuvaamisesta niin jännittävän ja mielenkiintoisen harrastuksen - tylsäähän se olisi, jos onnistuneeseen valokuvaan olisi olemassa jokin takuuvarma tie! Toivottavasti tämä postaus nyt kuitenkin vastasi edes vähän niihin esittämiinne kysymyksiin.

 

 

PS. Olen muutaman päivän Helsingissä. Uusia postauksia tulee jos päivissä on luppoaikaa, löydän koneen ja ehdin päivittämään, mutta älkää kummastelko hiljaiseloa kommenttilootassa ja Facebookissa (vaikka olettehan te siihen jo tottuneet, oi ihanat, kärsivälliset lukijani)!

 

 

Share

Ladataan...
Kaikki mitä rakastin

Olen ollut tänä vuonna ihan fiiliksissä siitä, että ensimmäistä kertaa elämässäni saan hankkia ikiomia joulukoristeita. Aikaisempina vuosina olen aina mennyt hyvissä ajoin vanhempien luokse jouluksi, joten en ole koskaan laittanut omassa kodissa joulua oikeastaan mitenkään.

 

Tuumaillessani kuusta ja koristeita funktionalisti-minimalistipoikaystäväni silmät levenivät lautasen kokoisiksi ja sain vastaukseksi pelon, inhon ja kauhun sekaisen, mutta ennen kaikkea hämmentyneen kysymyksen siis tuleeko meille joulukoristeita? (Sana "koriste" ei taida kuulua Le Corbusierin suurimman fanin sanavarastoon.)

 

 

En minäkään tykkää krääsävuorista enkä halua kolmemetristä Petteri Punakuonoa parvekkeelle. Mutta kyllä nyt edes jotain pitää olla, että koti näyttää jouluna vähän erilaiselta kuin arkena. Tein minimalisti-fasist... funktionalistin kanssa kompromissin, ja sain luvan laittaa 1) joulukukan, 2) ikkunaan tähden, 3) pienenpienen kuusen jossa on 4) kahdeksan koristetta. 

 

 

Kukan hankin jo viime viikolla, perinteisen paperitähden ikkunaan askartelin eilen. Tein sen ihan simppelistä luonnonvalkoisesta kartongista, niin minimalistikin hyväksyi. Ja koska olen tänään kertakaikkisen söpöllä päällä, tein teillekin kuvalliset ohjeet tähteen.

 

Kas näin teet perinteisen paperitähden:

 

 

1. Leikkaa kuusi samankokoista paperisuikaletta. Omaa tähteäni varten leikkasin 2 senttimetriä leveitä suikaleita, jotka olivat yhtä pitkiä kuin A4-kokoisen paperin pisin sivu. Tämä on ehkä koko tähdenteon ärsyttävin vaihe, koska suikaleista meinaa aina tulla kiharia tai erikokoisia. 

 

2. Asettele 3 suikaletta n. 3 millimetrin päähän toisistaan ja puno vaakaan yksi suikale ensimmäisen päältä, toisen alta ja kolmannen päältä. 

 

 

3. Puno vielä kaksi suikaletta vaakaan, toinen ensimmäisen pystysuikaleen alta, toisen päältä ja kolmannen alta. Puno kolmas vaakasuikale kuin kohdassa 2.

 

4.Tarkista suikaleiden asettelu: niiden välissä tulisi olla n. 3 millimetriä, ja punotun ristikon tulisi olla täysin keskellä. Liimaa suikaleet paikoilleen.

 

5. Käännä työ niin, että se on X:n muotoisesti edessäsi.

 

 

6. Ota sisimmät suikaleet ja kiepauta ne sakaraksi kuten kuvassa. Tarkasta, että teet kiepautuksen samoin päin kuin kuvassa, et väärään suuntaan. Liimaa paikoilleen ja paina tiukasti sormilla, kunnes liima pitää.

 

7. Toista sama työn jokaisella sivulla. Sinulla tulisi nyt olla 4 sakaraa ja 4 irrallista suikaletta. 

 

 

8. Tee toinen samanlainen tähti toistamalla kohdat 1-7.

 

9. Aseta tähtien selkäpuolet vastakkain niin, että toisen tähden sakara on aina toisen yksinäistä suikaletta vasten. 

 

 

10. Liimaa suikaleiden päät kiinni sakaroiden päihin. Tässä voit käyttää apuna hiuspinniä tai paperiklipsiä pitämään liiman paikoillaan.

 

11. Leikkaa sakaroiden reunat siistiksi ja ta-daa, tähtesi on valmis.

 

 

Share

Ladataan...

Rakastan isoja kynttilöitä, mutta tuikuissakin on sitä jotain. Poltan isoja kynttilöitä melkein vuoden ympäri, mutta tuikkuja oikeastaan vain silloin kun ilmassa on enemmän tai vähemmän joulua.

 

Väkersin eilen muutaman testikappaleen tuikkulyhdyistä, joita ajattelin askarrella pikkujouluja varten. Tein luovan löytöretken keittiön lasinkeräysnurkkaan ja kalastelin sieltä muutaman erikokoisen lasipurnukan. Ennen niissä oli oliiveja, marinoituja valkosipulinkynsiä ja tomaattipyrettä, nyt niissä on valoa.

 

 

Tällaisenaan lasipurkkilyhdyt ovat omaan kotiini vähän liiankin söpöt, mutta ne sopivat mielestäni kivasti juhliin ja kattaukseen. Söpöys vähenee ja tunnelmallisuus lisääntyy, kun purkkeja on paljon. Esimerkiksi pikkujouluissa oikeaan paikkaan aseteltu, erikokoisten purnukkalyhtyjen meri voisi olla aika ihana...

 

 

Erikokoiset purnukat näyttävät hauskoilta, ja kun niistä poistaa etiketit, on ilme kuitenkin yhtenäinen. Kieputin vielä jokaiseen vähäsen paakarinnarua, jotta ne eivät näyttäisi niin paljon siltä että laitoit sitten oliivipurkkiin kynttilän. Sanomattakin selvää, että lyhtyjen ilme muuttuu todella paljon sen mukaan, kuinka söpö, ronski tai siisti nirunaru on kyseessä.

 

 

 

Kynttilöihin liittyen: ratkaisin eilen yhden elämänmittaisen ongelman. Olen aina pelännyt tulta ja tulitikkuja (sytkäriä en osaa edes sytyttää, en vaan tajua miten siinä voi raapaista ja painaa yhtä aikaa). En todellakaan ollut se, joka ala-asteen joulujuhlissa ylpeili sillä, että uskaltaa vetäistä sormen liekin läpi. Heti kun sormenpäätä alkaa vähänkin kuumottaa, alan puhkua ja puhista tulitikkua sammuksiin kuin kyseessä olisi Turun palo.

 

Eilen löysin kaupasta ihan hullun pitkiä tulitikkuja, joilla kaltaiseni nynnerökin uskaltaa sytyttää joukon kynttilöitä ilman, että jokaiselle täytyy raapaista oma tikku. Luultavasti näitä on ollut olemassa aina, mutta kukaan ei vain ole viitsinyt kertoa, koska ystävilläni on ollut liian hauskaa nauraessaan minun tulitikkukammolleni. Näitä pitkiä tikkuja myydään nimellä takkatikku. (Ja kyllä, tiedän miten koomista on se, että sytytän tuikkuja takalle tarkoitetuilla tulitikuilla.)

 

 PS. Lisäyksenä vielä, että joidenkin mukaan tuikkuja ei saisi polttaa purkeissa vaan ainoastaan laakeassa astiassa. Oletan, että lukijani toimivat oman harkintakykynsä mukaan ja tarkkailevat polttamiensa kynttilöiden kuumenemista ja liekkiä eivätkä pidä niitä paloherkillä alustoilla :)

Share

Pages