Ladataan...

Kiitos kaikille kommenteista edelliseen postaukseen - luin niitä vuorotellen kateellisena ihaillen, vuorotellen ymmärtäväisesti nyökkäillen ja vuorotellen ääneen nauraen. Olette parhaita!

 

Erityisen paljon nauratti se, että pari kommenttiboksissa ahkerasti kehutuista paikoista olivat juuri niitä, joissa olen itse kokenut kauhun hetkiä kirsikoiden ja omaan makuuni astetta liiankin inessä skenessä olevien ohjaajien kanssa. Mutta tämäpä osoittaa vain sen, että meitä on moneen junaan ja jokainen löytänee tästä maailmasta sen itselleen sopivimman ryhmäliikuntatunnin :) Ja hyvä niin. 

 

 

Kommenttejanne lukiessani tajusin järkytyksekseni, että olen itse asiassa kokeillut lähes kaikkia suosittelemianne lajeja ja paikkoja! Ainakaan yrittämättömyydestä meikää siis ei voi syyttää, joskaan ei näemmä myöskään liiallisesta uskollisuudesta, mitä liikuntaan tulee... Eloni aikana olen kokeillut hotjoogaa, astangajoogaa, hathajoogaa, yinjoogaa ja kundaliinijoogaa - kymmenien eri opettajien johdolla joogasaleilla ja kuntosaleilla aina Suomesta Uuteen-Seelantiin. Astangajoogassa jaksoin pitkin hampain käydä jopa pari kuukautta, muut ovat jääneet kerran tai parin kokeiluiksi. Ehkä nyt on siis korkea aika myöntää itselleni, että minä nyt vain en ihan oikeasti pidä joogasta. Ainakaan tällä hetkellä, tässä elämässä, juuri nyt.

 

Jännää ei niinkään ole se, etten pidä joogasta vaan se, että sen myöntäminen aiheuttaa hirvittäviä syyllisyyden ja huonommuuden tunteita. Koska en osaa viettää päivästäni puoltatoistatuntia venytellen hiljaisessa salissa, tunnen itseni paskapäälänsimaalaiseksi, joka ei osaa hiljentyä.  Pikkulapsen tasolle jääneeksi sählääjäksi, joka ei osaa keskittyä mihinkään.  Olen ristinyt ilmiön joogasyyllisyydeksi. Totta kai minäkin haluaisin olla seesteinen ja henkistynyt tyyppi, joka vain hengittää rauhallisesti vastoinkäymisiä kohdatessaan. Ja jolla on lisäksi tosi hyvät pakarat.

 

(Saman ilmiön eri ilmentymiä: meditaatiosyyllisyys, runoussyyllisyys, taide-elokuvasyyllisyys, hiljaisuussyyllisyys. Viimeinen siksi, koska puheliaisuus on kuulemma merkki henkisestä epäkypsyydestä, kun taas hiljaisten ihmisten jokainen sana on profeetallinen viisaus. Ja kotoilusyyllisyys - entä jos vaan mieluummin ostaa vaatteet kaupasta kuin tekee ne ite? Poden myös keskivahvaa fantasiakirjallisuussyyllisyyttä, koska kyllähän valveutuneen ja avarakatseisen ihmisen pitäisi olla kiinnostunut muustakin kuin arkielämän kuvauksesta.)

 

 

Ja oikeasti se on ihan hölmöä. Kun asiaa oikeasti mietin, niin huomaan, että kyllä minä osaan olla läsnä ja keskittyä. Osaan lukea pitkiä romaaneja ja nauttia niistä. Osaan kattaa pöydän, istua alas ja syödä ruokani ilman telkkaria tai lehteä. Osaan kuunnella ystäväni juttuja räpläämättä samalla iPhonea. Osaan istahtaa puiston penkille kauniina päivänä katselemaan kaupungin menoa.

 

Osaan siis hiljentää mieleni, elää hetkessä ja olla läsnä - en vain osaa tehdä sitä joogasalissa. Joku henkistyy lootusasennossa, minä tunnen maailman ja nykyhetken joka solullani, kun saan eteeni tosi hyvän cappuccinon kivasta kupista tarjoiltuna (asetti olennainen, maitovaahdon määrä kriittinen). Miksi yksi tapa olisi parempi kuin toinen? 

 

Joten niin. Ehkä olisi aika minunkin sisäistää se, että liikunnassa, niin kuin melkein kaikessa muussakin, on tosiaan vain yksi tapa tehdä asiat oikein: se oma tapa. Itselle sopiva tapa. Voi olla, että ensi viikolla, ensi vuonna tai kymmenen vuoden päästä löydän sisältäni intohimoisen joogin tai pilatesfanin. Sitä varten laitan ylös kaikki vinkkinne hyvistä ohjaajista ja tunneista ja annan niille kenties vielä mahdollisuuden.

 

 

Mutta tiedättekös - sitä odotellessa löysin onneksi toisenkin lymfajärjestelmää vilkastuttavan lajin: trampoliinilla hyppiminen!

 

Kuulostaa paljon enemmän meikäläisen heiniltä.

 

Nyt täytyy vielä keksiä, miten minitrampoliinin naamioisi osaksi tulevan kotimme sisustusta. Ehkä siitä saisi sohvapöydän?

 

 

 kuvat: Steven Meisel / Vogue Italia heinäkuu 2007

Share

Ladataan...

 

 

 

Lähden tänään piipahtamaan Helsingissä. Luvassa on vähäsen työntekoa, paljon kavereita ja, jos aikaa jää, pikainen katselmus Helsingin kevätvaatetarjontaan.

 

Jätän viisaan Zooey Deschanelin pitämään teitä silmällä siksi aikaa. Muistakaa nämä sanat seuraavalla kerralla kun joku pilkkaa sitä, että olette jostain innoissanne, sitä, että jaksatte uskoa johonkin tai sitä, että tarvitsette nenäliinaa leffassa (tai sitä, että pidätte Zooey Deschanelista). Todellista vahvuutta on pysyä pehmeänä, ei verhoutua ivan ja välinpitämättömyyden taakse.

 

Hyvää viikonloppua kaikille, nähdään pian!

  

kuva: Gawker

Share

Ladataan...

Koska olette kommentoineet niin kamalan ahkerasti enkä millään saa mahtumaan tätä sanottavaani kommenttilootan sallimaan 1000 merkkiin, vastaan teille kaikille nyt postauksen muodossa.

 

Nettiin kirjoittaminen - no, itse asiassa mikä tahansa kirjoittaminen - on siinä mielessä hämmentävää ja hassua, että sillä sekunnilla, kun painat Tallenna-nappia, teksti alkaa elää omaa elämäänsä. Jokainen tekee siitä oman tulkintansa ja ymmärtää ja suodattaa sen niiden lasien läpi, joilla tätä maailmaa katselee. Sitä on palkitsevaa, pelottavaa ja hämmästyttävää seurata vierestä.

 

Jaat maailmalle syvimmät ajatuksesi, mutta joku huomaa vain kielioppivirheen. Kuvittelet sanovasi, että hauki on kala, mutta joku ymmärtää sen niin, että hauki on vain puoliksi kala. Toisen mielestä hauki on koira ja kolmannen mielestä hauki on nykyään ihan täynnä itseään. Ja joskus ihan humoristiseksi tarkoitettu heitto alkaa elää omaa elämäänsä ja paisuu paljon suuremmaksi asiaksi kuin se oli tarkoitettu. Mutta niin se menee.

 

 

Joten ihanat, rakkaat lukijat, kiitän kommenteistanne, te olette vilpitöntä ja kannustavaa sakkia, ja näette asioissa aina hyvät puolet. Mutta ei teidän tarvitse olla minusta huolissanne - vaikka oloni on ajoittain ei-niin-hehkeä, en minä oikeasti vietä päiviäni itkemässä sitä, miten ruma olen ja miettimässä, mitä joku raatorehellinen (päivän sana!) ohikulkija kirjastossa ajattelee ulkonäöstäni. Ja ei, tietenkään en ajattele, että ulkonäkö olisi se määrittävin tekijä parisuhteessa tai elämässä ylipäätään. Saatan olla ruma, mutta en mää nyt sentään tyhmä ole! ;) (Huom. tämä oli nyt taas sitä huumoria.)

 

 

Paskoja päiviä ja ankeita ajatuksia tulee kaikille, myös meikälle. Joku syyttää itsesäälistä, minä puhun mieluummin rehellisyydestä. Joskus on ihan hyvä kertoa mälsistäkin hetkistä, niin pieniä kuin ne murheet tämän maailman mittakaavassa ovatkin. Kun jokaisella näitä ankeita päiviä kuitenkin on, miksi pitäisi edes esittää, että elämä on aina fantastista ja omat ajatukset aina rationaalisia ja itseä kohtaan armollisia? Jo blogia perustaessani päätin, että vaikka kirjoitan blogia kivoista asioista, en halua kirjoittaa ruusunpunaisiksi siloteltuja tarinoita, joista kaikki pikkumaisuus, epävarmuus, turhamaisuus, heikkous, hölmöys, kiittämättömyys, riittämättömyys ja toisinaan suoranainen naurettavuus on karsittu pois. Sellaisia tarinoita löytyy ihan riittämiin Makuunin hyllyltä hintaan 3 euroa per vuorokausi plus irtokarkit.

 

 

 

Joten niin. Nämä horinani olkoon yhden nuoren naisen ääni. Pääasiassa onnellinen, kivoista asioista puhuva ääni, joka on tehnyt tietoisen päätöksen katsoa maailmaa positiivisesta vinkkelistä. Sellainen, joka toisinaan sortuu synkkyyteen, muttei koskaan epätoivoon.

 

Ja seuraavaksi muuten puhutaan koiranpennuista. Alkaa riittää tämä mietiskely-schmietiskely.

 

Kuvat Vogue USA helmikuu 2012, muistuttamassa postauksessa siitä, mikä elämässä on oikeasti tärkeää. Eli siitä, että eilen alkoivat Mad Menin vitoskauden jaksot.

 

 

Share

Pages