Ladataan...

Ilmassa on viime aikoina ollut taas pientä tulevaisuusahdistusta, kun työkuvioni ovat menneet vähän uusiksi. Mietin, mitä mää oikein teen isona, millä mää maksan 20 vuotta asuntolainaa, mitä jos mää saankin töitä Helsingistä justiinsa kun me ollaan saatu tämä Turun-asunnon remppa valmiiksi, tai jos kaikki muut saavatkin töitä Helsingistä tai ulkomailta ja mää jään tänne yksin...

Eilen tilittäessäni asiaa ystävälleni tajusin yhden jutun.

Olen hokenut tätä samaa litaniaa kymmenen vuotta.

Siis: olen ollut viimeiset kymmenen vuotta huolissani tulevaisuudesta. Pääosin vieläpä ihan samoista asioista: töistä, rahasta, rakkaista, asuinkaupungeista, asunnoista.

Lukiossa se alkoi. Mitä mää teen isona, mihin kouluun mää meen, tapaanko mää ikinä ketään ihanaa poikaa, katkeaakohan yhteydenpito kaikkiin parhaisiin kavereihin (tai no, silloin sanoin kyllä mitä mä teen isona, mihin kouluun mä meen, tapaanko mä ikinä ketään ihanaa poikaa, koska 8 vuotta Turussa ei ollut vielä tehnyt tepposiaan helsinkiläiselle puheenparrelleni).

Ja siitä sitten tasaisesti etiäppäin: mitä mä teen täällä yliopistossa, valmistunko mä ikinä, mitä jos mää valmistun ja emmää saaakaan töitä. Missä kaupungissa mää nyt sitte asun, ja mitä jos lainojen korot kymmenkertaistuu, ja mitä jos kaikki muut muuttaa pois, ja MITÄ MÄÄ OIKEEN TEEN ISONA.

Tätä siis kymmenen vuotta.

Ja tiedättekös:

Kertaakaan näiden kymmenen vuoden aikana en ole joutunut kadulle tai sillan alle asumaan.

Kertaakaan ei ole tapahtunut mitään peruuttamatonta.

En ole kuollut nälkään tai joutunut sortumaan rikolliseen toimintaan (paitsi kerran opiskeluaikoina, kun punnitsin ready to eat -avokadon raakana avokadona).

En ole tehnyt ainuttakaan päätöstä, joka olisi määritellyt koko loppuelämäni.

Aina on ollut töitä - ei ehkä niitä unelmatöitä, mutta kyllä hotellivieraiden lakanoiden vaihtamisessa ja Felixin kurkkujen purkittamisessakin on oma hohtonsa. Ja samat ilon aiheet ne oli kurkkujenpurkittaja-Eevalla kuin tällä toimittaja-Eevallakin: kaverit, kukkaset, kirjat ja hyvä ruoka.

Kuvioissa on edelleen samat kaverit ja liuta uusia. Ihanaa poikaa en löytänyt, mutta fantastisen miehen kyllä.

Näyttää siis siltä, että vaikka kuinka murehdin tulevasta, elämä se vaan rullailee eteenpäin ja hyviä asioita tapahtuu. Ja jos jotain todella kamalaa olisikin sattunut, olisinko voinut ehkäistä sen murehtimalla sitä etukäteen?

Tänään minä siis kysyin itseltäni, melko juhlalliseen sävyyn: haluanko vatvoa näitä samoja huolia vielä vuonna 2023? Ehkä tämän kymmenen vuoden kierteen voisi nyt katkaista. Ajatella, että nyt on hyvä näin ja tulevaisuuden murheita voi murehtia sitten tulevaisuudessa. (Tai, vielä huisimpi ajatus: ehkä tulevaisuudessa ei edes ole sen suurempia murheita. Niinkin voi käydä.)

Sen sijaan, että miettisin miten minun käy kun kaikki muuttavat pois Turusta, voisin vaikkapa nauttia niiden kaikkien seurasta nyt kun he vielä ovat täällä. Murehtia vasta sitten, jos oikeasti löydän itseni tuijottelemasta yksin kotona seiniä. Surra rahojen loppumista vasta sitten, jos ne oikeasti uhkaavat loppua. Ja jos Helsingin kutsu käy, mietin sitten, mitä tälle ihanalle asunnolle tapahtuu. En nyt.

Nyt minä istun täällä ja ihailen tuota anopin tuomaa kukkakimppua. Sekään ei välttämättä ole täällä enää huomenna. Mutta vielä tänään se on, ja tänään se on pinkki ja hurmaava.

Share
Ladataan...