Ladataan...
Kaksi-nolla

Myönnetään, olin skeptinen. Kaikki mitä nimitetään suureellisesti feminismin raamtuksi tai 2000-luvun feministiseksi manifestiksi, tekee minut välittömästi epäileväksi.

Koska ihan kaikki ovat lukeneet ja kehuneet tänä syksynä suomennetun Naisena olemisen taidon - ja koska kaikki mitä nimitetään 2000-luvun feministiseksi manifestiksi paitsi epäilyttää myös kiinnostaa minua suunnattomasti - kirja oli itsestäänselvästi myös minun lukulistallani.

Onneksi oli. Caitlin Moran on hauska kirjoittaja, hillittömän hauska. Samalla hän on fiksu ja onnistuu vaikuttamaan harvinaisen selväjärkiseltä ihmiseltä. Lukiessa tulee olo, että tämän tyypin kanssa olisi mahtavaa istua ilta pubissa. Lukiessa myös nauraa ääneen. (Anteeksi, ihmiset Onnibussin lauantai-illan vuorolla Tampereelta Helsinkiin. Minä, kirja ja röhönaurun puuskat saatoimme säikäyttää.)

The Timesin kolumnisti ja kriitikko Moran on pitkän linjan toimittaja ja vielä pidemmän linjan feministi. Hänen feminisminsä on arkista, reipasotteista, helposti ymmärrettävää ja iloista. Kirjan henkeä kuvaa hyvin Moranin mieheltään omaksuma määritelmä feminismille: Feminismin pitäisi olla sitä, että kaikki ovat kohteliaita toisilleen.

Toki feminismi on Moranin mielestä myös sitä, että naiset ja miehet saavat yhtä paljon palkkaa samasta työstä, että media ei naamio naisvihaa yleiseen huolestuneisuuteen naisten terveydestä (Tiedätte kyllä juttutyypin, jonka mukaan julkkisnaisen painonnousu tai -lasku on aina uutisoinnin arvoinen asia) tai että yhdenkään naisen ei tarvitse perustella sitä, ettei hanki lapsia.

Tietysti tässä omakohtaisessa kirjassa on myös kokonainen luku, joka on omistettu karvoille. Tietysti! Hohhoijaa, mutta sitten toisaalta. Kaltaiseni 35-vuotias suomalaisnainen ei ehkä kaipaa ketään vakuuttamaan, että on ihan ok antaa puskan rehottaa, mutta minua kymmenen tai 20 vuotta nuoremmat lukijat saattavat hyvinkin kaivata.

Feminismin riemukkaana ja voimauttavana peruskurssina Naisena olemisen taito toimii ihan jokaiselle. Erityisesti toivoisin, että sen lukevat kaikki 17-21-vuotiaat nuoret naiset ja miehet. Ehkä he kasvavat ihmisiksi, jotka ovat kohteliaampia toisilleen kuin minun sukupolveni ja meitä vanhemmat.

Minulle kirjan suurin anti olivat muutamat nerokkaat kiteytykset, kuten tämä:  Seksistisen paskan tunnistaa siitä, kun kysyy itseltään, tekevätkö miehet tätä - tai suostuisivatko he tähän -  ja vastaus on ei. Vaikkapa nyt pitemmän päälle käyttämään kenkiä, joissa ei voi kävellä.

Tai tällaiset riemastuttavat oivallukset:

"Kaikki biisit muijista kertovat jostain Eric Claptonin tuntemasta mallitytöstä tai bändäristä, jota kalvaa 'sisäinen suru'. Eivätkö naiset olisi iloisempia, jos Laylassa olisi kunnon kertosäe siitä, miten Eric Clapton katsoo, kun Patti Boyd yrittää kiivetä puiston aidan yli ihan lärveissä, jotta saisi takaisin sinne vedon vuoksi heittämänsä kengän?"

Taidanpa tilata itselleni joululahjaksi lisää Morania, eli tämän kirjan.

 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Kaksi-nolla



Myöhäisherännäinen täällä moi! Doris Lessingin nobelista on kohta päivälleen viisi vuotta, ja minä luin ensimmäisen lessingini vasta tänä vuonna.

Se ei ollut Kultainen muistikirja, tuo jokaisen lukevan feministin raamattu, vaan ystävän hyllystä junalukemisiksi lainaamani Ruoho laulaa, kirjailijan esikoinen vuodelta 1950.

Ei varsinaisesti mikään hyvän mielen kirja.

Ruoho laulaa sijoittuu 1940-luvun Etelä-Rhodesiaan, jossa kolmikymppinen Mary havahtuu miellyttävässä elämässään ajatukseen, että hänen on mentävä naimisiin. Hän päätyy yhteen lähes ensimmäisen vastaantulijan kanssa, muuttaa miehen syrjäiselle maatilalle ja elää siellä painajaismaisen loppuelämän.

Liitto on kahden onnettoman ihmisen ankea maratonjuoksu, sen sortin lenkki, jossa heti alussa kylkeen pistää ja pohkeet ovat maitohapoilla, mutta on pakko jatkaa. Sekä Mary että hänen erakko maanviljelijämiehensä Dick ovat absoluuttisen kykenemättömiä kommunikoimaan, nielemään tippaakaan ylpeydestään tai katsomaan itseään ulkopuolisen silmin. He marssivat toistensa ohi niin päättäväisesti, että kuolevat.

Ruoho laulaa kertoo myös eteläisen Afrikan rotusorrosta. Pelon ja ennakkoluulojen kuvaus 1940-luvun lopusta tuntuu tuoreelta ja ajankohtaiselta - klassikon merkki siis.

Erityisesti Maryn suhde tummaihoisiin, erityisesti palvelija Mosekseen, on niin täynnä pakkokauhua, vihaa, hämmennystä ja kiihkoa, että  jännite tuntuu möykkynä mahassa kirjaa lukiessa. Asetelma ei kuitenkaan ole lainkaan niin yksinkertainen (ja stereotyyppinen) kuin voisi kuvitella. Klassikon merkki sekin.

Lessing kirjoittaa viileästi, tunteilematta ja myötätuntoa tihkuttelematta,  ja hänen ihmiskuvansa on nihilistinen. Mutta hän on niitä, jotka osaavat kirjoittaa epämiellyttävistä ihmisistä kiinnostavasti (kuten monesti hehkuttamani Lionel Shriver ja Ian McEwan). Siksi kirjaa ei halua jättää kesken, vaikka melkein koko ajan tekee pahaa.

Taidokkaasti Lessing käyttelee myös rakastamaani rakennetta, jossa tarinan loppu kerrotaan heti alussa. Kuinka sinne päädytään - sehän se vasta kiinnostavaa onkin.

 

Näin se nimittäin alkaa: "Mary Turner, Ngesistä kotoisin olevan maanviljelijä Richard Turnerin vaimo, löydettiin murhattuna heidän talonsa verannalta eilisaamuna. Palveluspoika, joka on pidätetty, on tunnustanut. Mitään motiivia ei ole keksitty. Pojan arvellaan olleen etsimässä arvoesineitä."

Suosittelen: Kompleksisten romaanihenkiöiden ja viileän toteavan kerronnan ystäville. Ei niille, jotka kaipaavat jotain kivaa lomalukemista.

 

Kuvat: Tammi ja A-lehtien kuvatoimitus

 

 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Kaksi-nolla

Lähes tasan vuosi sitten hehkuttelin, että olin tehnyt jotain epätavallista: lukenut psykologisen trillerin.

Arvatkaa mitä? Taas on leuhottamisen aika: luin toisenkin.

Syy on saman miehen kuin viimeksi. Pekka Hiltusen Studio-sarjan avaus Vilpittömästi sinun oli sen verran koukuttava, että halusin lukea Lian ja Marin uudetkin kuviot.

Sysipimeä jatkuu siitä, mihin Vilpittömästi sinun jäi. Oikeuden, kohtuuden ja paremman maailman puolesta taisteleva Studio ottaa selvitettäväkseen rikossarjan, joka alkaa sillä, että joku murtautuu ihmisten YouTube-tileille ja lataa niille mustaa ruutua.

Sitten alkaa tapahtua murhia, jotka on videoitu ja levitetty YouTubeen. Lontoon poliisi on voimaton, tietysti, ja siksi Studio käärii hihansa ja virtää huipputietokoneensa homoja vihaavan murhaajan jahtiin.

Hiltunen rakentaa trilleriä tyylipuhtaasti. Cliffhangereita tipautellaan kappaleiden lopussa sen verran tehokkaasti, että yksi luku illalla ennen nukkumaan menoa kääntyi aika usein kolmeksi.

Suomalaisen Marin Lontooseen luomassa Studiossa on jotain todella koukuttavaa ja lohdullista. Studio on vähän niin kuin Batman (tai mitä muita niitä supersankareita nyt on), jonka tietää aina selviävän - vaikka kuinka saarrettuna ja kuolettavasti haavoitettuna. Marilla on loputtomasti rahaa, ja kirjailija on antanut lukijalle luvan odottaa, että studion henkilökunta pystyy ihmeisiin.

Se mistä en tässä sarjan toisessakaan osassa pidä, on toisteisuus ja jonkinlainen tunteiden haaleus. Vältän spoilausta, mutta vaikkapa kun tapahtuu eräs suuri tragedia, sen päähenkilöissä aiheuttamaa sokkia toistetaan niin monta kertaa ja samanlaisin fraasein, että lauseet käyvät tyhjiksi ja mekaanisiksi. Ne eivät auta tavoittamaan tunteita,  ihmisten suurta surua ja hätää.

On varmaan tarkoituskin, että sarjan henkilöt jäävät edelleen etäisiksi. Marin isoäidin Mamian ilmaantuminen skype-ruudulle avaamaan Studion mystisen johtonaisen lapsuutta ei paljon lähennä lukijaa ja päähenkilöitä. Ehkä se on lajityypin sanelema valinta, en tiedä.

Joka tapauksessa taitavasti rakennettu, viiltävän viihdyttävä ja uskottava jännäri tämäkin on.

Ja menee muuten tovi, ennen kuin tekee mieli kuunnella Queeniä.

 

Share
Ladataan...

Pages