Katso HOMO!a

Kaksi-nolla

Katso ihmistä, ecce homo. Taistolaislaulua muistuttava veisu soi pahasti päässä.

Menin katsomaan Kansallisteatterin HOMO!-musikkifarssin epäilevänä. Moni  oli moittinut esitystä itsestäänselvistä yleistyksistä, alleviivaavuudesta ja urpoista stereotypioista.

Ymmärrän, mutta en ihan allekirjoita.

Minusta HOMO! on viihdyttävä ja välillä jopa koskettava näytelmä, mutta ennen kaikkea se on tosi hyvä musikaali.

Löyhä tarina on kirjoitettu Teräksen perheen ympärille. Rouva Hellevi Teräs on Päivi Räsästä muistuttava himokristitty kansanedustaja, joka "ei tuomitse homoja vaan heidän tekonsa". Rouvan tossukkamies on syvällä henkilökohtaisessa kaapissaan, parikymppinen tytär ottaa rajusti yhteen äidin kanssa ja kaihoaa rakkautta.

Kaikki perheenjäsenet ovat rakastuneet Moritziin, perheen orpoon au pairiin, joka "on kuin Michelangelon David", ja tietysti homo. Roolin tekee häkellyttävän kaunis Johannes Holopainen - harvinaisen sopiva näyttelijä esittämään kaikkien päät sekaisin panevaa raamikasta nuorta miestä, muuten.

Siinä sitten maailmat törmäävät ja samalla tarkastellaan homojen historiaa Suomessa.

Esityksessä on ihanaa energiaa, intensiteettiä ja lämpöä. Luulen, että sen sai aikaan Teatterikorkeasta lainassa olleiden nuorten näyttelijöiden ja kokeneempien kansallistatterilaisten (mm. Rea Mauranen, Kristiina Halttu, Juha Muje ja Katariina Kaitue) yhteistyö.

Jussi Tuurnan biisit tuovat tekstiin syvyyttä, ja näyttelijät myös vetävät ne enimmäkseen hienosti. Olavi Uusivirran ja Anna Paavilaisen taidot jo tiedetään, mutta Riku Nieminen on ihan ykkönen. Laulutaidon lisäksi Nieminen vieläpä liikkuu hyvin.

Ei siis moitteen sanaa minulta kirkko ja homot -asetelmasta tai raiskaavista jääkiekkoilijoista.

Moitin lähinnä näytelmän loppupuolen irralliseksi jäänyttä, karnevalistista kohtausta, jossa lavalle paiskattiin esimerkiksi islam ja burkhaa käyttävät naiset, Hitler, Winston Churchill ja ainakin minulle tuntematon brittitutkija Alan Turing. Vähempikin alleviivaus olisi riittänyt kertomaan, että vääryyttä on tehty ja paljon.

Taas kerran nassutan myös esityksen kestosta. Plliiiiiiis, tiivistäkää, ohjaajat. Näytelmä saa olla aika killeri, että se pysyy kasassa ja sitä jaksaa katsoa takapuoli puutumatta yli kolme tuntia. HOMO! ei ihan onnistunut.

Lisäksi musikaalin loppu oli turhan venytetty ja we shall overcome -henkinen lopetusbiisi korni. Mutta kuten ystäväni esityksen jälkeen sanoi, on virkistävää katsoa joskus teatteria, jolla on selkeä sanoma ja tavoite. Olisiko mahdollista, että jokainen saisi rauhassa rakastaa ketä haluaa?

Kuva: Laura Malmivaara

Kommentoi

You must have Javascript enabled to use this form.