Ladataan...
Kaikki mitä rakastin

Tulin kotiin vietettyäni pari päivää äidin luona. Oletin löytäväni pystyyn kuivuneen ja kuolleen joulukuusen - tai itse asiassa en olettanut, olin unohtanut koko kuusen olemassaolon - mutta mitä vielä.

Kaikkialla naapurustossa joulukuusia kannetaan roskikseen, mutta minun ikkunalaudallani odotti tämä näky. Kuusi pukkaa uutta kirkkaanvihreää kerkkää.

Herkäksi veti - en ihan heti keksi parempaa mainosta uusille aluille kuin elämäänsä kevääseen jatkava joulukuusi.

Näin pari päivää sitten metrossa mainoksen, jossa oli luku 2015 ja ihan hätkähdin. 2015! Kohta pitää taas opetella kirjoittamaan uusi vuosiluku päivämääriin. Ja samalla hyvästellä tämä vanha.

Voi vuosi 2014. Uudenvuodenaattona valitsimme ystävieni kanssa vuoden 2014 teemabiisiksi Queens of the Stone Agesin Smooth Sailingin. Hahah! Miten väärässä sitä ihminen voikaan olla.

Mikään asia tähänastisessa elämässäni ei ole ollut vähemmän smooth sailing kuin vuosi 2014 (ei edes se, kun kerran Thaimaassa erehdyin tuulisella säällä speedboatin kyytiin). Oli niin paljon kaikkea perhepiirissä, työelämässä, terveyden saralla ja ihan fyysisessä ympäröivässä todellisuudessakin - uusi kotikaupunki, muutto, vanhan kodin myynti. Valvoin öitä hikoillen ja heräilin. Kävin jatkuvaa taistelua sen kanssa, millaista itse haluan elämäni olevan ja mitä luulin ihmisten odottavan minulta. Ja viimekeväinen ero oli hirveä, mitä sitä kieltämään.

Nyt kun katselen kulunutta vuotta pienen etäisyyden päästä ymmärrän, että en varmaan myöntänyt kenellekään miten rankkaa ja vaikeaa ja paikoitellen  aivan kamalaa oli. Olisi varmaan kannattanut.  

Minulla on aina ollut optimistisen luonteeni vastapainoksi taipumus melankoliaan, enkä ole koskaan pitänyt sitä huonona asiana. Minusta omassa alakulossa kieriskely on silloin tällöin terapeuttista ja inspiroivaa. Mutta tänä vuonna olen ensimmäistä kertaa elämässäni kokenut surua, johon sekoittui täydellistä toivottomuutta. Oli päiviä, kun ajattelin, että tässä sitä nyt sitten ollaan, tämä suru ei lopu koskaan. En ole siitä edelleenkään ihan varma.

Mutta ehkä sen ei kuulukaan. Sain vähän aikaa sitten jonkinlaisen ahaa-elämyksen katsoessani The Wireä. Yhdessä kohtauksessa Stringer Bell kysyy Omarilta You looking for closure? ja Omar vastaa,

Lookit, man, ain’t no closure. Not unless Brandon walk up out his grave and come up in this room right now.

Ehkä minä olen siinä mielessä samanlainen kuin Omar (paljon muuta yhteistä meillä ei sitten olekaan), että minullekaan ain’t no closure. Ehkä kaikkia asioita ei voi käsitellä loppuun ja kääriä nättiin pakettiin, vaikka kalenterissa vaihtuukin vuosiluku. Ehkä jotkut asiat kouraisevat niin syvältä, että pienenpientä osaa niistä kantaa aina mukanaan. Ehkä se ei ole pelkästään huono asia.

Mutta on tämä vuosi ollut myös mahtava. Synkimpinäkään päivinä maailma ei antanut minun unohtaa upeuttaan. Joskus yritin oikein väkisin - suljin aurinkoisena kesäpäivänä verhot ja menin peiton alle murjottamaan. Sitten tuli nälkä ja oli pakko nousta. Matkalla lähikauppaan näin jotain, koomisen pienen koiran joka raahasi perässään jättimäistä hanskaa, tai haistoin naapuritalon sisäpihan ruusut. Ja taas muistin, kaunis maailma, puolillaan hyvää, ei siihen voi olla rakastumatta uudestaan ja uudestaan. Ärsyttävä paskiainen.

Kesä oli ihmeellinen pitkine kuumine päivineen ja kesäinen kaupunki oli ihanampi kuin olisin voinut edes kuvitella. Kävin Pariisissa. Saksa voitti jalkapallon maailmanmestaruuden. Rannassa kukkivat pionit.

Löysin lääkkeen kaikkeen. Sen nimi on liikkuminen. Olen koko elämäni elänyt enimmäkseen ajatusten, puheen ja kirjaimien maailmassa. Vasta tänä vuonna aloin todella hiffata, mikä merkitys on sillä, että ihminen elää paitsi päällään, myös kehollaan, oli se sitten urheilua tai tanssimista tai paljain jaloin kävelyä tai kavereiden säännöllistä halailua. Se oli yksi tärkeimmistä asioista, joita opin tänä vuonna. 

Ystäväni, jota en ollut nähnyt pitkään aikaan, kysyi vähän aikaa sitten, mitä tänä vuonna on tapahtunut. Tiivistelmää kertoessani huomasin ajattelevani, että olen itse asiassa loppujen lopuksi järjettömän kiitollinen ihan kaikesta tapahtuneesta, niin perseestä kuin suurin osa niistä jutuista on ollutkin. Jos nimittäin saisin valita, olisinko mieluummin tämä ihminen, jolla on kaikki se tieto ja kokemus jonka tämä hullu vuosi on mukanaan tuonut, vai palaisinko takaisin vuoden takaiseen - no, jälkimmäinen ajatus tuntuu kauhistuttavammalta kuin se, että rämpisin tämän kaiken läpi vaikka toistamiseen.

Eräs viisas ihminen sanoi minulle vähän aikaa sitten näyttää siltä, että olet löytänyt itsesi, mutta nyt sinun täytyy vielä rakentaa elämäsi puitteet sinun näköisiksesi. Se meni aika nappiin.

Vuosi 2014 todellakin opetti kantapään - ja olkapään, vatsalaukun, korvanlehtien ja vatsanpohjan, ihan joka solun - kautta, kuka oikein olen. Ehkä vuonna 2015 alan sitten rakentaa niitä "itseni näköisiä puitteita", mitä ikinä se tarkoittaakaan. Siitä ajattelin nyt ottaa selvää.

Ehkä ihan kaikkia asioita ei voi taputella loppuun, vaan osa niistä jää kummittelemaan mielen perukoille. Mutta kummitustenkin kanssa oppii elämään. Ehkä niiden kanssa voi jopa ystävystyä.

Joka tapauksessa suunta on selvä: eteenpäin. Olen niiiiin valmis uusiin asioihin, ja uuteen vuoteen. 

Joten 2014 - kiitos kaikista tyrskyistä ja karikoista, mutta en pistäisi ollenkaan pahakseni jos ensi vuosi olisi vähän enemmän smooth sailing.

Ok?

Share
Ladataan...

Ladataan...
Kaikki mitä rakastin

Virpin luona askartelemani joulukranssi se vaan jatkaa eloaan. Tai tarkemmin sanottuna ei jatka, se on kuivunut kasaan. Mutta eikös näytä siltikin nätiltä?

Kranssi on tehty eukalyptuksenoksista. Tuoreena se oli rehevä ja tuoksui ihanalta. Sen jälkeen se kuivui kauniisti ja on edelleen vihreä. Varsinainen helppouden huipentuma siis.

Helppouden huipentuma tämäkin: olen viime aikoina päässyt lopullisesti yli siitä koko elämän mittaisesta ajatuksesta, että kaikki pitää ite tehdä. Ei tartte, jos ei jaksa, ehdi tai huvita. Ostin yhtenä päivänä jopa sellaista valmista wokkikastiketta pussissa ja arvatkaapa mitä? En ole koskaan saanut kotona wokista niin maistuvaa. Kyllähän sellaisen edessä nöyrtyy.

Olen ymmärtänyt, että kukaan ei pidä minusta yhtään vähempää, jos tarjoilen heille kaupan muffinseja itseleivottujen sijaan. Nimittäin, tämä oli oivallukseni ydin: tullessaan kylään ihmiset eivät tule katsomaan muffinseja vaan minua. Ihanaa!!

Ja sitten on vielä se homma, että joskus jotkut vain osaavat tehdä tietyt asiat paremmin kuin itse. Niin kuin vaikka kahvila Kuppi & Muffinin neidot tekeävt kuppikakut. Minun kärsivällisyyteni ei ikinä riittäisi tuollaisten väkertämiseen. Onneksi jollain muulla riittää, ja minä voin vain piipahtaa hakemaan laatikollisen matkalla kotiin. Miten tässä tilanteessa muka kaikki eivät ole voittajia? Sitä kysyisin entiseltä kaikki-pitää-ite-tehdä-itseltäni.

Tämän päivän inspiroivimman lauseen tarjoili Porter-lehden haastattelema vaatesuunnittelija Alessandra Rich (nomen est omen - ihan kiva se esitelty Lontoon-kämppäkin...)

"I'm not that sort of woman who says, 'Let's try' - never. I'm always sure."

Ajatus oli minusta virkistävä, koska se on täysin minun itseni vastakohta.

Joten hmm... ehkä jos voisin tänä sunnuntaina jättää mieleenne yhden ajatuksen niin se olisi: omasta ajatusmaailmasta poikkeavat ajatukset ovat virkistäviä. Eivät ne ole mitään iljettäviä hyönteisiä, jotka pitää mahdollisimman nopeasti liiskata.

Jotenkin tämä maailma on mennyt sellaiseksi, että kaikesta nousee kauhea haloo. Jokainen letkautus, joka ei ehkä kohtaa oman ajatusmaailman kanssa, pitää vaientaa joukkoraivolla iltalehtien lööpeissä tai Facebookissa tai nettifoorumeilla tai missä vain. Se on väsyttävää, vie kaikkien osapuolten energiaa ja on lisäksi kuolettavan tylsää. 

Nauttikaa niistä ajatuksista, jotka ovat vähän erilaisia kuin teidän omanne. Kysykää lisää sen sijaan että vaihdatte heti sivua. Ottakaa Facebook-kavereiksi niitäkin, jotka eivät ole kanssanne kaikesta samaa mieltä. Tekee hyvää ja pitää aistit valppaina. Pus!

Share
Ladataan...

Ladataan...
Kaikki mitä rakastin

Lisää muuttouutisia! Tämä olkoon jälleen osoitus jostain kosmisesta huumorintajusta: ostin kämpän!!! Kyllä, ostin kämpän juuri kun olin julistanut, että en aio ostaa.

Asiaa pähkäiltyäni ja pyöriteltyäni, näytöissä käytyäni ja Oikotietä pakkomielteisesti selailtuani päätin nostaa kädet pystyyn ja antaa olla. Totesin, että viihdyn erinomaisesti vuokralla ja päätin unohtaa koko asian. 

Meni pari päivää ja sain puhelun työtuttavaltani, joka oli laittamassa myyntiin yksiötään, joka oli kuulemma ihan minun näköiseni, ja "tuli vain mieleen että et suinkaan ole harkinnut asunnon ostamista?"

Näinhän se usein menee: kun päättää lakata riehumasta jonkin asian kanssa, palaset loksahtavat kohdalleen kuin itsestään ja ratkaisu tarjoillaan hopeatarjottimella.

Päätös tuntuu hyvältä ja oikealta. Tietysti myös vähän hirvittävältä, mutta niinhän parhaiden asioiden kuuluukin. Huomaan kuitenkin nyt, että pelkäsin ihan turhia asioita asunnon ostamisessa - asumiskulujen tuplaantumista (eivät tuplaantuneet), sitoutumista Helsinkiin (aina voi etsiä vuokralaisen) ja epäilyksiäni siitä, tarkoittaako asunnon osto tässä vaiheessa elämää sitä, että reissuni on reissattu, että tämä oli nyt sitten tässä. Ei kai, oikeastaan päinvastoin: tuntuu helpommalta lähteä kun tietää, että on paikka, johon palata. 

Ylipäätään tuntuu hyvältä, että tästä eteenpäin edes yksi asia elämässäni on jokseenkin vakaa, kun kaikki muu on koko ajan silkkaa kysymysmerkkiä.

No, saas nähdä mitä tapahtuu alkuperäiselle suunnitelmalleni paeta talvea helmi-maaliskuuksi ulkomaille poimimaan mangoja tai viinirypäleitä. Ehkä se ei tänä vuonna onnistu, sillä aion tehdä pienenpientä remonttia, ja kuten tiedämme niin pienillä remonteilla on taipumusta kasvaa suuriksi remonteiksi, budjeteilla on tapana kolminkertaistua... 

Joka tapauksessa, Château Eevan (joksi ystäväni on yksiöni ei-lainkaan-mahtipontisesti ristinyt) ovet aukeavat näillä näkymin helmikuun alussa. Jännää, jännää, jännää.

Juuri nyt mielessä: lautalattioiden lakkaus ja muhkeat sohvat. Pinterest käy kuumana.

Share
Ladataan...

Pages