Ladataan...

Mietin tässä nukkumaan kömpiessäni, että olipa kiva päivä. Varmaan siksi, että olin ekaa kertaa viikkoon ihmisten ilmoilla (saakelin tauti!).

Mitään kummaa ei tehty - aamiaispalaveri koskien syksyn projekteja, iltaan asti töitä mutta onneksi kivoja sellaisia, ja niiden välissä sopivasti jaarittelua nahkahousuista, musiikista ja muusta elintärkeästä. Vähän kävelyä puistossa, illalla nuudeleita ja pari lasia viiniä.

Kulmilla on kaunista, tällä kertaa taas uudella tavalla. Tienoon vanhat talot näyttävät siltä kuin ne olisi tehty syksyn kullanruskeaa valoa ajatellen. (Kesällä ne näyttivät siltä, että ne olisi tehty yöttömiä öitä varten, ja talvella ne heijastelivat taianomaisia pastellisävyjä lumeen. Tämä lienee sitä hyvää kaupunkisuunnittelua - talot näyttävät joka sesongissa siltä kuin olisi paras aika vuodesta. Paitsi ehkä niillä harmailla loskakeleillä. Mutta onneksi niitä ei tarvitse ajatella nyt.)

Hämmästyin Tehtaanpuiston pinkeistä ruusuista, jotka kukkivat yhä kuin eivät olisi lokakuusta kuulleetkaan. Ainesta idoliksi...


Päivän vaatteiden koodisana oli supermukava - sekä tuo jättikokoinen Zaran kasmirneule että Dieselin Jogg Jeansit täyttävät kumpikin kriteerin korkeimmin arvoisanoin. Ne päällä on vähän kuin olisi pukeutunut pumpuliin, tai ehkä pilvenhattaraan (ensimmäinen mielleyhtymäni oli nukkuva, pehmeä ja lämmin koiranpentu, mutta sellaiseen pukeutuminen kuulosti jotenkin väärältä).

Sain farkut vähän aikaa sitten Dieseliltä ja noita Jogg Jeanseja on kyllä kokeiltava itse, että uskoo todeksi. Näyttävät farkuilta, mutta tuntuvat päällä aivan verkkareilta. Materiaali on enemmän college-kangasta muistuttavaa kuin denimiä, mutta sen huomaa vasta, kun matskua hypistelee kädessä. Mitä lie noituutta. 

Kävimme lounaalla uudessa Eiran Sandrossa (löytyy Tehtaankadulta entisen Mange Sudin tiloista). Totta puhuen kävin siellä jo eilen. Eilisen lounaan syötyäni aloin odottaa, että olisipa jo huominen, niin pääsisi uudestaan.

Sana uudesta raflasta oli lähtenyt kiertoon, sillä tänään paikka oli tupaten täynnä ja oven tienoilla norkoili toiveikkaita lounastajia ulos asti. En toisaalta ihmettele: Helsingissä ei ole ihan liikaa rentoja ja kohtuuhintaisia ravintoloita, joissa silti suhtaudutaan ammattiylpeydellä tekemiseen eikä mennä sieltä missä aita on matalin.

Tunnelmakin oli mukava: pöydissä istutaan ruuhka-aikaan ventovieraiden kanssa (jopa vähän jutellaan, aatelkaas), tuttuihin törmää koko ajan eikä ravintolassa tuhahdella sen enempää lapsille kuin koirillekaan.

Mutta ennen kaikkea: kuinka ihanaa on se, että vihdoin saa ihminen syödä lounaalla sydämensä kyllyydestä VIHANNEKSIA. Ei vain lihaa ja hiilareita tai mautonta salaattia, vaan oikeasti tuoreita, hyvin valmistettuja vihanneksia. Tätä on todellakin kaivattu ja odotettu. Olen kiitollinen ja onnellinen. 

Nyt leffa pyörimään ja peiton alle. Jätän seuraksenne tämän biisin, joka tulee mieleen usein tällaisina iltoina, kun takana on kiva päivä, jossa ei oikeastaan ollut mitään ihmeellistä - ja sitten kuitenkin oli. 

Share

Ladataan...

Huono uutinen: syksy on nyt sitten ilmeisesti ihan oikeasti tullut. 

Hyvä uutinen: kesän ehdoton lempparipaikka, Hernesaaren Birgitta, on kuulemma auki vielä ainakin syyskuun loppuun. Kysyin asiaa hädissäni eräänä aamuna, kun pidimme nurkkapöydässä palaveria hyytävän koleassa säässä.

Hyvä niin - muuten olisin epäilemättä saanut vierotusoireita paitsi auringosta ja uimisesta, myös Birgitasta. Siellä on istuttu kesällä niin aamiaiset kuin iltapalatkin, suunniteltu yhdet häät ja ainakin kymmenen lehtijuttua, juotu korkkareissa skumppaa ja treenitrikoissa smoothieta, pidetty sata palaveria, tavattu sukulaisia, ystäviä ja uusia tuttavia ja notkuttu nurkkapöydässä yksin läppärin tai kirjan kera.

Ja on näissä koleissa säissäkin sentään jotain hyvää: nytpähän ainakin merenrantakahvilan takkatulet, viltit ja punaviinit pääsevät kunnolla oikeuksiinsa.

Birgitta Hernesaari osoitteessa Hernesaarenranta 2.

 

Share

Ladataan...

Jos minulta kysytään, ansaitsen vain parasta. Tietysti. Ikävä kyllä maailma ja muut ihmiset eivät yleensä ole ihan samoilla linjoilla, mutta viime viikolla lykästi.

Sain vihdoin arvoistani kohtelua, kun Veuve Clicquot kutsui minut seimailemaan samppanjaa ja ihastelemaan Helsingin kattoja 40 metrin korkeudesta. 

Homman nimi oli tietysti Helsinkiin hiljattain avautunut maailmanpyörä, joka kulkee virallisesti nimellä Finnair Sky Wheel. Vaikka pyörä on kerännyt osakseen paljon naljailua ja soraääniä, olen itse ollut siitä alusta lähtien innoissani. En pelkää korkeita paikkoja lainkaan, päinvastoin rakastan niitä.

(Sitä paitsi pyörä on minusta oikeasti kaunis lisä Kauppatorin alueen siluettiin, toisin kuin ne susirumat torikojujen katokset. Että jos minulta kysytään, niin sen yleisönosastokirjoittelun voisi ennemmin suunnata niihin hirvityksiin kuin maailmanpyörään.)

Keltaisen lesken lisäksi maailmakin päätti hemmotella meikäläistä, sillä juuri kun olin astumassa pyörään sisään, harmaa mähmä vaihtui auringonpaisteeksi ja kauniin siniseksi taivaaksi. Kiitos sääjumalat kun tulitte edes vähän vastaan tänä kesänä, arvostan kovasti.

Maisemat olivat tietysti komiat, kuten kuvitella saattaa. Pääsimme istumaan Veuve Clicquotin erikoisvaunuun (jonka voi halutessaan varata), jossa oli vielä sellainen hienous, että lattiakin oli läpinäkyvä.

Siis vähän kuin sellaisilla etelänlomilla, joilla yritetään kyylätä lasipohjaveneen läpi delfiinejä. Paitsi että delfiinien sijaan voi kyyläillä helsinkiläisiä. Jotka ovat paikoitellen melkein yhtä viisaita ja sympaattisia kuin delfiinit.

Haluan ehdottomasti pian uudestaan pyörän kyytiin, ja seuraavalla kerralla auringonlaskun aikaan! Joko teistä joku on käynyt testaamassa Sky Wheelin - ihanaa vai ihan turhaa ja hirveetä?

Share

Pages