Ladataan...

 Terkkuja sängynpohjalta!

 

Niin siinä sitten kävi, että D-vitamiinilla doupattu kehoni taipui lopulta kaikkien huonosti nukuttujen öiden, eptäterveellisten aterioiden ja stressattujen päivien jälkeen. Sanoi lurjus sopimuksemme irti ja päätti, että nyt on eukon aika viettää muutama päivä vaakatasossa, kaktus kurkussa.

 

Muistelin, että sairastaminen olisi jotenkin kivempaa. Että siinä olisi sitä samaa hohtoa kuin lapsena, kun oli syy jäädä pois koulusta ja olla pukematta päälle. Ja töiden jälkeen äiti toi Lauantaipussin pyytämättä.

 

 

 

Mutta tämähän on ihan hanurista koko homma. Tai no, ei nyt ihan kokonaan. Olen viihdyttänyt itseäni Todella upeeta - DVD-boksilla, jonka hain Anttilasta ihan tätä sairastamisprojektia varten. Kympillä kaikki viisi kautta, suorastaan rikollinen hinta moisesta mestariteoksesta. Sweetie, sweetie, darling!

 

JA KYLLÄ. Syön irtokarkkia, vaikka sokeri ruokkiikin bakteereja. Mieluummin vähän pahempi flunssa ja karkkia kuin flunssa ilman karkkia.

Share

Ladataan...

Shame on elokuva, josta en tiennyt vielä alkutekstienkään alkaessa enempää kuin että siinä näyttelevät Carey Mulligan ja Michael Fassbender.

 

Leffan nähtyäni mietin, olisinko mennyt katsomaan sitä, jos olisin tiennyt. (No olisin. Tiedätte jo rakkaudestani Carey Mulliganiin, mutta olenko koskaan muistanut meukata Fassbenderistä?!)

 

 

Shame on elokuva, jossa seksi ei ole seksikästä vaan kylmää ja epätoivoista. Leffasta voi olla montaa mieltä, mutta realismin puutteesta sitä ei ainakaan voi syyttää. Tässä elokuvassa ihmisillä on ihohuokoset, silmäryppyjä ja sydän, joka ei korjaudu sillä, että kuvioihin kävelee kaunis nainen.

 

Laskin, että teatterista lähti kesken elokuvan kymmenen ihmistä. Tulkitkaa se miten tahdotte (oma tulkintani on se, että kyseiset ihmiset olivat kuvitelleet ostaneensa lipun johonkin American Pie-tyyppiseen hurvitteluun, mistä kertoi myös se, että yleisöä tuntui naurattavan aina, kun Fassbenderin paljas pylly ilmestyi valkokankaalle. Vaikka kunnioitukseni Ashton Kutcheria kohtaan on hyvin vähäinen, jaan hänen turhautumisensa aiheesta why do people always think a naked man is funny? Ainakin tässä leffassa se oli mielestäni pikemminkin traagista kuin koomista.)

 

 

 

Elokuva edusti sitä kaikkea, mitä itse vierastan: kylmyyttä, raadollisuutta, vieraantuneisuutta, yksinäisyyttä, halua olla luomatta aitoa yhteyttä muihin ihmisiin. Mutta pidin siitä lopulta kuitenkin paljon. On aina hyvä käydä katsomassa jotain, joka herättää epämiellyttäviä, lähes inhon tunteita. Niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin, siinä oppii aina jotain. Itsestään, ja ehkä myös ymmärtämään hitusen paremmin niitä, joita on vaikea ymmärtää.

 

Shamen näyttelijäsuoritukset ansaitsevat aplodit - pääkaksikon lisäksi myös sivuosanäyttelijät olivat melkein pelottavan hyviä. Kuvittelen aina, että tiedän jo, miten loistava näyttelijä Carey Mulligan on, mutta tämä suoritus nosti rimaa taas pykälän korkeammalle.

 

Share

Ladataan...

Olen perinyt kotoa varsin stressittömän suhtautumisen jouluun. Meillä saa hössöttää vaikka lokakuusta asti jos tahtoo, mutta kukaan ei saa itkuraivareita, jos jonain vuonna kukaan ei ehdi tai jaksa pahemmin panostaa. Lahjojakin meillä annetaan vähän, eikä meillä ole mitään "pakollisia" perinteitä, jotka olisi ehdottomasti toteutettava samalla tavalla joka vuosi. Tiedän, että joillekuille ne ovat koko joulun pointti, mutta minulle ne aiheuttaisivat varmaan vain stressiä ja paineita. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, ettenkö olisi jouluihminen - minä itse asiassa rrrrrrrrrakastan joulua! Minulle joulussa tärkeintä on hyvä ruoka, rentoutuminen (!) sekä tietynlainen tunnelma.

 

En halua meuhkata joulun materialistisuudesta, epäekologisuudesta tai kertakaikkisen törkeästä yltäkylläisyydestä, sillä minusta jokainen voi halutessaan viettää joulua juuri niin stressittömästi tai epämaterialistisesti kuin haluaa.

 

 

Sen verran kyllä myönnän, että tulen pahoinvoivaksi kauppojen deodoranttilahjapakkauksista, kylpysuoloista, tohveleista ja huonolaatuisista pyjamaseteistä, joiden ainoa tarkoitus on olla viime hetken lahja sille, jolle ei keksitä mitään muuta. Ratkaisuni ja kannanottoni asiaan on, että en osta niitä (näin ei ollut aina - päätöksestäni muistuttamassa vanhempieni kylppärissä on edelleen tuollainen suihkugeelipakkaus, jonka ostin äidilleni muistaakseni jouluna 2005). Jos en keksi jollekulle kivaa lahjaa, vien pullon hyvää viiniä, jotain ihanaa syötävää tai kimpun kukkia (tuttavapiirissäni ei ole ketään, joka ei ilahtuisi näistä, ja mikä tärkeintä - ne kuluvat loppuun). Uskon, että suurin osa ihmisistä ilahtuu enemmän, kun ei saa lahjaksi tarpeetonta krääsää, joka pitää tammikuussa roudata kirppikselle.

 

Muistan, kun toissa jouluna odotin isää Clas Ohlsonin edessä ja katsoin, kun yhtään liioittelematta joka toinen asiakas kantoi kainalossaan piikkimattoa. Piikkimatto on hyvä keksintö ja varmasti jollekulle toivottu lahja, mutta en parhaalla tahdollanikaan jaksa uskoa, että ne kaikki tuhannet sinä jouluna ostetut piikkimatot olisivat edelleen ahkerassa käytössä. Lahjoja on ihana saada ja antaa, kun ne oikeasti sopivat saajalleen, mutta väkisin keksityistä lahjoista ei taida tulla kellekään kuin harmia, roskaa ja rahanmenoa.

 

Eikä sekään ole hullumpi ajatus kyseenalaistaa koko lahjahommaa. Kavereiden kanssa emme enää anna joululahjoja, koska jossain vaiheessa taisimme yhteistuumin huomata, että joulunalustapaamisissamme ne opiskelijoiden vähillä roposilla ostamat lahjat jäivät kuitenkin kakkoseksi yhdessäololle, juoruilulle ja kuumalle glögille.

 

 

Tänä vuonna joulusta on tulossa vieläkin iisimpi tapaus, sillä olemme poikaystävän kanssa pääosin kaksin ja käymme istumassa valmiisiin pöytiin sukulaisten luona. Ajatuksen hykerryttämänä poimin mukaani John Grishamin kymmenen vuoden takaisen bestsellerin Joulua pakoon, jonka poimin jonkun kivan kirjastonhoitajan askartelemasta "joulukirjoja" -hyllystä.

 

 

Kirja kertoo Krankin pariskunnasta, joiden aikuinen tytär aikoo ensimmäistä kertaa viettää joulun poissa kotoa. Erityisesti isä-Krank on kyllästynyt joulun aikaansaamaan  stressiin, ruuhkiin, töniviin ihmisiin, rahanmenoon ja kaikenlaiseen pakkojuhlintaan. Pariskunta päättää jättää sen kaiken taakseen skippaamalla joulun kokonaan ja lähtemällä sen sijaan risteilylle. Vaan kuinkas sitten kävikään.

 

Kirja ei ollut mikään mestariteos, mutta ihan hauska pieni romaani, joka oli mukava lukea juuri tähän aikaan vuodesta. Se sai muistamaan, että joulussa tärkeintä on oikeastaan kaikki muu paitsi kiire ja kollegoille hätäpäissä ostetut turhat lahjat - ja sai minut entistä kiitollisemmaksi siitä, että meillä joulua on aina saanut viettää juuri niin kuin itsestä tuntuu parhaalta. Tiedän, että asia ei kaikissa perheissä suinkaan ole näin.

 

 

Katsoin (tai oikeastaan pikakelasin) samaan syssyyn myös kirjan pohjalta vuonna 2004 tehdyn elokuvan Skipataan joulu. Se oli aivan hirveää katsottavaa. Grishamin kirjan iva oli valkokankaalla muuttunut kaatuiluhuumoriksi ja sekoiluksi - olisi pitänyt arvata, kun Luther Krankin roolissa nähtiin Tim Allen. Kirjan tervetullut kritiikki joulun turhaa stressiä ja materialismia kohtaan oli elokuvassa unohdettu, ja ainoana motiivina jättää joulu väliin esitettiin kirjanpitäjä-Lutherin saituus. Ja arvaattekin varmaan, mikä elokuvan perimmäinen sanoma tältä pohjalta oli. Niin että hou hou hou vaan!

 

Postauksen viimeinen kuva leffan promomatskua.

Share

Pages