Kolkyt ja risana (elämäntaito-oppaista)

Ladataan...
Kaksi-nolla

"Tässä on ihan kiinnostavaa pohdintaa työelämästä, mutta sä sitten vihaat tätä minäkertojaa," lausui kollegani Anni kiikuttaessaan työpöydälleni Kasey Edwardsin kirjaa Kolkyt ja risana (Nemo 2011).

Edwards on vähän päälle kolmikymppinen muutoksenhallintakonsultti, joka muutama vuosi sitten huomasi kyllästyneensä työhönsä täysin. Entinen työnarkkari, suorittaja ja uraohjus järkyttyi tuntemuksistaan, joutui hukkaan itseltään ja vajosi syvälle kolmenkympin kriisiin. Ja kirjoitti kriisistään kirjan.

Kollega oli oikeassa. Inhosin minäkertojaa ja tuhahtelin hänen mielenliikkeilleen koko 240-sivuisen kirjan ajan. Silti luin opuksen loppuun. Miksi?

Elämäntaito-oppaissa on jotain ärsyttävän koukuttavaa. Vaikka jokainen vähänkään ajatteleva yksilö tajuaa, että kirjaa lukemalla ei tule tyyneksi, onnelliseksi, luovaksi, menestyneeksi ja mitä näitä nyt on, elämänhallintaoppaiden genrellä on vankkumaton suosio. Ihmiset toivovat hirveästi, että joku (viisaampi) kertoisi, mitä minun pitäisi tehdä elämälläni.

Edwardsin ahistus laukeaa, kun koko elämän aiemmin täyttänyt työ ei enää tunnukaan merkitykselliseltä ja kaikelta putoaa pohja. Mikäs se elämän tarkoitus sitten olikaan? Miksi ylipäätään kannattaa tehdä yhtään mitään? Iskee vanha kunnon eksistentiaalinen kriisi.

Tunnistan tilanteen, en tosin työn aiheuttamana. Ehkä siksi jaksoin lukea, kuinka Edwards juoksee motivaatiota etsien ties kuinka monessa työhaastattelussa, kokeilee meditaatiota, katselee koiranpentuja, hakee apua ennustajalta ja juo kahvia menestyneiden ystäviensä kanssa ja haastattelee heitä vastausten toivossa.

Kirjan kieli on sekä ärsyttävän mukareteetä (puhutaan muun muassa panemisesta ja piiskaamisesta, hui) että kliseistä: lähes jokainen luku alkaa kirjoittajaa inspiroivan ihmisen esittelyllä, jonka tarkoitus varmaankin on ylistää tyypin kadehdittavaa esimerkillisyyttä mutta joka on minusta haukottavan - no, amerikkalaista (vaikka Edwards onkin australialainen).

Esimerkiksi näin: "Kun tapasin serkkuni kihlatun ensi kertaa, ajattelin, että serkullani on käynyt aikamoinen mäihä. Kate on fiksu, sivistynyt ja intohimoinen. Hänellä on uskallusta ja ihailtavaa kykyä kiistellä politiikasta appiukkonsa kanssa. Häissä Katea kuvailtiin puheissa "kauniiksi sekä sisäisesti että ulkoisesti.""

Myös kertojan suuri oivallus siitä - ja nyt seuraa juonipaljastus - että megalomaaninen palkka, korkea asema, uralla etenemisen nimissä paiskitut pitkät työpäivät ja ihmissuhteiden solmiminen verkostoitumismielessä eivät riitä tekemään ihmistä onnelliseksi tai tyytyväiseksi, tuntuu näin suomalaiselta humanistipohjalta aika absurdilta hoksaukselta.

Kaikesta huolimatta viihdyin kirjan parissa. Se ei aiheuttanut uusia oivalluksia mutta muistutti, että työhön on tervettä suhtautua (vain) työnä. Että ulkoapäin on paha mennä sanomaan, mikä on toiselle hyväksi. Että yksi haluaa tehdä työtä, jota kohtaan tuntee intohimoa ja toiselle riittää, että työstä saa rahaa - ja että molempi parempi. Että jos hyvin käy, kriisin läpi räpisteltyään voi tuntea itsensä entistä paremmin ja olla vähän entistä viisaampi.

Yhden Kaseyn oivalluksista haluan jakaa teidän kanssanne: Kriisit harvoin ratkeavat muuttamalla koko elämä. Harvalle ihmiselle on hyväksi hylätä kerralla kaikki vanha ja ajatella, että viimeisimmät kymmenen vuotta elämästä ovat valuneet hukkaan joutavia puuhastellessa. Sen sijaan on hyvä käydä läpi oman (työ)elämän osa-alueita, miettiä, mikä on hyvää ja säilyttämisen arvoista ja rakentaa uutta toimivien asioiden ja vahvuuksien päälle. Se on oppimista eikä ongelman karkuun juoksemista.

Seuraavaa kriisiä odotellessa.

Share
Ladataan...

Kommentit

Jenna K

Iso aalto, pikku aalto, iso aalto, pikku aalto! Lip lap lop. (Meikkis siellä lipuu aalloilla)

Kaksi-nolla

Lastu laineilla - hyvä homma!

Tanni talleroinen (Ei varmistettu)

Terävää analyysia, Kati. Oon itsekin hämmästellyt sitä, miksi jäin koukkuun, ah niin kliseiseen, eksistentiaaliseen pohdintaan. Kaipa se tosiaan on niin, että tällaisen lapsettoman, taloudellisesti turvattua elämää elävän jeesuksen hylänneen kolmikymppisen on vaan pakko tarttua jokaiseen oljenkorteen löytääkseen elämäänsä sen suunnan.

Kirjan päähenkilö löytää vastauksen oman itsensä toteuttamisesta kirjan muodossa. Se jäi vähän kalvamaan, koska ratkaisu on niin kovin 2000-lukulainen. Ennen löydettiin jumala tai jokin muu korkeampi ulkoinen voima, nykyään sisäinen Salvador Dali. Itse sen kuuluisan esikoiskirjani julkaisseena (röyhistää rintaansa) ja intohimoammatin valinneena en nyt oikein tajua sitäkään, että elämäni pointti on oman luovuutensa kanavoiminen.

Tämän kaiken pohdinnan jälkeen aion toimia niin kuin kriiseilevän kolmilymppisen kuuluu: ottaa vapaata töistä ja lähteä Thaimaahan itseäni etsiskelemään.

Moido!

Kaksi-nolla

Aijai, Thaimassa kaikki kriisit ratkeavat! Ihan varmasti. Eikun ihanaa Tanni tallukkainen, että kommentoit!

Mun mielestä oli aika luontevaa, että Edwards ratkaisi asian tosi 2000-lukulaisesti. Tavallaan hän sai kaiken: parhaat puolet työstään ja bonuksena kosketuksen omaan luovuuteensa. Veikkaan, että hänen seuraava kirjansa käsittelee sitä, kuinka työn ja intohimon yhdistänyt nainen yhdistää samaan palettiin lapsen. Kriisien kautta voittoon!

Kommentoi

Ladataan...