Myönnetään, olin skeptinen. Kaikki mitä nimitetään suureellisesti feminismin raamtuksi tai 2000-luvun feministiseksi manifestiksi, tekee minut välittömästi epäileväksi.

Koska ihan kaikki ovat lukeneet ja kehuneet tänä syksynä suomennetun Naisena olemisen taidon - ja koska kaikki mitä nimitetään 2000-luvun feministiseksi manifestiksi paitsi epäilyttää myös kiinnostaa minua suunnattomasti - kirja oli itsestäänselvästi myös minun lukulistallani.

Onneksi oli. Caitlin Moran on hauska kirjoittaja, hillittömän hauska. Samalla hän on fiksu ja onnistuu vaikuttamaan harvinaisen selväjärkiseltä ihmiseltä. Lukiessa tulee olo, että tämän tyypin kanssa olisi mahtavaa istua ilta pubissa. Lukiessa myös nauraa ääneen. (Anteeksi, ihmiset Onnibussin lauantai-illan vuorolla Tampereelta Helsinkiin. Minä, kirja ja röhönaurun puuskat saatoimme säikäyttää.)

The Timesin kolumnisti ja kriitikko Moran on pitkän linjan toimittaja ja vielä pidemmän linjan feministi. Hänen feminisminsä on arkista, reipasotteista, helposti ymmärrettävää ja iloista. Kirjan henkeä kuvaa hyvin Moranin mieheltään omaksuma määritelmä feminismille: Feminismin pitäisi olla sitä, että kaikki ovat kohteliaita toisilleen.

Toki feminismi on Moranin mielestä myös sitä, että naiset ja miehet saavat yhtä paljon palkkaa samasta työstä, että media ei naamio naisvihaa yleiseen huolestuneisuuteen naisten terveydestä (Tiedätte kyllä juttutyypin, jonka mukaan julkkisnaisen painonnousu tai -lasku on aina uutisoinnin arvoinen asia) tai että yhdenkään naisen ei tarvitse perustella sitä, ettei hanki lapsia.

Tietysti tässä omakohtaisessa kirjassa on myös kokonainen luku, joka on omistettu karvoille. Tietysti! Hohhoijaa, mutta sitten toisaalta. Kaltaiseni 35-vuotias suomalaisnainen ei ehkä kaipaa ketään vakuuttamaan, että on ihan ok antaa puskan rehottaa, mutta minua kymmenen tai 20 vuotta nuoremmat lukijat saattavat hyvinkin kaivata.

Feminismin riemukkaana ja voimauttavana peruskurssina Naisena olemisen taito toimii ihan jokaiselle. Erityisesti toivoisin, että sen lukevat kaikki 17-21-vuotiaat nuoret naiset ja miehet. Ehkä he kasvavat ihmisiksi, jotka ovat kohteliaampia toisilleen kuin minun sukupolveni ja meitä vanhemmat.

Minulle kirjan suurin anti olivat muutamat nerokkaat kiteytykset, kuten tämä:  Seksistisen paskan tunnistaa siitä, kun kysyy itseltään, tekevätkö miehet tätä - tai suostuisivatko he tähän -  ja vastaus on ei. Vaikkapa nyt pitemmän päälle käyttämään kenkiä, joissa ei voi kävellä.

Tai tällaiset riemastuttavat oivallukset:

"Kaikki biisit muijista kertovat jostain Eric Claptonin tuntemasta mallitytöstä tai bändäristä, jota kalvaa 'sisäinen suru'. Eivätkö naiset olisi iloisempia, jos Laylassa olisi kunnon kertosäe siitä, miten Eric Clapton katsoo, kun Patti Boyd yrittää kiivetä puiston aidan yli ihan lärveissä, jotta saisi takaisin sinne vedon vuoksi heittämänsä kengän?"

Taidanpa tilata itselleni joululahjaksi lisää Morania, eli tämän kirjan.

Myöhäisherännäinen täällä moi! Doris Lessingin nobelista on kohta päivälleen viisi vuotta, ja minä luin ensimmäisen lessingini vasta tänä vuonna.

Se ei ollut Kultainen muistikirja, tuo jokaisen lukevan feministin raamattu, vaan ystävän hyllystä junalukemisiksi lainaamani Ruoho laulaa, kirjailijan esikoinen vuodelta 1950.

Ei varsinaisesti mikään hyvän mielen kirja.

Ruoho laulaa sijoittuu 1940-luvun Etelä-Rhodesiaan, jossa kolmikymppinen Mary havahtuu miellyttävässä elämässään ajatukseen, että hänen on mentävä naimisiin. Hän päätyy yhteen lähes ensimmäisen vastaantulijan kanssa, muuttaa miehen syrjäiselle maatilalle ja elää siellä painajaismaisen loppuelämän.

Liitto on kahden onnettoman ihmisen ankea maratonjuoksu, sen sortin lenkki, jossa heti alussa kylkeen pistää ja pohkeet ovat maitohapoilla, mutta on pakko jatkaa. Sekä Mary että hänen erakko maanviljelijämiehensä Dick ovat absoluuttisen kykenemättömiä kommunikoimaan, nielemään tippaakaan ylpeydestään tai katsomaan itseään ulkopuolisen silmin. He marssivat toistensa ohi niin päättäväisesti, että kuolevat.

Ruoho laulaa kertoo myös eteläisen Afrikan rotusorrosta. Pelon ja ennakkoluulojen kuvaus 1940-luvun lopusta tuntuu tuoreelta ja ajankohtaiselta - klassikon merkki siis.

Erityisesti Maryn suhde tummaihoisiin, erityisesti palvelija Mosekseen, on niin täynnä pakkokauhua, vihaa, hämmennystä ja kiihkoa, että  jännite tuntuu möykkynä mahassa kirjaa lukiessa. Asetelma ei kuitenkaan ole lainkaan niin yksinkertainen (ja stereotyyppinen) kuin voisi kuvitella. Klassikon merkki sekin.

Lessing kirjoittaa viileästi, tunteilematta ja myötätuntoa tihkuttelematta,  ja hänen ihmiskuvansa on nihilistinen. Mutta hän on niitä, jotka osaavat kirjoittaa epämiellyttävistä ihmisistä kiinnostavasti (kuten monesti hehkuttamani Lionel Shriver ja Ian McEwan). Siksi kirjaa ei halua jättää kesken, vaikka melkein koko ajan tekee pahaa.

Taidokkaasti Lessing käyttelee myös rakastamaani rakennetta, jossa tarinan loppu kerrotaan heti alussa. Kuinka sinne päädytään - sehän se vasta kiinnostavaa onkin.
 

Näin se nimittäin alkaa: "Mary Turner, Ngesistä kotoisin olevan maanviljelijä Richard Turnerin vaimo, löydettiin murhattuna heidän talonsa verannalta eilisaamuna. Palveluspoika, joka on pidätetty, on tunnustanut. Mitään motiivia ei ole keksitty. Pojan arvellaan olleen etsimässä arvoesineitä."

Suosittelen: Kompleksisten romaanihenkiöiden ja viileän toteavan kerronnan ystäville. Ei niille, jotka kaipaavat jotain kivaa lomalukemista.

Kuvat: Tammi ja A-lehtien kuvatoimitus

Lähes tasan vuosi sitten hehkuttelin, että olin tehnyt jotain epätavallista: lukenut psykologisen trillerin.

Arvatkaa mitä? Taas on leuhottamisen aika: luin toisenkin.

Syy on saman miehen kuin viimeksi. Pekka Hiltusen Studio-sarjan avaus Vilpittömästi sinun oli sen verran koukuttava, että halusin lukea Lian ja Marin uudetkin kuviot.

Sysipimeä jatkuu siitä, mihin Vilpittömästi sinun jäi. Oikeuden, kohtuuden ja paremman maailman puolesta taisteleva Studio ottaa selvitettäväkseen rikossarjan, joka alkaa sillä, että joku murtautuu ihmisten YouTube-tileille ja lataa niille mustaa ruutua.

Sitten alkaa tapahtua murhia, jotka on videoitu ja levitetty YouTubeen. Lontoon poliisi on voimaton, tietysti, ja siksi Studio käärii hihansa ja virtää huipputietokoneensa homoja vihaavan murhaajan jahtiin.

Hiltunen rakentaa trilleriä tyylipuhtaasti. Cliffhangereita tipautellaan kappaleiden lopussa sen verran tehokkaasti, että yksi luku illalla ennen nukkumaan menoa kääntyi aika usein kolmeksi.

Suomalaisen Marin Lontooseen luomassa Studiossa on jotain todella koukuttavaa ja lohdullista. Studio on vähän niin kuin Batman (tai mitä muita niitä supersankareita nyt on), jonka tietää aina selviävän - vaikka kuinka saarrettuna ja kuolettavasti haavoitettuna. Marilla on loputtomasti rahaa, ja kirjailija on antanut lukijalle luvan odottaa, että studion henkilökunta pystyy ihmeisiin.

Se mistä en tässä sarjan toisessakaan osassa pidä, on toisteisuus ja jonkinlainen tunteiden haaleus. Vältän spoilausta, mutta vaikkapa kun tapahtuu eräs suuri tragedia, sen päähenkilöissä aiheuttamaa sokkia toistetaan niin monta kertaa ja samanlaisin fraasein, että lauseet käyvät tyhjiksi ja mekaanisiksi. Ne eivät auta tavoittamaan tunteita,  ihmisten suurta surua ja hätää.

On varmaan tarkoituskin, että sarjan henkilöt jäävät edelleen etäisiksi. Marin isoäidin Mamian ilmaantuminen skype-ruudulle avaamaan Studion mystisen johtonaisen lapsuutta ei paljon lähennä lukijaa ja päähenkilöitä. Ehkä se on lajityypin sanelema valinta, en tiedä.

Joka tapauksessa taitavasti rakennettu, viiltävän viihdyttävä ja uskottava jännäri tämäkin on.

Ja menee muuten tovi, ennen kuin tekee mieli kuunnella Queeniä.

Tämä kirja teki minut onnelliseksi. Tämä kirja sai minut tuntemaan, että ihan kaikki on mahdollista. Tämä kirja teki minusta paremman ihmisen, ainakin hetkeksi. Ei ole yhtään liioiteltua sanoa, että rakastan Patti Smithin omaelämäkertaa Ihan kakaroita. (Ja rakastuneen huruilulta nuo lauseet vähän kuulostavatkin.)

Smith lupasi ystävälleen, 1980-luvun lopussa kuolleelle Robert Mapplethorpelle, että kirjoittaisi jonain päivänä heidän tarinansa kirjaksi. Ystävä kyllä tuntuu tässä yhteydessä liian lievältä ilmaisulta. Smith ja Mapplethorpe kasvoivat yhdessä taiteilijoiksi, he olivat parikymppisinä rakastavaisia ja loppuelämänsä sielunkumppaneita.

Tarina rahapulan, nälän ja täiden piinaamista, omaa tietä ja ilmaisua kuumeisesti etsivästä parivaljakosta 1960-1970-luvun New Yorkissa on kaunis, koskettava, jännittävä, ihana ja ennen kaikkea inspiroiva.

En ehkä konkreettisesti ajatellut juuri tätä lukiessani, mutta näiltä ajatuksilta minusta tuntuu vielä viisi päivää kirjan lopettamisen jälkeenkin: Miksi muka en voisi tehdä elämässä ihan mitä tahansa? Muuttaa surffipummiksi Pohjois-Kaliforniaan tai alkaa vaikka kansanparantajaksi, joka kasvattaa viisi lasta. Miksi muka en saisi elämältä ihan kaikkea, mitä olen aina toivonut, vaikka en edes tiedä, mitä kaikkea haluan?

Lukiessa tuntuu paitsi inspiraatiohuuruiselta myös siltä kuin istuisi hotelli Chelsean aulassa, josta kipusivat omiin huoneisiinsa 1970-luvulla ihan kaikki, jotka olivat New Yorkissa jotakin. Janis Joplin, Jimi Hendrix, Allen Ginsberg, Edie Sedgwick, Andy Warhol; kaikki mainittu ja tavattu.

Jos haluaa jostain nillittää, niin Smith on kirjoittajana paikoin turhan toteava eli töksähtelevä, ja ihmisten tulevaisuuden - suuren maineen tai traagisen tuhon - ennakoiminen on inasen maneerista ja alleviivaavaa.

Antti Nylénin suomennos on oikein laadukas, mutta kun kirjan nimi (Just Kids) kerran on napattu eäästä kirjassa esiintyvästä lausahduksesta, suomennoksen pitäisi olla minusta olla merkitykseltään tarkka.

Mutta tämä nyt on tämmöistä nipotusta, kun muka pitää jotain kriittistäkin sanottavaa keksiä.  Tärkeää on vain se, että mikään kirja ei ole vaikuttanut minuun pitkään aikaan näin. Tuntuu kuin olisin saanut järjettömän hienon lahjan, vaikka ei ole joulu tai syntymäpäivä. Olen rakastunut.
 

Rakastan kirjakauppoja. Ne ovat minulle samanlaisia hengittämisen, levon ja unelmoinnin paikkoja kuin taidemuseot. On ihanaa haahuilla kirjakaupassa pari tuntia päämäärättä ja hipaista ohimennen kauniiden kirjojen selkämyksiä. Tai  kulkea määrätietoisesti lempiosastolle, tehdä täsmäostos ja olla ulkona kymmenssä minuutissa.

Näin siis teoriassa.

Kävin lomalla i-ha-nis-sa kirjakaupoissa. San Franciscon City Lights on kaupungin beat-kulmien legenda, tunnelmallinen ja inhimillisen kokoinen kauppa, jonka puuportaat natisevat nostalgiaa. Kaiken lisäksi asuimme sen naapurissa, lucky us.

Haight streetin hippikulmien The Booksmith on matkakirjataivas. (Heh, matka. Heh.)

Seattlessa sekosin maailman ihanimmassa karttoihin ja karttakirjoihin erikoistuneessa Metsker Mapsissa.

Mutta yksi oli ylitse muiden - myös ahdistuksen aiheuttajana. Portlandin trendikkäällä Pearl Districtillä sijaitseva Powell's Books on maailman suurin ketjuihin kuulumaton kirjakauppa.

Maailman suurimmalta se tuntuikin. Korttelin kokoinen, kolmikerroksinen kauppa (joka on vain yksi Powellsin kuudesta toimipisteestä) on jaettu superinformatiivisesti eri värein koodattuihin huoneisiin: violetissa huoneessa antropologia ja arkkitehtuuri, oranssissa ruoka ja neulonta ja niin edelleen.

Mutta ei se paljon auttanut. Kirjoja on yksinkertaisesti valtavasti. Tajuttomasti. Liikaa. Miljoona. Vietin pelkästään musiikkikirjahyllyn ääressä puoli tuntia, hengitin katkonaisesti enkä osannut tarttua oikein mihinkään.

Pientä lohtua toivat sinne tänne ripotellut pikku hyllyt, joissa oli esillä henkilökunnan suosittelemia kirjoja. Kirjojen kansissa on post it -lappu, jossa myyjät tiivistävät kirjasta olennaisimman yhteen lyhyeen lauseeseen. Tätä USAssa tavallista käytäntöä kaipaan muuten Suomeenkin - nythän noita kivoja ja hyödyllisiä post it -viestejä näkee jo joissakin levykaupoissa.

Ja mitäkö kannoin Powellsista  kotiin? Yhden ainoan kirjan. Parempaan en pystynyt, mutta pidän sitä yhtäkin työvoittona.

Tomin jutun kommenteissa listattiin taannoin ulkomaisia kirjakaupparakkauksia. Lomakokemusteni jälkeen tahoisin tietää, oletteko törmänneet uusiin, suosittelun arvoisiin kirjataivaisiin. Mikä kauppa aiheutti viimeksi sydämentykytystä? Entä mistä suomalaisista kirjakaupoista tykkäätte eniten? Jakakaa viisautenne!

Arvatkaapa, luinko Seattlessa ja San Franciscossa mitään? En tasan yhtään sivua yhdestäkään muusta kirjasta kuin matkaoppaista.

Tein sen sijaan erittäin filosofisen, syvällisen ja kauaskantoisen oivalluksen.

On olemassa kahdenlaisia matkoja: niitä, joilla lämpimässä makaaminen ja lukeminen on loman tärkein ohjelmanumero.

Ja niitä, joilla ei halua tai jaksa lukea mitään, koska kaikki aika menee ihan muiden asioiden tekemiseen ja sulattamiseen (2200 vuotta vanhat jättimäiset Pohjois-Kalifornian punapuut, jäätävä sumu San Franciscon North Beachilla, tuhat erilaista pienpanimon amber alea Portlandissa, Kurt Cobainin beige villatakki museon vitriinissä, Kanadan lumihuippuiset vuoret).

Minkä vuoksi näille matkoille on tästä lähtien aivan turha pakata kirjoja tiiliskiviksi laukkuun - note to self.

Mutta paluumatkalla lentokoneessa aloitin Amor Towlesin Seuraelämän säännöt (WSOY 2012).

Jännä kirja. Jännä sillä tavalla, että ei ihan tiedä, onko se kehu vai moite.

Ensin plussat: Seuraelämän säännöissä on ihana tunnelma. Lamasta nouseva 1930-luvun New York, jännittävät salakapakat, turmiollisuus ja viattomuus, suurkaupungin nuorten aikuisten toiveikkuus, kun kaikki on edessä ja elämän voi muuttaa vielä niin monta kertaa kuin tahtoo.

Tiiviisti: Katey ja Eve ovat konttorityttöjä ja kämppiksiä. He tapaavat uutena vuotena baarissa rikkaan ja ihanan Tinker Grey -nimisen nuoren miehen ja alkavat pyöriä yhdessä. Kolmikko on kahden kerroksen väkeä: yksi liikkuu Central Parkin laidan luksusasunnoissa ja maaseutukartanoiden samppajakuplakutsuilla, toiset Villagen salakapakoissa ja halvoissa ruokaloissa.

Kuinka nämä maailmat sovitetaan yhteen? Kuka kiipii, mihin ja millä hinnalla?

Seuraelämän säännöt on yhtä aikaa hyvin viihdyttävä ja tarpeeksi fiksu romaani. Towles on nikkaroinut juoneen hienon yllätyksen, joka herättää lukijan juuri silloin, kun on ehtinyt ajatella kirjan käyneen tasapaksuksi tapahtumien luetteloksi.

Tästä kirjasta saisi hyvän elokuvan. Se saisi Oscarin puvustuksesta, lavastuksesta ja naissivuosasta (Even roolista, jonka tekisi nuori Michelle Pfeiffer). Palkintoa ei  tulisi käsikirjoituksesta tai ohjauksesta. Siihen Seuraelämän säännöt on liian kepeä ja sen päähenkilöt liian traumattomia.

Ja sitten kaksi miinusta. Kepeys voi tarkoittaa myös pinnallisuutta ja tarttumakohtien puuttumista. Päähenkilö Katey on liian ylivoimainen ja teflonia, jotta hänestä voisi olla huolissaan tai riemuita hänen onnistumisistaan.

Kerronnan toteava tyyli toimii samoin. Tapahtumat ja ihmiset pysyvät vähän turhan etäällä.

Avausvirke: Lokakuun 4. päivän iltana 1966 Val ja minä, molemmat jo keski-iän paremmalla puolella, olimme Museum of Modern Artin Monet ovat kutsutut -näyttelyn avajaisissa - näyttelyn, jossa esiteltiin ensimmäisen kerran Walker Evansin 1930-luvun lopulla salaa ottamia kuvia New Yorkin metron matkustajista.
(Puuh. Mikä siinä pisteen käyttämisessä on niin vaikeaa?)

Suosittelen: Epookkielokuvien ja -tv-sarjojen ystäville, nokkeluuksien heittelyä arvostaville ja New York -romantikoille.