Jäämisestä




Kuvat: Andregiesemann.com
Yhdessä elämänvaiheessa olin vakuuttunut siitä, että minun olisi kuulunut syntyä Saksaan. Se alkoi ehkä rakkaudestani Berliiniin, mikä löytyi syrjäisestä kuppilasta turistimassojen ulottumattomista. Törmäsimme siellä saksalaistuneeseen, muistaakseni australialaiseen ohjaajaan, joka tiesi kertoa ohjaamansa dokumentin näkyvän myöhemmin samana vuonna Ylellä. En kuolemaksenikaan muista ohjaajan nimeä, saati dokumenttia, mutta se taisi liittyä jollakin tapaa Mannerheimiin.
Toisaalta se saattoi myös alkaa saksalaisesta perheestä ja pitkistä maanteistä, joita reunustivat Suomen mittapuulla järjettömän suuret ja humisevat tuulimyllyt. Siitä kylästä, joka jossakin vaiheessa täyttyi YK:n koulutusta käyvistä sotilaita ja jonka katuja ei edes Google ole käynyt kuvaamassa.
Pidän saksaa kauniina kielenä. Sen kauneus muodostuu luultavasti luvattoman monikonsonanttisista sanoista ja kieliopin vaikeudesta. Olen unohtanut akkusatiivi-, datiivi- ja genetiivitaivutukset sekä lauseopin, mutta osaan edelleen taivuttaa suussani sanat oikeanlaisiin olomuotoihin ja ymmärrän vielä jonkin verran puhetta. Ensi syksynä toivottavasti enemmän.
Totta puhuakseni, rakkauteni saattoi alkaa myös niistä saksalaisista, jotka ajelivat kylällämme vanhalla autolla, jonka takatuulilasiin oli kirjoitettu Metallican logoa varioiden “Makkara”.
Vom bleiben -kuvasarjan takaa löytyvät valokuvaajat André Giesemann ja Daniel Schulz. Saksan yökerhomeininki on jotain aivan muuta kuin lintukodossa, mutta on näissä siitä huolimatta jotakin tuttua.
Tiloihin on helppo kuvitella satoja ihmisiä sekä hien ja hajuvesien sekainen hengitysilma. Kuvat on otettu hetkenä, jona juhlakansa on siirtynyt eteenpäin elämässään (tai taantunut, juhlahumun määrästä riippuen). Se sama hetki, jolloin saa kiittää kohtaloaan siitä, ettei koskaan päätynyt kaatamaan juomia työkseen.


Keskustele