Ladataan...

Kiitos palautteestanne edelliseen postaukseen - oli ilo lukea siitä miten olette löytäneet oman juttunne ja miten kovin monella tavalla se voikaan löytyä. 

Viesteissänne kerroitte toki myös peloista muiden mielipiteiden vuoksi, epävarmuudesta tulevaa kohtaan ja turhautumisesta sen äärellä kun pitäisi valita se "järkevä" vaihtoehto sen sijaan mitä oikeasti haluaisi tehdä. 

Teille kaikille pähkäilijöille ja valinnoista ahdistuneille haluan vielä jakaa aiheeseen liittyen tämän pätkän Jim Carreyn puheesta. Se kestää minuutin ja viimeisessä puolessa minuutissa sanotaan kaikki olennainen.

Share
Ladataan...

Ladataan...

"Mitä olet opiskellut?" on kysymys, jonka saan monta kertaa viikossa. Kysyjät haluavat yleensä tietää, mitä olen opiskellut, koska olen päätynyt kirjoittamaan blogia työkseni, tai koska olen päätynyt kirjoittamaan ylipäätään mitään työkseni.

Kysymys kuvastaa hyvin suomalaisille tyypillistä ajattelutapaa - jos jotain haluaa tehdä, pitää ensin suorittaa tutkinto. Minulla ei tietenkään ole tutkintoa bloggaamisesta, mutta ei myöskään kirjoittamisesta.

Lukion jälkeen pidin ensin välivuoden, jonka aikana siivosin hotelleja, vastailin toimistolla puhelimeen, askartelin Nokialla moodboardeja ja siivosin lisää hotelleja. Tein pätkätöitä ja pätkätöiden välissä matkustin. Kiersin melkein koko läntisen Euroopan, kuljin Irlannin halki bussilla, vietin kuukauden Thaimaassa, vuokrasin talon Kroatiasta ja niin edelleen. Riekuin baareissa aamuneljään, kävin nukkumassa pari tuntia kaverin sohvalla ja heräsin seitsemältä siivoamaan hotelleja.

Poliitikot eivät tykkää yhtään, että sanon näin, mutta olen joka päivä kiitollinen siitä, että en mennyt suoraan lukiosta jatko-opiskelemaan. Opin, että pystyn tekemään fyysisesti raskasta työtä, tienasin rahaa säästöön, näin maailmaa - ja minulla oli älyttömän hauskaa.

Välivuoden jälkeen hain yliopistoon. Olin jotenkin aina pitänyt yliopistoa itsestäänselvyytenä, koska olen aina ollut lukijatyyppiä ja hyvä koulussa. Opiskelin englannin kääntämistä ja oikeustiedettä, tähtäimessä ura EU:ssa. Valmistuin kääntämiseltä, ja vaikka lain opiskelu oli minusta aidosti kiinnostavaa ja palkitsevaa, muutaman vuoden jälkeen alkoi kuitenkin tuntua siltä, että urakeskeinen ja usein aika kovakin lakimaailma - EU:sta puhumattakaan - ei ollut se paikka, jossa haluaisin loppuelämäni viettää. 

Olin oikisaikoinani alkanut kirjoittaa blogeja sekä opintojeni ohessa erinäisiä lehtijuttuja, ja alkoi enemmän ja enemmän tuntua siltä, että tätä haluaisin ehkä tehdä kokopäivätoimisesti. 

Tietenkään minulle ei tullut mieleen, että yhdeksän vuotta peruskoulussa, kolme vuotta lukiossa, viisi vuotta yliopistossa ja pieni kirjastollinen luettuja kirjoja olisi jo ehkä tarpeeksi opastamaan minua kirjoittajan tielle, joten hain opiskelemaan tiedotusoppia. Koska niin minäkin ajattelin vuosikaudet: jos jotain haluaa tehdä, pitää olla siihen soveltuva tutkinto. (Siitäkin huolimatta, että itse asiassa tein sitä jo.)

Tiedotusopin opiskelu oli itselleni pettymys. En sano, että vika olisi ollut yliopistossa tai opetuksessa, se ei vain täyttänyt omia odotuksiani. Halusin oppia nimenomaan paremmaksi kirjoittajaksi ja toimittajaksi, mutta huomasin oppivani vain lisää teoriaa ja tutkimuksentekoa. Käytännön kursseilla käytäntöä ei oikeastaan opetettu, vaan opetus perustui ajatukseen "menkää ja tehkää". Huomasin ajattelevani, että no, voinhan minä mennä ja tehdä ilman yliopistoakin. 


Tiedotusoppiaikoina minulla oli jo niin paljon kirjoitustöitä, etten voinut enää ottaa vastaan opintotukia. Alkoi tuntua siltä, että opiskelu oli vain töiden tekemistä häiritsevä ylimääräinen taakka, jonka päämääränä oli kuitenkin... niin, saada töitä. Aloin myös ekaa kertaa elämässäni kyseenalaistaa sitä, oliko yliopisto edes oikeasti minulle sopiva paikka ja oliko tutkinto minulle itselleni tärkeä, vai oliko se tärkeä vain muille ihmisille.

Yhtenä päivänä tajusin, että itse asiassa tutkinto ei ollut minulle tärkeä arvo ja olin roikkunut yliopistolla vastahakoisesti vuosia vain siksi, että olin koko elämäni kuullut sitä kuinka tutkinto on hyvä olla "kaiken varalta". Se päivä kun älysin tämän ja uskalsin jättää epämieluisat opinnot kesken oli yksi elämäni tähtihetkistä. Se oli nimittäin ensimmäinen maistiaiseni siitä, miten hyvältä elämä voi tuntua, jos sitä elää omaa eikä muiden totuutta seuraamalla.

En siis koskaan valmistunut tiedotusopilta, enkä usko että valmistunkaan. 

En missään nimessä sano, että tutkinto on turha eikä kenenkään kannata opiskella. Kaikkien kannattaa opiskella. Mutta tapoja opiskella on monia, eikä yliopisto ole se ainoa. Ja sielläkin voi lukea monia aineita - usein on jopa hyötyä siitä, että on opiskellut jotain muuta kuin sitä, mitä kaikki muut samalla alalla työskentelevät. 

Minä opiskelen edelleen joka päivä, vaikka jätin tutkinnon tekemisen. Luen kirjoja ja lehtiä, katson leffoja ja dokumentteja, juttelen ihmisille, opiskelen kieliä, luen netistä artikkeleita mitä erilaisemmistä aiheista, osallistun kursseille, katson YouTuben how to -videoita... Esitän paljon kysymyksiä.

Jos haluaa kirjoittaa työkseen, kaikkein järkevintä on opiskella aiheita, jotka itseä kiinnostavat ja avartaa maailmankuvaansa lukemalla mahdollisimman monipuolisesti. Ehkä vielä tärkeämpää kuin lukea on kuunnella ja nähdä, tehdä asioita ja tavata ihmisiä. 

On myös ihan hyvä tiedostaa se, että opetus kehittyy yleensä hitaammin ja kankeammin kuin itse ala. Esimerkiksi tiedotusopin laitoksella en tainnut kuulla kertaakaan mainittavan sosiaalista mediaa. Jos haluaa pysyä kehityksen kelkassa ja oppia juuri sillä hetkellä hyödyllisiä taitoja, on paljon tärkeämpää olla itse aktiivinen ja kiinnostunut kuin luottaa siihen, että koulussa opetetaan kaikki hyödylliset taidot. 

Tällä hetkellä saan elantoni lehti- ja verkkojutuista, bloggaamisesta, konseptoinnista, kaupallisesta viestinnästä, konsultoinnista ja sen sellaisesta. Teen myös edelleen silloin tällöin käännöstöitä. Bloggaaminen ei siis suinkaan ole päivätyöni, ainoastaan osa palapeliä, josta elantoni muodostuu. 

Juuri nyt tuntuu vahvasti siltä, että olen työelämässäni jonkin uuden suunnan äärellä. Minua kiinnostaa niin moni asia, ja alan hiffata, missä olen hyvä ja missä en niin hyvä. 

Minulla on myös vaikka millä mitalla työtä koskevia unelmia, eivätkä ne kaikki suinkaan liity kirjoittamiseen. Viimeksi eilen haaveilin kosmetologin työstä, koska olisi ihanaa puristella toisten mustapäitä. Minua kiinnostaa myös työskentely viinien parissa. Ja tietysti haluaisin opiskella kieliä - ranskaa, italiaa, espanjaa, japania... Haluaisin tehdä vielä paljon enemmän kaikkea visuaalista. (Haluaisin myös merioikeusjuristiksi, puutarhuriksi ja majatalonpitäjäksi.)

Kaikenlaista siis. Voi olla, että parin vuoden päästä teen tätä, tai sitten jotain ihan muuta. Se vuosien jahkailu yliopistolla on tätä nykyä tehnyt minusta nopeiden käänteiden naisen.

En ole ollenkaan huolissani pärjäämisestäni, vaikka alalla on vaikeaa, eikä minulla ole edes sitä tutkintoa. Jos ala kaatuu, vaihdan alaa. Jos unelmani toteutuminen on tutkinnosta kiinni, opiskelen tutkinnon.

Itselleni on ollut silmiä avartavaa myös huomata se, että tietyn tutkinnon tärkeyden korostaminen kuuluu nimenomaan suomalaiseen kulttuuriin. Kokemukseni mukaan muualla maailmassa arvostetaan korkeakoulututkintoa, mutta ei ajatella, että sen pitäisi olla juuri tietystä aineesta tai tietystä koulusta, jotta voisi tehdä tiettyä työtä. Myös työssä oppiminen ja "pohjalta huipulle" eteneminen tuntuu olevan paljon yleisempää muualla.

Eli vastauksena kysyjille: mene opiskelemaan sitä, mikä kiinnostaa. Tee sellaisia ratkaisuja, jotka hyödyttävät juuri sinua. Jos unelma-ammatissasi vaaditaan tietty tutkinto, opiskele se. Jos ei vaadita, opiskele sillä tavalla, joka tuntuu sinulle itsellesi ja urallesi aidosti hyödylliseltä. Se voi olla tietty tutkinto tai yksittäinen kurssi, tai se voi olla panostamista työkokemuksen keräämiseen. 

Iso osa yliopisto-opiskelusta perustuu opintopisteiden jahtaamiseen eikä oikeasti oppimiseen - ihmiset räpläävät luennoilla puhelimia ja pänttäävät paniikissa ulkoa tenttikirjoja, jotta pääsisivät läpi, ettei Kela vaadi opintotukia takaisin. Ketä tällainen hyödyttää?

Kaikessa opiskelussa on hyvä tiedostaa, että opiskelu ja oppiminen ovat kaksi eri asiaa.

Lykkyä pyttyyn ja oppimisen iloa!

Share
Ladataan...

Ladataan...

Jokin aika sitten huomasin, että ammoisina aikoina hankittu opinto-oikeuteni Turun yliopistoon päättyy heinäkuussa. Ajattelin, että ehkä nyt on aika sitoa asiat nättiin pakettiin ja siirtyä eteenpäin.

Lounas yliopiston ruokalassa todisti epäilyni oikeiksi. Viereisessä pöydässä puhuttiin niitä samoja asioita, joita yliopiston ruokalan pöydissä puhuttiin jo vuonna 2005. Se kurssi sitä ja valmistuminen tätä ja Habermas sitä ja sitten muutama klisee englanniksi suomalaisten alkoholikäyttäytymisestä espanjalaisille vaihtareille. 

Halusin nousta seisomaan ja huutaa koko ruokalalle eikö teillä saakeli ole muuta puhuttavaa! Olette jauhaneet noita samoja asioita seitsemän vuotta! Puhukaa jostain muusta!

Ymmärrän. Olin epäreilu. Eivät ne ihmiset varmaan edes olleet yliopistolla seitsemän vuotta sitten. Niille ne asiat olivat varmasti uusia. En minä, rakkaat yliopiston ruokalassa ruokailijat, syytä teitä mistään. Turhautumiseni ei kerro teistä, vaan minusta. 

Opintopisteeni riittivät enemmän kuin hyvin kandidaatin tutkintoon. Postitetaanko todistus vai tuletko hakemaan, kysyi kanslisti. Sanoin, että pistäkää postiin.

Palautin avaimeni - sen, jota olen pitänyt avaimenperänä viimeiset seitsemän vuotta, siksi että kaikki nämä vuodet olen pitänyt ovea raollaan. Jos vaikka joskus vielä... pitäisihän sitä...

MUTTA:

Jos seisoo koko ajan ovenraossa, saattaa huomata, ettei etene mihinkään. Ei siihen suuntaan, johon kaiken järjen  mukaan pitäisi, muttei myöskään siihen, johon oikeasti haluaisi.

Joten niin minä suljin oven. Tiesin, että suurella todennäköisyydellä viimeistä kertaa. Ja silloin tuli epäilys. Tämäkö tästä jäi käteen? Pitäisikö sittenkin...

Silloin muistin, mitä Emma huusi ensimmäisen laavussa nukkumamme (tai "nukkumamme") yön jälkeen. Nyt Eeva, lähetään vittuun täst haisevast lääväst!

Aloin hihittää, vaikka ei se nyt edes ollut niin hauskasti sanottu. (No okei, oli se.)

Tuomiokirkkosillan kohdalla nauroin jo ääneen (taisin olla vähän hysteerinen). Tajusin näyttäväni kylähullulta, mutten mahtanut sille mitään, en, vaikka yritin purra kämmentäni. Vettäkin satoi, mutta en osannut häiriintyä siitäkään.

Se taisi olla vain huimausta tai korkeanpaikankammoa. Katsokaas nimittäin,

nilkastani oli juuri irrotettu pallo nimeltä maisterintutkinto. Ja minä olin juuri noussut lentoon.

Hasta la vista, yliopisto. Tehkää te tiedettä, kun osaatte sen hyvin. Meikkis tekee tästedes jotain muuta.

Share
Ladataan...

Pages