Kirjoitin viime kesänä 1960-luvun keittiöstä. Keittiö sittemmin valmistui, tosin kuukausia myöhässä, ja se on aivan asukkaansa näköinen. Mosaiikki sai jatkoaikaa, kun laatta vaihtui modernimpaan versioon. Kaapistot, keittiön järjestys ja kodinkoneet luonnollisesti kokivat sitten täydellisen muodonmuutoksen.

Enpä tuota viimekesäistä tekstiä kirjoittaessani ajatellut, että kahdeksan kuukauden päästä asuisin pohjaratkaistuiltaan identtisessä asunnossa samassa taloyhtiössä (jos totta puhutaan, en myöskään ajatellut muuttavani neljänteen asuntoon neljän ja puolen vuoden sisään, mutta suunnitelmat muuttuvat joskus). Vaalennetut saumat ja työhuone jäivät muiden ihailtavaksi. Me saimme hieman vähemmän neliöitä, mutta hieman enemmän jotain omannäköistä. Siitä lisää myöhemmin.

Kevät on täällä. Sen huomaa mielen ja askeleen keveydestä, sekä siitä, että vatsa halajaa raikasta ja rouskuvaa (josta kuvien aamupala ei ole malliesimerkki, mutta siihen suuntaan kuitenkin). Taas kuukausia kestänyt turvotus on siinä pisteessä, että jätän hyvästit gluteenille heti, kun viimeiset vehnäisät ja rukiiset leivät on syöty ja myslisekoitukset ravisteltu lautaselle (ei raaski hyvää poiskaan heittää).

Kertoo jotakin ihmismielen hölmöydestä, että vaikka olen jo kerran ollut viikon gluteenittomalla ja olo parani (kuten myös kasvojen iho - ongelmani numero 1) jo parissa päivässä, en ole silti tehnyt sitä uudelleen. Kun on elänyt ikänsä leivällä, muun muassa ensimmäistä kertaa parin vuoden iässä todennut, että "mä voisin syödä aina pelkkää leipää", ei luopuminen tunnu kovin yksinkertaiselta.

Sitten muistan, että olenhan minä päässyt eroon yhdestä maailman inhottavimmista riippuvuuksista, nimittäin tupakoinnista ja nikotiinista, ja sekös vasta vaikeaksi luokitellaan. Siitä huolimatta se kävi lopulta helpommin kuin olisin kuvitellut ja oli näin jälkikäteen ajateltuna oikeastaan aika naurettavan helppoa.

Silloin riitti, että kertoi itselleen tarpeeksi monesti, että identiteetti ei särjy, muutu tai murene vaan pikemminkin eheytyy luopumisen myötä. Ettei kyse ole kuin siitä, ettei anna tietyn nautinto- tai ruoka-aineen määritellä sitä, minkälainen on ihmisenä. Kun irroittaisi tämän asian ylle nostetun nostalgian verhon ja tarkastelee asiaa realistisesti, niin ymmärtäisi, ettei se gluteeni ihan totta ole niin hyvä asia, kuin olet luullut. Vaikka juuri esimerkiksi leipä on hyvää, parempi olisi, jos tuntisi olonsa hyväksi edes suurimman osan ajasta, kuin että kärvistelee jatkuvasti vatsansa kanssa.

Raportoin kokeilun etenemisestä seuraavan kerran sitten, kun luopuminen käynnistyy. Muutoin ajattelin ottaa taas tavaksi vierailla täällä vähän useammin. Ihanaa kevättä!

Innoittajinani aiheessa ovat toimineet muun muassa tämä Jolien, sekä tämä Halon artikkeli.

Villasukat saavat odottaa, sillä tämä toinen projekti tuntui tärkeämmältä. Kuviosta voi päätellä, mikä tästä on kehittymässä. Takakappale on melkein valmis, huraa sille!

Mutta siis. Voi luoja että sileä neule on tylsää! En ihmettele, että yritän aina kehitellä kaikkiin muihin juttuihin jotain muuta. Tämä on isoin kappale sileää neuletta mitä olen koskaan tehnyt ja voin kertoa, etten toista kertaa ryhdy, ainakaan ihan heti.

Ja inhoan nurjia silmukoita, kun täytyy aina kirrata lanka tiukalle ettei tule liian löysää (alareunasta näkee kun on joka toinen kerros isompaa ja joka toinen pienempää silmukkaa). Mutta uskon, että tämän valmistuttua pyörrän vielä mieleni ja ryhdyn hommaan uudestaan, niin kiva vaatekappale tästä on kehkeytymässä.

Sain valmiiksi elämäni toiset villasukat. Ensimmäiset tein yläasteella puutteellisen ohjauksen takia vähän miten sattuu ja niissä oli ainakin kolmeatoista eri väriä. En tainnut käyttää niitä kertaakaan, koska ne kinnasivat sieltä ja olivat aivan liian löysät täältä. Jostakin syystä kaikki tekstiilitaidon opettajat läpi peruskoulun olivat sitä mieltä, että vasenkätisenä minun ei tarvitse oppia neulomaan. Ei se opettaminen nyt niin vaikeaa olisi ollut.

Myönnettäköön, että sukat vaativat alkuun testiversion, joka oli ohjeiden tarkasta noudattamisesta huolimatta kolme senttiä liian suuri joka suuntaan. Kaikista epäluuloistani huolimatta kantapään neulominen oli naurettavan helppoa, jopa kivuttomampaa kuin kaventaminen.

Kaikkein kettumaisinta neulomisessa on kuitenkin työn viimeistely - miksei ole olemassa sellaista neulontatekniikkaa, joka vapauttaisi tekijän lankojen päättelyltä? Se on melkein yhtä inhottavaa kuin harsittujen saumojen purkaminen.

Sukkatehdas jatkaa, lankaa nimittäin on ainakin yhden suurperheen viiden vuoden sukkatarpeisiin.

Omaan pakkomielteen kalentereihin. En niinkään ajanhallinnallisista syistä, sillä muistan tärkeät tapahtumat ulkoa, vaan siksi, että rakastan pienten merkintöjen, muistutusten ja muistiinpanojen rustaamista. Puhelimestani löytyy ainakin neljä erilaista muistiinpano-sovellusta, mutta ne eivät ole yhtään niin tunteikkaita ja henkilökohtaisia kuin paperimuistiinpanot.

Olin jo tovin tuskastellut pehmeäkantisen Moleskineni kulumista ja kun Suomalaisessa ei juuri silloin ollut kovakantisia tarjolla, lähti mukaan värillään ja yksinkertaisuudellaan hurmannut kovakantinen peruskalenteri. Saatan kyllästyä väriin muutamassa kuukaudessa, mutta vielä toistaiseksi hymyilen aina kaivaessani kalenterin esiin.